Jonimatti Joutsijärvi julkaisi syksyllä 2010 490-sivuisen esseekokoelman Ei mikään itsessään ja noin 59-sivuisen runoelman Aloitan alusta. Alan laulaa. Joutsijärvi on tullut tunnetuksi ensimmäisen runoteoksensa Tule on minun nimeni (2007) lisäksi kritiikeistään ja performanssitaiteestaan. Joutsijärvi antaa esseissään vastauksia siihen, mikä nykyrunoilijoita kiinnostaa. Hän kykenee analysoimaan eikä tolkottomaan yleisesti, että ”jos ei ole viime vuosina seurannut, mitä runouden kentällä on tapahtunut, ei tiedä mitä viime vuosina on runouden kentällä tapahtunut”.

Ajan myötä olen tullut siihen tulokseen, että on kaksi kirjallisuuden suuntausta, jotka panevat mielen erilaisiin liikkeisiin ja jotka, todellakin, koskettavat: ensinnä ovat vihaiset ja kauhistuttavat kirjat, joissa heristetään nyrkkiä maailmalle ja ihmiskunnalle ja jo valmistellaan amok-juoksua, toiseksi ovat rauhalliset kirjat, jotka jättävät lukijansa lilluskelemaan autereeseen ja sen tietämille. Ennen Joutsijärveä luin James Ellroyta reilut seitsemänsataa sivua, ja tila alkoi mennä maaniseksi, joten saatoin kaivata toisentyylistä tekstiä. Niinpä oli hyvä, että usutuksesta aloin lukea nuoren runoilijan huomattavan laajaa proosateosta Ei mikään itsessään, jota voi nimittää ylimalkaisesti esseekokoelmaksi jos ja kun ei muuta keksi.

Siis, nuori runoilija on kirjoittanut melkein viisisataa sivua näkemyksiään taiteesta. Kuulostaa kamalalta, etenkin, jos on tehnyt sen virheen että omistaa tietoverkkoliittymän ja on seurannut nuorten runoilijaimme ”keskusteluja”, joiden poeettinen onania ensin naurattaa, sitten väsyttää. Onneksi Joutsijärvi ei kuitenkaan ole avantgardistinen nykyrunoilija, ”kokeilija”, vaan hän saattaa olla tosissaan ja etsiä itselleen erilaisia kulmia esittää asiansa. Ehkä kaikkien pitäisi kirjoittaa viisisataa sivua runoudestaan viimeistään ensimmäisen kokoelmansa jälkeen? Vanhemmat tekijät voisivat kirjoittaa tuhatsivuisia kirjoja.

Joutsijärvi on melankolinen. Hän katsoo kaukaisuuteen, joka aika harvoin on kaukana vaan oman pään sisällä. Lukiessani mietin, että kirjoittajan kaltaisia ihmisiä varten ovat humanistinen tiedekunta, runous ja muutakin, mutten keksinyt kolmatta. Kantakaupunki? Yli satatuhantisten kaupunkien keskustat? Sillä Joutsijärvi liikkuu kaupunkinsa keskustassa, aika tarkkaan määrittyvällä alueella Turun Tuomaansillan ja Notkosillan välillä, tekee muistiinpanoja, osallistuu performanssiin ja puhuu sanalaitteeseensa. Samoilla suunnilla liikkuvat Turun kuulut katurunoilijatkin, en tiedä kohtaavatko he toisinaan. Mutta Joutsijärveä lukiessani kuvittelin vastaan harppovan Suomen Charles Bukowskin, joka hymyillen tervehtii ammattitoveriansa.

Liikettä ja kohtaamisia

Joutsijärvi jakaa esseensä, kirjoituksensa, kahteen osastoon. Ensimmäisen osaston ja koko paksun opuksen, joka välillä lenkoaa Sanasadon ohuissa kansissa, avaa ”Tajuoloilonpäivän kirje”, puhe nimenantojuhlista. Joutsijärvi kirjoittaa hyvin kauniisti. Tämä kaksisivuinen prologi virittää lukijan, joka on valitettavan ennakkoluuloinen, hyvälle mielelle ja avaa tajuntaa kohtaamaan seuraavat sadat sivut. En tiedä miten olisi käynyt ilman tätä kirjettä! Kirjeensä jälkisanoissa Joutsijärvi valittelee henkilökohtaisuuden puutettaan, joka nähdäkseni juuri osoittaa henkilökohtaisuuden suuruutta. Hänhän tunnustaa, nuori runoilija, melankolinen ihminen.

