Valkoinen Toyota vei vaimoni. Elämänkuvia.

Konkarikirjailija Joni Skiftesvikin uutuus on helppo luettava, mutta vaikea tyypiteltävä. Novelleja kirjan lyhyet tuokiokuvat eivät ole. Teosta ei ole myöskään täysin vaivatonta kutsua romaaniksi, vaikka siinä on rinnakkaisia kertojan kehitysvaiheiden kuvauksia ja selkeästi hahmottuva juonellinen kokonaisuus. Tuo kokonaisuus kun on sekä sisällöltään että tyyliltään tarkoituksellisen epäyhtenäinen sekä ennen kaikkea hyvin omaelämäkerrallinen. Siispä teoksen alaotsikko ”Elämänkuvia” on hyvin tervetullut lisä, lukuohje ja lajikuvaus.

Joni Skiftesvik on ennenkin ollut hyvin elämäkerrallinen kirjailija. Etenkin Haukipudas, nykyinen Oulu ja Pohjanlahden satamaelämä on tullut hänen lukijoilleen tutuksi. Omien kokemustensa lisäksi Skiftesvik on laajentanut tarinapiiriään lähihistoriaan. Nyt kirja liittyy kuitenkin kiinteästi kirjailijan omiin elämänvaiheisiin, joita tarkastellaan useampia aikatasoja lomittain käsitellen.

Oli ennusmerkkejä

Kirjan taustan muodostaa vuosi 2011. Skiftesvikin vaimo on sydämensiirtoleikkauksessa ja kirjailija-kertoja itse kärsii aortan repeämän aiheuttamiksi paljastuvista kivuista. Juoni käynnistyy Skiftesvikille tyypilliseen tapaan nopeasti, koko kirjan rakennetta ennakoivalla lyhyellä johdannolla: jotain pahaa olisi pian tapahtumassa.

Ennakkotunnelma säilyy koko kirjan kertojan käydessä läpi elämänsä kipukohtia kerrontahetkestä lapsuuteensa, oman pojan hukkumiseen ja huoleen vaimon sydänleikkauksesta.

Suurin osa teoksesta eletään toki valoisammissa tunnelmissa, kertojan lapsuudessa ja perhe-elämän alussa, mutta alun jälkeen sekin tuntuu vain rauhalliselta hetkeltä ennen tuhoa.

Satamasta sanomalehteen

Teoksen avaavat kertojan omat, tuolloin vielä selittämättömät, kipukohtaukset ja vaimon vakava sydänleikkaus. Tämä painostava teema jää kuitenkin taka-alalle lapsen ja koululaisen elämäntapahtumien esittelyssä. Tasot elävät rinnakkain ja saavat kirjan edetessä taitavasti tukea toisistaan.

Karu, mutta omalla tavallaan hyvin lämmin ja rakastettu lapsuus köyhässä työläisperheessä astuu mukaan lyhyinä muistumina, jotka laajentuvat anekdooteiksi ja vähitellen kirjan alkupään keskeiseksi sisällöksi. Oli lapsena tuntemattomaksi jäänyt norjalainen isä, josta äiti eroaa koti-ikävän takia. Ahtaajana työskennelleen äidin rajalliset varat pakottivat pojan jo nuorena töihin mutta koulunkäynnillekin haluttiin löytää rahaa. Kouluun myös mentiin, vaikka osa kaupungin parempien osien asukkaista ei tahtonut hyväksyä sataman lautamökin kasvatteja keskuuteensa.

Tiukat leikkaukset, aikatasojen sekoittaminen ja asioiden kytkeminen toisiinsa ovat taattuja tuntomerkkejä Skiftesvikin aiemmista teoksista.

Varhaisnuoruuden ensimmäinen lemmenyö siirtää tapahtumat ratkaisevasti lähemmäs nykypäivää. Kertojan aortassa on repeämä, jota on viisaampaa olla leikkaamatta. Vaivan vaatima stressittömyys ei luonnistu vaimon sydämensiirrossa ilmenneiden ongelmien takia.

Sairaalan päivähuoneesta kuuluu Matti Ijäksen ohjaama Katsastus ja sen herättämä nauru, mikä siirtää kerronnan Skiftesvikin käsikirjoittajan uran kautta lehtimiesajoille. Nuoren perheen kasvu ja onni kuvataan varsin arkisesti. Lisäksi tapahtumien päälle on kirjan alusta asti kutoutunut uhkaava verkko, joka paljastuu kymmenvuotiaan Kim-pojan hukkumiskuoleman enteeksi. Kirjan päätös on kertojan oma kuolemankokemus, mihin tosin yhdistyy aimo annos lämpöä ja elämän täyttymystä.

Historiallisten käännekohtien sijaan kuvaus lähtee tällä kertaa hyvin henkilökohtaisista kriiseistä. Tiukat leikkaukset, aikatasojen sekoittaminen ja asioiden kytkeminen toisiinsa pitkiksi kaariksi ovat kuitenkin taattuja tuntomerkkejä Skiftesvikin aiemmista teoksista.

Kielen kehitystarina

Kirjan tasoina ovat siis eri-ikäisen Skiftesvikin kertomukset, joita välitetään useammasta näkökulmasta; joskus ulkopuolisena kertojana, kuulopuheiden välittäjänä tai tarinan osallisena. Näillä kaikilla tasoilla on oma kehitystarinansa, mutta pääosaan nousee kuitenkin kieli.

Skiftesvik on aina kieleltään ankaran karsittu ja selkeä kirjailija.

Skiftesvikin lause on lähes koko kirjan ajan vetävä ja paljas. Rytmi vie mennessään, kunnes siihen tulee takaumissa omituista kankeutta. Mieleen hiipii rinnastuksia esimerkiksi James Joycen tapaan käyttää kieltä yhtenä päähenkilöistä. Kieli elää kertojan kehitysvaiheen ja elämäntilanteen mukana, ja varhaislapsuudessa se ei voi olla aikuisen kirjailijan tasolla.

Sama selitys voisi sopia myös kertojan sanomalehtivuosien kuvaukseen – Skiftesvik tuntuu tuolloin kirjoittavan erittäin tavanomaista muistelutekstiä anekdootteineen ja urakuvauksineen, mutta kieli ei ole kirjailijan vaan enemmänkin reportterin kieltä. Jutut paranevat samalla kun juoni köyhtyy ja kieli surkastuu. Asiat kuvataan yksi kerrallaan, asiallisesti ja toteavasti mutta usein ilman kirjailijan kielelle ominaista taikaa.

Tässä kirjan syvin arvo lopulta piileekin. Skiftesvik on aina kieleltään ankaran karsittu ja selkeä kirjailija. Kun yksinkertaiselta vaikuttavaan lauseeseen saa noinkin vahvaa rytmistä ja ilmaisullista muuntuvuutta, on jälkikäteen pakko vain ihailla hänen taituruuttaan.

Vasta kirjan päätyttyä olen myös valmis jättämään rakennetta kuvanneen ja lukemista tukeneen alaotsikonkin taakseni. Valkoinen Toyota vei vaimoni on romaani, jossa pääosassa on kirjailijan ja hänen työkalunsa, kielen kehittyminen.