Mestari Kaaos

Jevgeni Popov on Venäjän ehkä tunnetuin proosan postmodernisti, rikkonaisella muodolla, satiirisilla aiheilla, lähihistorian mukaan sulattamisella, todellisuutta lähenevillä ironisilla kertojaminuuksilla ja eri tyylilajien yhteen liittämisillä kokeileva humoristinen kirjailija. Häneltä on aiemmin suomennettu mm. romaani Patriootin sielu (1990), novellikokoelma Miksei tule rahaa ja muita kertomuksia (1991) sekä romaani Aaton aattona – Ehdotus romaanihenkilön kirjoittamaksi romaanihenkilöromaaniksi (1993). Viimeksi mainitun kirjan nimen loppuosa on luonteenomainen itsestään tietoiselle fiktiolle, postmodernismille, mennäänhän nimessä vielä pari pykälää pitemmälle romaanihenkilön etäännyttämisessä naiivista realismista kuin esimerkiksi Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman nimessä ja ideassa.

Popovin aikaisemman tuotannon ruohonjuuritason ihmiskuvaukset neuvostoarjesta ovat herkullisia ja kaikessa karheudessaan samalla jotenkin monumentaalisia, koska ne nostavat tarkasteltavaksemme kokonaisen neuvostoelämäntavan. Popovin uusin kirja Mestari Kaaos on muotoperiaatteeltaan kuitenkin erilainen kuin hänen entisensä: se on yritys lähihistorian ja nykyhetken kartoittamiseksi Neuvostoliiton sortumisen synnyttämistä perspektiiveistä käsin. Näitä näkökulmia historiaan ja yhteiskunnan perustason elämään Popovin fiktiiviset ja puolifiktiiviset henkilöt luovat ja vaihtelevat varsin vapaasti, sikäli kyseessä on eräänlainen romaani. Toisaalta kirja on puolidokumentti ja dokumentti, raporttikirjallisuuden edustaja siinä mielessä, kuin olemme oppineet lajin tuntemaan toteutukseltaan hyvin monimuotoisena ja arvaamattomana varsinkin 1970-luvulla ja myöhemmin esimerkiksi Paavo Rintalan Sarmatia-sarjassa.

Neuvostoliitossa raporttikirjallisuutta oli sensuurin takia niukasti. Loistava poikkeus Solzhenitsynin Vankileirien saaristo heittää pitkän varjonsa Mestari Kaaoksen ylle, niin paljon merkittävämpi Solzhenitsynin lähihistorian kartoitus tietenkin on. On myös ilmestynyt tärkeitä Neuvostoliittoa käsitteleviä dokumenttikirjoja, jotka ovat paljon vaikuttavampia, esim. Eduard Radzhinskin Stalin. Popovin teokseen pitäneekin suhtautua siten, että kyseessä on uuden kirjailijanasenteen esiin nousu: mitkään lähimenneisyyteen tai nykyhetkeen kuuluvat historialliset tapahtumat, henkilöt tai asiayhteydet eivät enää saisi olla tabuja venäläiselle kirjailijalle. Niin Popov ilmeisesti ajattelee ja verryttelee kevyehköä ilmaisuaan näillä kuvainkaatamisen linjoilla sekä näyttää itäeurooppalaisten kulttuurihenkilöiden, poliitikkojen ja kommunistileirin koko elämäntavan opportunismin ja naurettavuuden.

Vertailukohdaksi nousevat myös taidokkaat länsimaiset puolidokumenttien ja raporttikirjojen tekijät, esimerkiksi Per Olov Enquist ja mainittu Rintala sekä monet muut. Heidän verroilleen Popovin reipas mutta kesymmäksi jäävä ja journalistisen iskevyyden ja harjaantuneisuuden puutteesta kertova yritelmä ei yllä.

Kun nämä aika monenlaiset ja mielenkiintoiset varaukset on tehty – mielenkiintoisia ne ovat siksi, että ne kertovat, miten leveä nimenomaan se journalistinen kuilu on, joka venäläisellä kirjailijalla on kurottavanaan umpeen, ennen kuin hän yltää tämän länsimaisen lajityypin tasolle – onkin hauska paneutua Popovin kirjan antiin. Samalla on syytä todeta, että varsinaisena postmodernistisena kaunokirjailijana, siis aikaisemmissa teoksissaan, Popov ei missään nimessä jää länsimaiselle kirjallisuudelle toiseksi vaan on Euroopan nykyproosan virkeimpiä uudistajia.

Mestari Kaaokseen pätee sama, mitä suomentaja Jukka Mallinen sanoi Patriootin sielusta: ”Menneisyyden ja nykyisyyden sirpaleet voivat näyttää pieniltä ja sattumanvaraisilta mutta ne on valittu hyvinkin järjestelmällisesti. Popov haastaa koko ajan virallisen historian kuvan. Kaikki groteskit ja naturalistiset sattumukset, jutut ja muistelukset kyseenalaistavat omalla olemuksellaan ideologiset kaavat, näyttävät todellisemman, oikeamman ja aidomman kansan ja historian kuvan.” Mestari Kaaoksen maailma on vain jo romahtanut neuvostoimperiumin mukana niin, että menneisyyden ideologiat sekä kommunistisen tottelevaisuuden kaavan muisteleminen intellektuellien ja Itä-Euroopan poliittisen johdon opportunistisessa käyttäytymisessä, ovat jo peruuttamattomasti historian roskatynnyristä nostettua kitschiä. Tuosta roinasta ei ole enää muodon antajaksi ihmisiä ja valtioita uhkaavalle henkiselle kaaokselle.

Järjestyksen ainekset on hankittava oppimalla ymmärtämään kaaosta, kulttuuria ja entisyyttä sillä tavalla, kuin se tällä hetkellä ansaitsee tulla ymmärretyksi, ja löytämällä arvot muualta, kulttuurin kestävästä maaperästä ja henkilökohtaisista lähtökohdista, mitkä ne sitten lienevätkin. Kestävä on jo yleensä tällainen kriittinen näkemys. Popovin kirjan kirjoittajapäähenkilö pohtii näitä asioita Itämeren kirjailija- ja kääntäjäkeskuksessa Visbyssä, ja hän löytää henkisen pohjan Visbyn luonnosta, pitkistä historian jänneväleistä, etenkin Ruotsin kokeman monisatavuotisen rauhan jänneväleistä, omasta hahmottelupyrkimyksestään ja myös uskonnosta, joka ylittää eri leirien rajat.