Seuraavassa kirjoituksessa ”Vieraassa ja koetussa kielessä” Joutsijärvi jatkaa henkilökohtaisuudesta: ”Henkilökohtaisuus johtaa siihen, että ilmaisujen taustalla olevan kokemuksen hahmottaminen voi olla hankalaa, jos lukijan kokemusmaailma tai kieli on kaukana kirjoittajan vastaavista.”

Mitä edellytyksiä minulla, lukijalla, on ymmärtää kirjoittajaa, joka syö perunoita, vihanneksia, sipulia ja ”porkkanoita Vepsäläisen Janin tuoman tahinin kera”? Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä on tahini/ tahin, enkä minä oikein ymmärrä performanssejakaan. Tarkoitan, että näkökulma ei ole sillä tavalla empaattinen kuin edellytetään. En edes tunne Joutsijärveä, joten ystäväarvioon ei ole mahdollisuuksia. Niitähän saamme lukea kaikkialta, esimerkiksi Parnassosta, Helsingin Sanomista, Suomen Kuvalehdestä ─ ja Kiiltomadosta. Tuossa olivatkin kaikki merkittävimmät kirjallisuusviestimet, joten hyvin menee, Kirja-Suomi.

Kirjoittajan kaltaisia ihmisiä varten ovat humanistinen tiedekunta, runous ja muutakin.

Jos jokin asia viime aikoina on tullut selväksi niin se, että kritiikiltä edellytetään vähän kaikkea, eli käsitteellistä hämäryyttä ja kokonaisvaltaista hyväksymistä. Joutsijärvikin toimii kriitikkona ja kirjoittaa aiheesta esityksen ”Fragmentteja kritiikistä ja tekijän avoimuudesta”. (Kirjoitin ensin ”voimuudesta”.)

Joutsijärven mukaan ”Taidetta ei saa päästää vähällä.” Kriitikon on mentävä intuitionsa mukaan ja, tämä on nähdäkseni todella tärkeää: ”Kritiikin rooli on myös arvottaa ─ ja arvottaminen liittyy nimenomaisesti intohimoihin, vakaumuksiin ja visioihin siitä, mitä taide voisi olla tai mitä se parhaimmillaan koettuna on ollut.”

Saatan nostaa lainauksen seinälleni silloin harvoin, kun teen sen virheen että suostun kritikoimaan. Intohimoista ja vakaumuksista on kysymys, taide ja kirjallisuus ovat Pyhiä. Eivät ne ole sosiaalisia ja poliittisia pelinappuloita, sillä taide on itseisarvojen itseisarvo ja jos pelinappuloita on niin taide niitä siirtelee.

Opettajamaisuuden Joutsijärvi tuomitsee. Kukapa ei tuomitsisi? Opettavainen kritiikki on kamalaa. Toisaalta, ja tähän Joutsijärvikin viittaa, on hauska hieman opettaa, kun ei muuten näytä menevän sanoma perille. Eikä se mene silloinkaan, mutta ainakin voi sanoa että yritin. Tämä on hyvin arroganttia ja siksikin moniarvoiselle ajallemme oikein.

Hämmentävä on Joutsijärven kritiikkikirjoituksen loppu, jossa hän kertoo ettei enää hallitse suomalaista nykyrunoutta kokonaan ja vähän päästä sanoo, ettei ole hallinnut sitä milloinkaan. Kirjoitus on prosessi, jonka aikana kirjoittaja tulee älynneeksi kaikenlaista. Saattaa olla, että prosessi kuuluu ennaltamäärättyyn poetiikkaan, mutta nähdäkseni se ei madalluta rehellisyyden tasoa. Viimeistään tässä vaiheessa, sivulla 42 Jonimatti Joutsijärven proosateoksessa Ei mikään itsessään olin vakuuttunut, että kenties taide ei olekaan kuollut rehvakkaista yrityksistä huolimatta.

Kohtaaminen

Essee, kirjoitelma, kirjoitus, proosateksti ”Nerokkaasti maistettu” esittelee taiteilija Satu-Maaria Mäkipuroa. Kirjoittaja saa syntymään kiinnostuksen Mäkipuroa kohtaan ja hän esitteleekin alaviitteessään tietoverkkolähteen Mäkipuron maalauksista. Joutsijärvi saa paljon irti aiheestaan, pyörittelee, prosessoi, meditoi, kontemploi. On hyvin kiehtovaa lukea tuollaista tekstiä. Kirjoittaja on epävarma tiedoistaan tai epätietoinen varmuuksistaan (hän ihmettelee mikä on ”näyttely”) ja toteaa: ”Olennainen taide antaa minulle impulssin kysyä kuka olen, missä, miksi.”

