Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalon scifi-esikoisessa peikko soluttautuu nykyaikaan ja realistiseen kaupunkimaisemaan. Mainosvalokuvaaja Mikael löytää kerrostalon pihalta Tampereen Pyynikintorilta peikkolapsen, jonka hän vie kotiinsa.

Romaanin peikko-Pessi muistuttaa vain vähän kansanuskomusten peikkoja. Kansanuskomusten peikot ovat olleet sekä paholaisen palvelijoita että hyväntahtoisia. Ihmisten tavoin ne ovat mm. viettäneet perhejuhlia ja paiskineet töitä. Sinisalon peikko on lähellä kansanuskomusten peikkohirviötä, mutta inhimilliset piirteet puuttuvat siltä lähes kokonaan.

Romaanin Pessi on ennen kaikkea eläin, jonka löytymisestä ja luokittelusta Sinisalo luo omaa fiktiivistä tiedettään. Suomessa harvinainen, ihmisarka eläinlaji kuuluu ”kissa-apinoiden” heimoon. Peikkokuvausten takaa kuultaakin usein arkinen kotieläin, kissa. Luonnossa liikkuvana petona peikko rinnastuu taas karhuun.

Nimensä peikko on saanut Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -teoksen hyväntahtoiselta kyynikolta. Kaimaansa verrattuna Sinisalon Pessi on kuitenkin alkukantaisen rujo. Kokon Pessi surmaa hengenvaarallisen hyökkääjän, Sinisalon Pessi taas viattoman. Se on aggressiivinen ja seksuaalinen peto, joka juuri sellaisena peilaa ihmistä itseään. Mikael on homoseksuaali, myös Pessi erittää erityisiä ”homoseksuaalisia feromoneja”.

Romaanissa luonto ja ihminen ovat perimmältään yhtä. Loppupuolella kuvataan, miten metsä kasvaa ”väkivaltaisena ryöppynä”. Se on täynnä lajien keskinäistä taistelua, sillä ”kaikkea on rajallisesti: valoa, ilmaa, ravinteita”.

Samantapaista taistelua rahasta ja maineesta käydään mainosmaailmassa. Valtapeliin ja hyväksikäyttöön pureudutaan usealla tasolla: filippiiniläisen ”postimyyntimorsiamen”, Mikaelin rakkaussuhteiden ja luontoa edustavan peikon kohdalla. Samoista lähtökuopista Sinisalo kirvoittaa sekä kaikkein raadollisinta että riemukkainta tekstiään.

Jälkimmäisiin kuuluu kohtaus, jossa Mikael juonii huteran peitetarinan varjolla lääkettä peikolleen. Eläinlääkäri on Mikaelin entinen rakastettu, eikä hänkään pelaa aivan avoimin kortein. Kumpikin saa lopulta haluamansa, mutta uhria ja hyväksikäyttäjää olisi mahdoton erottaa toisistaan.

Varsinaista tarinaa pilkkovat peikkoaiheiset lainaukset kauno- ja tietokirjallisuudesta sekä lehdistä. Niissä scifi-teos tekee pohjakosketuksen realismiin; mukana on mm. todellisten lehtien ja ihmisten nimiä. Lähteitä on kuitenkin hieman sormeiltu. Alun jälkeen lainaukset muuttuvat pysäkeiksi, joille täytyy poiketa kesken tarinan. Niitä olisi voitu karsia tai muokata vetävämmiksi.

Itse tarina on sähköisen latautunut ja kietoo mukaansa. Sinisalon kieli on metaforista ja ravistelevan ilmaisuvoimaista. Arkisten ihmissuhdekuvioiden julmuus ja tunnemyllerrykset välittyvät väkevinä.

Kieli vangitsee alkuvoimia, joita asuu yhä tietokoneajankin ihmisessä.