Eläinten syömisestä

Romanttiset mielikuvat maataloudesta ja maatiloista ovat rapistuneet viime vuosina. Lastenkirjojen sivuilla voi vielä törmätä idylliin, jossa hymyilevä farmari ruokkii ja rapsuttaa tyytyväisiä possujaan ja lehmiään. Viime vuosikymmenien aikana tehotuotanto on mullistanut maatalouden ja eläinten kasvatuksen kaikkialla länsimaissa. Käytännössä pientilallisten on ollut vaikea pärjätä kilpailussa tehotuotantoon perustuvia suuryksiköitä vastaan. Samalla röh röh siellä ja ammuu täällä ovat vaihtuneet tuskankiljaisuiksi, kun tämän päivän Piippolan vaarien pojat sahaavat kiireessä irti raajoja vielä elossa kituvilta eläimiltä, mikäli on uskominen Jonathan Safran Foerin teosta Eläinten syömisestä (Eating Animals, 2009.)

Aiemmin Foer on tullut tunnetuksi lähinnä kahdesta romaanistaan. Niistä ensimmäinen on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Kaikki valaistuu (Tammi, 2003). Foerin nimi on vilahdellut viime vuosina erilaisilla lupaavimpien uusien amerikkalaiskirjailijoiden listoilla.

Viimeisin teos Eläinten syömisestä ei ole romaani vaan samalla sekä eräänlainen raportti kirjailija-kertojan jaakobinpainista oman lihansyömisen kanssa että informatiivinen katsaus eläinten tehotuotannon epäkohtiin. Sujuvan suomennoksen on tehnyt Antti Immonen.

Foer ei ole ensimmäinen kirjailija, joka on kiinnostunut eläinasiasta. Aikaisemmin aiheesta on kirjoittanut muiden muassa nobelisti J. M. Coetzee. Eikä kiinnostus eläinten hyvinvointia kohtaan ole uusi asia. Nykyisen kaltaisen tehomaatalouden aikana kysymys on kuitenkin tärkeämpi kuin koskaan. Jo pelkästään käännösten lukumäärän perusteella Foerin käsittelemät asiat kiinnostavat ihmisiä.

Eläinten tehotuotannon rakenteellinen ongelmallisuus

Kritiikin mukaan eläinten hyvinvointi ja tehotuotanto muodostavat mahdottoman yhtälön. Eläinten huono kohtelu ei tarkoita pelkästään johdantokappaleen esimerkin mukaisia tilanteita, jotka on kohtuullisen helppo tuomita vääriksi. Eläinten tehotuotannon suurimmat ongelmat ovat luonteeltaan rakenteellisia.

Jatkuva tarve taloudelliseen tehostamiseen ja eläinten kasvattaminen suuryksiköissä ovat johtaneet siihen, että eläimiä on mahdoton kohdella yksilöinä. Eläimiä kasvatetaan ravinnoksi niin suuria määriä, ettei niiden hyvinvointiin pystytä kiinnittämään riittävästi huomiota niiden elinkaaren missään vaiheessa. Yksittäisen eläimen hoitoon ei paljon aikaa jää.

Röh röh siellä ja ammuu täällä ovat vaihtuneet tuskankiljaisuiksi.

Foerin teoksen lähtökohdat ovat pohjoisamerikkalaisessa kontekstissa, mutta samat ongelmat koskevat enemmän tai vähemmän kaikkia länsimaita, kuten käy ilmi Animalian Salla Tuomivaaran kirjoittamista tarpeellisista jälkisanoista. Suomalaisetkin eläintenkasvattajat joutuvat kilpailemaan muiden maiden tuottajien kanssa. Sama taloudellisen tehostamisen vaade vaikuttaa kaikkiin.

Eläinten syömisestä nojaa pitkälti samankaltaiseen strategiaan kuin aktivistit, jotka julkistavat tiloilla salaa kuvattuja kuvia ja videoita kärsivistä tai saastaisissa ja ahtaissa oloissa elävistä eläimistä, Lähtökohtaisesti ihmiset ovat kiinnostuneita eläinten hyvinvoinnista, mutta monet ovat vieraantuneet nykymaataloudesta ja siitä, miten eläimen liha päätyy lautaselle.

Eläinten käytön oikeuttaminen

Eläinten hyötykäytöllä on pitkät perinteet. Eläinten käyttöä ravinnoksi voidaan puolustaa vetoamalla ikiaikaiseen perinteeseen, mutta perinteeseen nojaten voitaisiin oikeutusta hakea sellaisille käytännöille kuten ihmissyönnille, orjuudelle tai sukupuolten väliselle epätasa-arvolle.

Perinteisesti ihmisen oikeutta käyttää eläimiä on perusteltu nojautuen oletettuun laadulliseen eroon ihmisen ja eläimen välillä: ihmisillä on lajina joitain ominaisuuksia kuten älykkyys tai itsetietoisuus, jotka oikeuttavat alempina pidettyjen lajien hyväksikäytön. Tämä oletettu jyrkkä laadullinen ero ihmisen ja eläimen välillä voidaan kuitenkin myös kieltää. Jos eroja on, niin kysymys on pikemminkin aste-eroista. Eläimet ovat älykkäitä ja kokemuksellisia olentoja, joilla on tunteita ja lajilleen tyypillisiä tavoitteita siinä missä ihmisilläkin. Eläinetiikassa onkin viime vuosikymmeninä kyseenalaistettu ihmisen oikeus käyttää muita eläimiä.