Sitten hän kertoo latinan ’informaren’ etymologian, joka on ’muodon antaminen’. Kirjoittaja säntäilee! Hän ei ole aivan varma vielä. Opettajamaisesti voin kertoa, että tuosta vielästä ei milloinkaan pääse irti eikä eteenpäin. Kyllä Joutsijärvi sen tietää.

Sitten päästään tahinin ääreen, ja Joutsijärvi saa ajatuksen: ”Olen hauduttanut pitkään ideaa taiteen kokemisesta kohtaamisena. Mitä, miksi ja miten on ’kohtaaminen’? Kohtaaminen eri muodoissaan tuntuu olevan ainoa tapa olla. Mitään ei ole itsessään, ilman jotakin muuta, joten oleminen sinänsä on kohtaamista.”

Tämä kohtaaminen variantteineen tulee usein esille nykyrunoilijoiden (eritoten avantgardistien) kirjoituksissa. ”Miten minä suhteutuu toiseen.” Mitä tämä on? Mistä on lähtöisin tämä valtavirta kohtaamisesta? Enkä tarkoita viittauksia filosofeihin ja runoilijoihin, vaan sitä, miksi tiettyihin filosofeihin ja runoilijoihin on alettu viitata. Ajatus kohtaamisesta on hyvin sosiaalinen ja yhteiskunnallinen.

Tämänhetkinen esseeintoilu on ollut ja on vapautus monelle.

Millaista on olennainen taide? Joutsijärvi tahtoo kertoa oman näkemyksensä: ”olennaista taidetta ovat teot, esineet, tapahtumat, kirjoitukset tai muut havainnon kohteet, jotka kohdatessaan kokija muuttuu, hänen tapansa havaita oleminen maailmassa laajenee ja tarkentuu ja hänen ymmärryksensä olemisesta ja maailmassa vallitsevista yhteyksistä hajoaa tai rakentuu kohti todellisuutta.”

Siinä on kohtaaminen, joka aiheuttaa muutoksen. Itse asiassa tässä ei ole mitään uutta eikä tarvitsekaan olla. Todellisuus muovautuu, kun ─ sitä muovataan. Kuitenkin on huomionarvoista, että asiaa painotetaan ja se koetaan tärkeäksi. Miksi, sitä en tiedä.

Seuraavaksi luemme ”Runoudesta henkisenä harjoituksena”. Se on yli kahdeksankymmentäsivuinen hyvin henkilökohtainen kirjoitus. Joutsijärvi kulkee, havainnoi ja miettii. Jo tämä kirjoitus olisi sopeutunut kansien väliin.

Joutsijärvi ilmoittaa heti kirjoituksensa aluksi, ettei aio lopettaa runojen kirjoittamista. Tämä on hyvä asia. Toivon ettei Joutsijärvi milloinkaan lopeta runojen kirjoittamista. Runous, kuten sanottu, on aikoinaan kehitetty häntä varten. Mitä olisi vaikkapa Eeva-Liisa Manner, josta Joutsijärvikin puhuu, tehnyt ellei olisi ollut runoutta? Tai mitä me tekisimme, ellei olisi Eeva-Liisa Mannerin runoutta? Ajatus on kammottava.

Ihmisellä on oltava oikeus olla ihminen eikä tuotannollinen teknillis-taloudellinen hölmö. Kuitenkaan runouden lopettajat, Ville-Juhani Sutinen, Timo Hännikäinen ja kai Tommi Melenderkin kuuluu samaan ryhmään, eivät ole hylänneet Taidetta, vain sen yhden muodon. Lisäksi he provosoivat. Etteivät vain salassa runoilisi?

Sutista Joutsijärvi analysoi pitkään ja huomauttaa, ettei runouden kuulu olla yhteiskunnallista tai jotakin siihen tapaan (en milloinkaan ole ymmärtänyt ”yhteiskunnallisuutta”, vaikka siitä jatkuvasti kirjoitankin), vaan se on muuten, kenties henkilökohtaisesti tärkeätä. Ja: ”Tietenkin, jos kirjoittaja kokee, että eräs muoto on hänelle henkilökohtaisesti hankala ja toinen hedelmällisempi, on pelkästään luonnollista keskittyä hedelmällisempään. Miksi tehdä siitä yleinen ongelma? Ja, jos hankaluus on muotoon liittyvissä sosiaalisissa tavoissa ja käsityksissä, miksi ottaa ne henkilökohtaiseksi taakaksi ja kirjoittamisen esteeksi?”

