Naiset katsovat vastavaloon

Joel Haahtela on nuori kirjailija. Etulieve kertoo hänen syntyneen Münchenin olympiakisojen aikaan 1972 samana päivänä, jolloin Lasse Viren ja Pekka Vasala voittivat olympiakultaa. Romaaninsa hän on sijoittanut juuri tähän ajankohtaan; päähenkilö Klaus seuraa näet ohimennen kisojen kulkua.

Pidin paljon Haahtelan runsaan vuoden takaisesta esikoisromaanista Kaksi kertaa kadonnut, joka rakentuu käytetyn kameran sisältä paljastuneen filmin esittämän miehen mysteerin selvittelyyn. Tuntui virkistävältä lukea suomalaisen mieskirjailijan tekstiä, joka on vivahteikasta ja herkkää vailla miehekästä karkeutta ja uhoa.

Kun F. Scott Fizgerald kuvasi 20-luvun kultaisen nuorison elämänjanoa, taustalla soi jazz ja perässä hiipi surumielinen pettymys. Haahtelaa lukiessa tuli tunnelma, kuin Kultahatun ja Yö on hellä -romaanien tunnelmaa olisi siirtynyt hänen tekstiinsä. Joel Haahtelan toisessa romaanissa Naiset katsovat vastavaloon eletään 70-luvun Helsingissä, Pariisissa, Firenzessä, hyvin toimeentulevien nuorten maailmassa.

On kaksi kaunista, suurta taloa naapureina meren rannalla Helsingin ulkopuolella. Niihin asettuu asumaan kaksi nuorta paria. Klaus ja Lilian palaavat häämatkaltaan unelmiensa valkoiseen taloon. Klaus on menestyvä arkkitehti, Lilian suomentaa ranskalaista kirjallisuutta. Klaus käy työssä keskikaupungilla, Lilian työskentelee kotona. Tavataan ystäviä, juhlitaan, kunnostetaan purjevenettä. Ystäväpiiri arvostaa rahaa ja menestystä. Kaikki olisi hyvin, elleivät vaimot olisi neuroottisia ja miehet uskottomia. Eikä se mitään, vaikka veli polttaa hasista, onhan hän muuten hauska.

Mitään dramaattista ei ulkonaisesti tapahdu, mutta sisäisten muutosten ja tunteiden syvä virta ottaa imuunsa.

Naapuritalon pariskuntaa verhoaa arvoituksellisuus, salaisuus, joka häivähdyksin avautuu lukijalle. Mies, Jimi, edustaa vauhdin ja vaaran maailmaa; kilpa-autoilua ja testausta. Vaimo Emma on hyvin nuori ja kaunis. Sekä Klaus että Lilian tuntevat vetoa häneen. Lilianin ja Emman välille syntyy sisarellisen rakkauden ja eroottisen latauksen värittämä suhde. ”Kaksi naista, kuin sisaret. Toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä. He ovat pyhiä, muiden yläpuolella.” Naiset uskaltavat katsoa vastavaloon, häikäistyä, sokaistua. Siihenkö Haahtela viittaa?

Haahtelan kuvaaman 70-luvun nuoren muodikkaan sukupolven lapset ovat tämän päivän menestyjiä ja pörssimiljönäärejä. Kirjan epilogissa Lilian palaa parin-kolmenkymmenen vuoden kuluttua valkoiseen taloon eronneena naisena. Taloa isännöi hänen poikansa vaimoineen. Naapuritalo on autio, mutta sinne on muuttamassa nuori pariskunta. Alkaako kaikki taas alusta? Eikö mikään muutu, vaikka kaikki muuttuu?

Haahtela kirjoittaa uudenlaista suomalaista proosaa, joka kuitenkin kantaa kaikuja menneiltä vuosikymmeniltä aina uudelta mantereelta asti. Hyvin sympaattinen kirjailijatyyppi!