Filosofiaa opiskellut Foer käsittelee yllättävän vähän eläinten mahdollisten oikeuksien tai moraalisen aseman periaatteellista puolta. Foerin teoksen näkökulma on käytännönläheinen. Kirjailija vyöryttää lukijalle suuren määrän tietoa ja konkreettisia esimerkkejä niin tehotuotannon historiasta kuin nykyisistä käytännöistä. Kertoja-Foer vierailee maatiloilla, tuotantolaitoksissa ja teurastamoissa ja haastattelee työntekijöitä ja yrittäjiä. Omakohtaisten kokemusten lisäksi Foer tukeutuu laajaan lähdekirjallisuuteen.

Lähdeviittauksista huolimatta Eläinten syömisestä ei ole tyypillinen tietokirja. Kirja pitää sisällään runsaasti kertomuksellisia elementtejä. Tekijää ei ole pyritty häivyttämään sanottavan taustalle, vaan kertoja päinvastoin tuo esille toistuvasti subjektiivisia mietteitään ja muistojaan liittyen ruokaan, ruokailutilanteisiin ja lihansyöntiin.

Kertojan suhde lihansyöntiin ei ole yksioikoinen. Ruokailuhetkiin ja ruokalajeihin liittyy paljon lämpimiä muistoja vaikkapa juhlapyhiltä, jolloin perhe ja ystävät kokoontuvat yhteen nauttimaan yhdessäolosta ja hyvistä ruoista. Itsenäisyyspäivän kalkkuna lakkaa kuitenkin olemasta houkutteleva viimeistään silloin, kun omakohtaisesti tietää, miten kyseiset linturukat viettävät lyhyen elämänsä.

Tämän kaksijakoisuuden varmaan moni tunnistaa itsessään. Eläinten kärsimys herättää myötätuntoa, mutta nälkäisenä on helppo unohtaa tiedostavuus. Lähimarketin tiskit pursuavat edullisia suikaleita, eikä niiden hankkiminen herätä kanssaihmisissä moraalista pahennusta. Ja liha maistuu niin hyvälle.

Foer etsii myös muita kuin moraalisia syitä tehotuotantoa vastaan.

Teoksessa haastateltu entinen teurastamotyöntekijä tiivistää asian olennaiseen kysymykseen: ”Kerrohan, miksi makua, aisteistamme alkeellisinta, ei oteta lainkaan huomioon muita aistejamme hallitsevissa eettisissä säännöissämme?”

Onko toisin sanoen makuaistilla moraalista arvoa? Voidaanko eläinten tehotuotanto sallia jatkossakin vain, koska ihmiset ovat tottuneet lihan makuun? Antaako ihmisen makuaisti oikeutuksen aiheuttaa kärsimystä toisille lajeille? Välttämätöntä lihansyönti ei nykyihmiselle ole.

Foer tunnustaa toki tehotuotannosta luopumisen käytännölliset vaikeudet. Mikäli kuitenkin jokin toiminta voidaan tuomita moraalisin perustein vääräksi, käytännön hankaluus ei ole kovin hyvä perustelu sen jatkamiselle. Tällä hetkellä eläinten tehotuotannosta luopuminen moraalisista syistä vaikuttaa kuitenkin vielä kaukaiselta.

Foer etsii kirjassaan myös muita kuin moraalisia syitä tehotuotantoa vastaan. Erääksi vahvaksi perusteluksi tehotuotannosta luopumiseen Foer tarjoaa ilmastosyyn: pelkästään karjatalous tuottaa enemmän kasvihuonekaasuja kuin koko liikenne yhteensä.

Jokaiselle lihansyöjälle

Eläinten syömisestä on kirja, jota ei tee mieli lähteä arvioimaan kovin kriittisesti. Eläinten hyvinvointia ajavalle tekstille on helppo olla myötämielinen. Sen rakenne saattaa olla hajanainen, mutta toisaalta rönsyily kuvastaa aihepiirin laajuutta. Mikäli se olisi puhtaaksi tietokirjaksi tarkoitettu, saattaisi se olla liian painottunut.

Foer ei kuitenkaan edes teeskentele pyrkivänsä objektiivisuuteen. Kysymys on kaiken aikaa paitsi eläinten hyvinvoinnista myös oman valinnan tekemisestä: voiko eläimiä syödä hyvällä omallatunnolla? Kirjan alussa Foer väittää, että teoksen tarkoitus ei ole kannustaa kasvinsyöntiin, mutta sitä esimerkit kyllä tukevat.

Foer luottaa tekstissään moneen otteeseen suurten lukujen retoriikkaan. Tehotuotannossa elämänsä alusta loppuun viettävien eläinten lukumäärät ovatkin valtavia, ja ne kasvavat kaiken aikaa. Suuria lukuja vaikuttavampi aines teoksessa on kuitenkin kertojen henkilökohtaisissa kohtaamisissa eläinten ja niistä vastaavien ihmisten kanssa.

Teoksen sankareita ovat muutamat jäljellä olevat pientilalliset, jotka vielä pyrkivät kohtelemaan eläimiään edes kutakuinkin säällisesti. Julmimmat kuvaukset löytyvät puolestaan eräiden teurastamotyöntekijöiden haastatteluista.

Eläinten syömisestä on kaiken kaikkiaan selkeästi kirjoitettu kirja, joka tarjoaa hyvän lähtökohdan lähteä tutkimaan omaa suhdettaan tehotuotantoon, eläimiin ja eläinten syöntiin. Se tarjoaa tuskin kovin paljon uutta ihmisille, joka jo entuudestaan on perehtynyt eläinten tehotuotannon ongelmiin. Tästä on kuitenkin hyvä aloittaa. Lisää tietoa voi hakea vaikka kirjan lähdeluettelon avulla. Jokaisen lihansyöjän olisi hyvä muodostaa oma kantansa kirjan esittämiin asioihin. Ehtii mainiosti lukea ennen grillikauden alkua.