Ei ole runon syy jos runoa ei synny. Eikä runoilijoiden. Paitsi vähän. Nykyrunous ei aina välttämättä ole puoleensavetävää. Mielestäni tämänhetkinen esseeintoilu, jota melkein kokonaan kannatan, on ollut ja on vapautus monelle, jotka ovat saaneet ainakin väliaikaisesti runoudesta tarpeekseen. Näiltä runoudesta irtipäästäneiltä on jo nyt ilmestynyt monia tärkeitä esseekirjoja ja huhujen mukaan lisää on tulossa. Voi myös miettiä, miten tuntisimme Antti Nylénin, jos Ville Hytönen ystävineen ei olisi keksinyt, että aletaanpa julkaista temaattisia esseekirjoja.

Raskas ja rakas Uigur

Seuraavaksi Joutsijärvi kirjoittaa Jorma Erosen ainoasta kirjasta, runoteoksesta Uigur (1978). Uigur on Joutsijärvelle ”Raskas rakas kirja”, salaperäinen ja suurimmalle osalle yleisöä tuntematon. Tällainen kirja ja/ tai kirjailija on hyvä olla jokaisella ja on hyvä sekin, että niistä kerrotaan ihmisille.

Joutsijärvi kirjoitti ensin Satu-Maaria Mäkipurosta ja nyt Jorma Erosesta. Tietomme lisääntyvät. Lukija voi kummastella: miksen ole lukenut Uiguria? Joutsijärven selostuksen mukaan kyseessä on kiintoisa kirja. Lukija saattaa käydä lainaamassa sen pikapuoliin Turun kaupunginkirjastosta. Joutsijärvi viittaa Uigurista puhuessaan Harri Nordelliin ja Jukka Kauppiseen: ”Yhdessä ne ikään kuin muodostavat uuden, vielä nyt ilmaistuksi tultuaankin huonosti tunnetun mytologisen runouden alueen suomalaiseen nykykirjallisuuteen.”

Joutsijärvi ihmettelee Erosen vaikenemista: ”Söikö valtava kutsumus sen energian, joka kirjoittamista varten oli?” Joutsijärvi epäilee, ettei niin kuitenkaan voi olla. Kenties on kyse laajemmasta, sillä vuonna 1977, Erosen kirjan aikoihin, julkaisivat Manner ja Maila Pylkkönen viimeiset runonsa, Leif Färding oli hiljaa seuraavat seitsemän vuotta ja punk aloitti taipaleensa. Uigur soineen vaikuttaa sellaiselta kirjalta, että se pitäisi olla omassa kirjahyllyssä.

Tässä on kohtaaminen! Joutsijärven teksti on aiheuttanut minussa muutoksen. Joutsijärven kirjoitus on metafyysistä, olemisen rakenteita koskettelevaa, hän itsekin sanoo siirtyneensä kielen palvonnasta olemisen palvontaan.

Ensimmäisen osaston viimeinen teksti ”Pitkiä katseitä mielivaltaan” on yli kuusikymmentäsivuinen. Kirjoittaja kävelee kuin W. G. Sebald ja tämän proosahenkilöt. Kirjoittaja sanoo: ”Kävelen Turussa Hansan kauppakeskuksessa. En kärsi enää näistä paikoista. Olen täällä ihminen ihmisten keskellä.” Kirjoittaja käy Itä-Hämeessä saakka, taitaa olla sieltä kotoisin. Hän ei vihaa, hän yrittää rakastaa: ”Miten rakkaudellinen ja tajuinen maailmankauppa voisi tuottaa enimmäkseen kärsimystä?”

Hän löytää sanan, ”ihmistö”. Se on aika hyvä sana. Mutta entä ”haastaa”, ”mahdollisuus”, ”vuorovaikutus”, ”sitoutuminen”, ”alusta” ja ”energia”? Ajan piirteenä on, että kirjoitetaan erilaisille alustoille ja energia, energiaa on kaikkialla (vähitellen entropioituvana). Joutsijärvi viittaa itämaiseen ajatteluun ja sieltäkö, jonkinlaisen kehnon käännöstyön kautta on alettu puhua energioista vähän kaikissa yhteyksissä? Muinoin (kymmenen vuotta sitten) keskusteluohjelmassa tähtitieteilijä ihmetteli, että eikö energia ole fysikaalinen termi, keksikää omanne älkääkä varastako. Olen samoilla linjoilla.

Joutsijärvi on hyvin ajanmukainen eikä tämä ole moite. Hän huomauttaa, että kääntäminen on vaikeaa, myös suomeksi, varsinkin suomeksi, eikä indoeurooppalainen ajattelu käänny periferiseen kulttuuriimme. Ei tähän kieleen ja kulttuuriin taida kääntyä oikein mikään. Se on hyvä asia.

Esseeteos viittaa samanlaisiin elämäntilanteisiin kuin runoelma, tiettyyn lopettamiseen ja aloittamiseen.

Mikro- ja makrokosmoksen eroihin ja samuuksiin Joutsijärvi viittaa taajaan: ”On maa, aurinko, säätilat, tähdet, kuu, vesistöt, kanervat ja männiköt ja muovimassaliejumeri keskellä Atlanttia. Olen vuorovaikutuksessa siihen kaikkeen.”

Ensimmäinen virke on komea, toisen psykokielinen vuorovaikutus hieman latistaa, mutta lopputulokseksi jää, että Joutsijärvi näkee itsensä yhteydessä kaikkeen (Ei mikään itsessään): ”Kosmisena olentona en ole melkein koskaan tajunnut edes taivasta ylläni ja maata, joka levittäytyy horisontin rajaamana ympärilleni.” Luen tässä samalla Olli Jalosen Yksityisiä tähtitaivaita, jossa mietitään kahdeksansataa sivua ihmisen osaa kosmisena olentona. Mitä tajuaa?

Ilman Sanasadon julkaisemaa kirjaa tuskin olisin alkanut lukea yksitoista vuotta kirjahyllyssäni ollutta teosta. Kirjoitetaan pitkiä kirjoja, jotka ovat enemmän kuin minkä tahansa ajan arvoisia.

Ruumiita

Tuossa oli Jonimatti Joutsijärven proosateoksen ensimmäinen osio, osa, osasto. Toinen osasto kertoo ruumiista, yksikössä ja monikossa, ja kaikesta (kaikkeudesta, maailmankaikkeudesta ynnä muusta) niin kuin ensimmäinenkin osasto. Toinen osasto on temaattisesti huomattavan yhtenäinen ja sen yli kaksisataa sivua olisi kelvannut omaksi teoksekseen, mutta on hyvä että kaikki on pantu samaan nippuun, eipähän pääse lukija helpolla. Tässä toisessa osastossa olin uuvahtaa muutamaan kertaan. Se on hyvä merkki, Joutsijärvikin viittaa siihen että tekstin on aiheutettava vastustusta. Mutta hän on usein niin myönteinen, päivän poika! Lukijassa liikkuu.

Toisen osaston nimi on ”Kaikki kulkee ruumiin läpi”. Heti aluksi viitataan Hannu Heliniin, joka on sanonut, että hapenottokyvyllä on suhteensa runouteen. Miten hengittää niin kirjoittaa. Ruumis kuuluu ihmiseen ja tästä lähtee Joutsijärvi(kin) ja hänen kehopoetiikkansa. Joku kolmivuotias on määritellyt runon näin: ”runoilija kävelee maailmassa ja runo nousee maasta jalkapohjan läpi ja kulkeutuu vatsaan, mistä alkaa runoputki, jota pitkin runo jatkaa nousemista suuhun. Sieltä se tulee ulos puheena.”

Runo on käänteinen ruuansulatus, kielensulatusjärjestelmä. Runous lähtee ruumiista, jo vähän ennen, ja Joutsijärvi viittaa teatterimies Jerzy Grotowskiin. Hakematta tuli mieleen Suomesta Jouko Turkka. Hän ei ole juuri nyt suosiossa, mutta odotellaan hetki. Ruumiillista on turkkalainen teatteri. Annan tämän suosituksen, koska Joutsijärvi nimenomaan pyytää lukijoilta suosituksia. Muuten en olisi sanonut mitään.

Lingvistinen käänne

1970-luvulla humanistisissa tieteissä tapahtui ns. kielellinen tai lingvistinen käänne eli lyhyesti sanottuna kielen merkitys kulttuurissa oivallettiin laajemmin kuin aiemmin. Hämmästyttävästi Joutsijärvi tuo kielellisen käänteen viereen oman käänteensä, kehollisen käänteen. Näillä käänteillä on samoja piirteitä: ”Molemmat korostavat inhimillisen olemisen tiedostamattomia prosesseja, ja yksilön sisäistä epäykseyttä, minuuden moneutta.”

Tässä on jotakin psykoottista samoin kuin kertomuksessa runon ”orgaanisen pelon aineenvaihdunta” synnystä. Kirjoittaja lukee uutisen ääniaseen käytöstä ja hän tuntee uutisen vaikutuksen ruumiissaan. Kirjoittaja myös paljastaa, että yksityissota yhteiskuntaa vastaan on käynyt hänen mielessään, mutta hän on kohdentanut raivonsa kirjoittamiseen ”ja raivon energia on muunnettu alustavasti rakkautta tai kohtaamista palvelevaksi energiaksi.”

Kirjoittaja kokee hyvin voimakkaasti, makrokosmoksen ja mikrokosmoksen välillä liikennöidään. Pelottavia näkymiä avautuu hänen eteensä, tai paremminkin taaksensa. Teksti on hyvin henkilökohtaista ja ehkä siksi se jättää lukijan mietteisiinsä. Niin ei käy usein. Samalla miettii, millainen mahtaa olla runokirja, jonka kirjoittaja on päästänyt julki samaan aikaan proosakirjansa kanssa. Mitä merkitystä ja eroa on runolla ja proosalla?

Joutsijärvi ei hyljännyt runoutta mutta hän otti haltuunsa esseistiikankin. Älä nyt kaikkea vie, saatetaan jo älähtää. Tämä toki oli huumoria, jota Joutsijärvi ei omien sanojensa mukaan aina ymmärrä. Mikähän siinäkin on? Tämä on valtavirtaa nykyrunoudessa ja vähän muussakin nyky-alkuisuudessa. Luulisi, että (kielelle) herkät runoilijat nimenomaan huomaisivat tarkasti kielen eri kerroksia, rekistereitä. En tästä moiti Joutsijärveä, vaikkakin hän kirjoittaa hyvin totisesti, mutta se on tyylikeino tai -kysymys. Eri asia on sitten, jos runouskeskustelussa ei ymmärretä kielen sävyjä, kehua luullaan ”vittuiluksi” ja tätä jälkimmäistä kehuksi. Ja niin edelleen.

Ruumis-pohdinnoissaan Joutsijärvi jälleen viittaa siihen, että Suomessa ja suomessa ajatellaan toisin kuin indo-eurooppalaisissa kielissä. Kirjoitin sivulle 313 laitaan VADÉN, sillä filosofi Tere Vadén on toistuvasti käsitellyt tätä aihetta kirjoituksissaan. Suomi on periferinen maa, emmekä oikein opi INDO-eurooppalaisille tavoille. Emme myöskään ole intialaisia, vaikka sieltä tuleekin nuorison arvostamaa filosofiaa.

Ruumis

Joutsijärvi kääntelee ruumista, niin sanoakseni, puolelle ja toiselle ja ilmoittaa itsetajuisesti: ”Voi olla, että nämä kehopoeettiset kirjoitelmani raskauttavat liian monen lukijan otsaa samalla tavalla kuin Nancyn Corpus omaani.” Tämä on sivulla 331. On hienoa, sanon jälleen, ettei tekstiä ole lyhennelty, vaan se on raakana esillä, kehopoeettisena. Ehkä tekstiä on lyhennelty, kustannustoimitettu, itse asiassa luulen niin. Ehkä tekstiä on pidennelty. Pidän kovin tuosta laajuudesta, joka ei kuitenkaan sisällä hölinää. Sisältää se hölinää.

Joutsijärvikin empii: ”Kysymyksen ruumis yltää aina syvemmälle ja ulommas kuin älyn heittoverkko. Kysyvä ruumis on syvempi kuin naurava. Ehkä naurukin kysyy.” Hän kertoo muokkaavansa merkintöjään esseemuotoon. Hän kertoo työstään. Kuvaa kuvaamistaan kuin Escherin taide, missä käsi ja kynä piirtävät kättä ja kynää piirtämässä.

Tekstin kehollisuus on sitä että tekstin kehollisuus tiedostetaan. Tällaisen tautologian Joutsijärvi esittää ja se on niin tosi, ettei sitä kukaan usko. Tekstin toimittamisesta hän sanoo: ”Ehkä voi ajatella, että ’hyväkielinen’ selkeä asiateksti on editoitu sellaiseksi, että se ei tunnu kehossa, ei kosketa, ja siten peittää kirjoituksen kehollisia mahdollisuuksia.” Sanottakoon, ettei Joutsijärvi kuin toisinaan kirjoita sujuvasti, sillä sujuvuus on kirjoitukselle kuolemaksi. Niin sanoi jo Charles Baudelaire.

Joutsijärvelle runousoppi on mielekäs kun se käsittelee muutakin kuin runoutta: ”Runoutta edeltää kokemus, joka on aistimuksen ja kielen aluetta. Sanat tulevat kieleen hieman myöhemmin, kuten muisti tunkeutuu aistivaikutelmiin vasta äärimmäisen lyhyen hetken jälkeen, järjestämään vaikutelmien kaaosta.”

Joutsijärvi lähentyy tässä kristevalaista abjektia, kuvotusta ja kauhua, jonka Joutsijärvi hetkeä aiemmin koki lukiessaan uutista ääniaseesta. Sen jälkeen tiedosti olevansa kykenevä murhaan. Kuka tahansa voi juuri nyt nyökkiä, että kyllä minäkin tiedostan, mutta kuka tiedostaa, todella. Kohtaaminen on usein hankalaa, etenkin jos ei halua sitä. Joutsijärvi, siis tämä tekstin kirjoittaja (huomioimme tekijän, ne pulmat, joita ei ole), on rauhallinen, mutta välillä kammo on tulla esiin. Hän ei kuitenkaan ole Céline (Kristevan pääesimerkki), joka vapauttaa kaiken kertomalla kaiken, ei, vaan Joutsijärvi kääntää selkänsä kauhulle silti kertoen että kauhu on olemassa. Syntyy hyvin jännitteinen tila. Kauhu Turun torilla, että Halinen on yläjuoksulla. Kirjailijan näkee tekstistä.

Meillä on kehot ja ruumiit ja meillä on todellisuus. Keillä? Meillä vuorovaikuttajilla. Joutsijärvi puhuu myös ”kirjoittavasta ruhosta”, mutta kirjoitti vahingossa ”kirjoittava runo”. Itse olen kirjoittanut noin kahdella kertaa kolmesta Joutijärvi enkä Joutijärvi. Siis Joutsijärvi. Väärinluenta ja väärinkirjoittaminen ovat Joutsijärvellekin tärkeitä. Mutta tarkkana saa olla, että tekstiin jäävät vain ikeat vääryydet.

Liikettä ja kohtaamisia

Aloitan alusta. Alan laulaa on runoelma, itse asiassa perinteistä keskeislyriikkaa, kohtaamisia. Loppujen lopuksi, miksi lukea jotakin muuta kuin keskeislyriikkaa, joka koskettaa. Kaikki hyvä runous on keskeislyriikkaa. Runous ei ole sisäpiirin vitsi, vaikka runoudesta olisi kiinnostunut enintään viisisataa henkilöä kulttuuria kohden. Hyvästä on harva kiinnostunut, ja siksikin on tärkeätä, että harva kirjoittaa hyvin ja loppuun asti mennen.

Olen lukenut ja selaillut ja verkkotulostetta Aloitan alusta. Alan laulaa ja väliin ärsyyntynyt, eikö epä-wsoy:lainen Ntamo sen verran voisi tulla vastaan, että lähettäisi arvostelukappaleita. Mutta ehkä on parempi, että voi selailla papereita, eikä valmista ja virallista kirjaa. Teos saa muistiinpanojen luonteen, kuin lukisi tulevana kirjallisuushistorioitsijana Jonimatti Joutsijärven arkistoa.

Runoelma viittaa samaan suuntaan, tiettyyn viimeisteltyyn keskeneräisyyteen, näennäisyyteen joka on taivutettu taiteelliseen muotoon. Hakasulkeissa ilmoitetaan, että tekstissä on ollut kuva, yliviivattu selvitetään sulkeissa ja edelleen sulkeissa valitellaan epäselvää sanaa.

Tekijä, kokija, lyyriminä, kehopoeetta valittelee, että ”Kirjoittajien työasentoja ei harjoiteta kuten muusikoiden.” Kyniä hänellä kuitenkin on näihin muistiinpanoihin, matkaselostukseen, harvariviseen runoelmaan, joka tapahtuu samalla alueella kuin esseet, mutta nyt myös matkataan junalla.

Kun Turussa lähtee Kupittaan ja Aurajoen väliseltä alueelta kohden rautatieasemaa niin reitti suuntaa melko välttämättä Teatterisillan yli ja Humalistonkatua pitkin. Aikakin määritellään, eletään tiettyä lumista talvea (”Näin paljosta lumesta tulee isot vedet, kaduille, viemäreihin. Pihaasi tulvii. Katoilta tippuu.” jne.) Pendolino-juna ei kykene pakkaseen, joten on vaihdettu pikajunaan, jossa on kaunotar. Tekijän mukaan jokaisessa junassa on junakaunotar. Näin saattaa olla rantaradalla, mutta Tampereelle mentäessä asia voi olla toisin.

Paikkoja on muitakin. Yleisemmin ravintoloita ja kapakoita, sitten on kauppahalli, Betelkirkko, satamaterminaali ja kirjasto. Hämmästyttävästi saamme kuulla, että ”Kävin kusella McDonaldsissa.” Huomio hyppää tekstistä ja herättää. Se on niin erilaatuinen tai -lainen kuin muu teksti. Heti aluksi kertoja jne. on sanonut vierailevansa Zeile-nimisessä kahvilassa, joka on ”Turun nerokkain”. Zeileen palataan myöhemminkin, ilmeisesti juuri siellä ”Samuli ja Jonna puhuvat transpersoonallisesta psykologiasta.”

Edelliskesänä oli ollut raskasta. Jotakin on loppunut ja on syytä aloittaa alusta: ”Haluaisin jatkaa ymmärtämisen ponnistusta, mutta jos en pysty, voin aina kirjoittaa. Aloittaa lauseen. Olin ajatellut sen, eikä siitä tullut sellainen kuin ajattelin. Kirjoitus ajatteli toisin, aloitti toisin. Ja jotakin jätän kirjoittamatta, että se saa kasvaa.” Loppuminen on kauhistuttavaa, samoin kuin mennyt kauneus ja hirveys. Kirjoittaja alkaa laulaa.

Esseittensä lopuksi Joutsijärvi viittaa Sielun Veljiin, miten suuresti yhtye on häneen vaikuttanut. Jotenkin runoelman talvi toi mieleeni Sielun Veljet ja varsinkin heidän kappaleensa ”Talvi”, jonka kylmä tunnelma on hyvin kehopoeettinen. Tunnelma lähtee jäisestä maasta ja saman levyn kappale ”Rakkaus raatelee” voisi olla komeana esikuvana näille Joutsijärven riveille: ”Hämmentävä kauneus vaati pääni koko kapasiteetin ─ joka hiljeni samassa: jätit vain laulun soimaan. Se tulvahti rintakehässäni kuin liekki! Huokasin varmasti syvään. Kauneus sattuu.”

Performanssia ja esiintymistä harjoittava nykyrunous, varsinkin sen avantgardistinen suuntaus, on vahvasti sidoksissa tuohon kahdeksankymmentälukulaiseen lava-aktiin, jossa sanoilla ei ollut itseisarvollista merkitystä, oli myös sävel ja esitys.

Millaisen sävelen kuulee runoelman Aloitan alusta. Alan laulaa takaa? Hieman yksinkertaistettua olisi sanoa, että sävel olisi melankolinen, mollikas, mutta näistä määritelmistä olisi ainakin lähtiäisiksi.

Kertoja jne. on kulkija, tarkemmin sanottuna kävelijä. Samanlainen oli esseeteoksen kertoja jne., joka viittasi siihen suuntaan että hän oli turkulainen runoilija, kriitikko ja performanssitaiteilija Jonimatti Joutsijärvi. Ehkä he ovat sama henkilö. Kenties runoelman kertoja jne. on hieman fiktiivisempi kuin esseeteoksen kertoja jne.?

Esseeteos viittaa samanlaisiin elämäntilanteisiin kuin runoelma, tiettyyn lopettamiseen ja aloittamiseen. Tarkoitan sitä, että kertojan jne.:n ongelma ei ole ongelma, se on usein vain pakokeino (”en mä tota ite tarkottanut, se on vain rakennelma”), johon meistä itse kukin syyllistyy jatkuvasti. Nykyisin jopa esseistiikassa vedotaan ”esseeminään”!

Jonimatti Joutsijärven kaksi teosta, esseeteos ja runoteos, kuitenkin viittovat (lievästi sanottuna) siihen suuntaan, että vaikka miniä voi olla useampia (Joutsijärvi kirjoittaa usein ”psykoottisesti” tai ”skitsofreenisesti”) niin saman henkilötunnuksen takaa kaikki tulee. Tämän sanoo kriitikkominäni (huumoria).

Tuo noin viisisataaviisikymmentä sivua Joutsijärveä jätti jäljen. Siinä oli kohtaaminen, monta kohtaamista. Runoelmassakin kohdataan ja tämä lienee kiteytys Joutsijärven poetiikasta (kirjoitin ensin ”opetiikasta”): ”Erään ohikulkijan katse ilmaisi kirkasta tajuntaa. Hän muutti oman kulkuni, vaikkei huomannut minua. Sillä ei ole väliä, eikä sillä oliko hän todella tajuissaan, kun se välittyi konkreettisesti minuun.”

Dela artikeln: