Kuvitteellisten olentojen kirja

Jorge Luis Borges (k. 1986) korosti dynaamista lukemista, joka oli hänelle jopa kirjoittamista älyllisempää, vaikkakin näkymättömämpää ja vaatimattomampaa työtä. Hyvät lukijat olivat Borgesin mukaan kuitenkin usein hyviä kirjoittajia harvinaisempia – mustia joutsenia yksittäisempiä.

Borgesin ensyklopedistisen hirviö- ja eläinbestiario Kuvitteellisten olentojen kirja (i>El libro de los seres imaginarios) on syntynyt tekstejä lukemalla – tekstiksi tekstien syleen. Sen ”sekalaisen lukemiston” lähteet ovat moninaiset kuten kirjan esipuheessa painotetaan. Lähteillä viitataan niin maailmankirjallisuuteen kuin universaaleihin mytologioihinkin, joita lainataan myös suoraan. Viime kädessä vaelletaan maailman suunnatonta kirjastoa. Siitä yhdistellään kulloinenkin tarina.

Teos näyttääkin ennen kaikkea sen, millainen lukija sen kirjoittaja on. Hänelle jokainen teksti on paperitalo, pinta, jonka seiniin lukija jättää uudet merkit.

Muodoltaan Kuvitteellisten olentojen kirja vaikuttaa hakuteokselta, vaikka esipuheen mukaan teos on sellaiseksi ”väistämättä – – epätäydellinen”. Aakkosittain käydään läpi eri kulttuurien fantastisia olentoja ja myyttisiä hahmoja. Väitetystä kokoelmallisesta epätäydellisyydestä huolimatta teoksen kenttä on niin laaja (221 kuvausta), että suomentaja Sari Selander on joutunut turvautumaan mittavassa työssään useampaankin kotimaiseen kieli- ja kulttuurialueen asiantuntijaan. Ainakin islamilaisen, kiinalaisen ja klassisen antiikin tuntijoita on kuultu.

Suomentajankin yllätykseksi kokoelmaan on valikoitunut ainoastaan yksi olio latinalaisamerikkalaisesta perinteestä, Kahlittu emakko. Ratkaisu painottanee Buenos Airesissa syntyneen kirjailijan käsitystä kulttuuri-identiteetistä. Hänelle identiteetti ei ole välttämättä syntymässä annettu vaan liikkuva ja hetkellinen: aina vain yksi vaihtoehto muiden mahdollisten joukossa.

Lukija on osa sitä

Teoksesta käy ilmi, kuinka eri perinteiden uskomukset nivoutuvat toisiinsa. Sfinksi esimerkiksi. Egyptiläisten monumenttien sfinksi on ihmispäinen, maassa makaava leijona ja symboloi kuninkaan valtaa, kun taas kreikkalaisten on saanut naisen kasvot ja rinnat sekä piinaavan ja verenhimoisen luonteen.

Mytologiat lipuvat ajassa kuin Irlannin ja Skotlannin ylängöllä kulkeva näkymätön olio, Banshee, joka lienee ”ennemminkin valitus kuin konkreettinen hahmo”. Tai myytit punoutuvat kuin Punaisenmeren ylittävät, parempia laidunmaita etsivät lohikäärmeet, jotka takertuvat ”tiiviisti toisiinsa muodostaen eräänlaisen lautan”.

Kuvitteellisten olentojen kirjaa voi lukea varmistellen, tunteeko myös historiankirjoitus ensyklopedian kummajaiset vai yhdistääkö Borges todellisia lähteitä keksittyihin. Ilmeisesti kyseiseen Borges ei kuitenkaan lisännyt ”lukijaa harhauttavia kepposia”, kuten jälkisanat kertoo. Toisaalta Borgesille todellisuus kaikkineen näyttäytyy fiktiona, jonka osa lukija itsekin on.

Tärkeää on siis ymmärtää jokaisen löydetyn lähteen viittaavan joka tapauksessa loputtomasti toisiin lähteisiin niin, että alkuperäiseksi luultu osoittautuukin vain silmuksi vitjassa.

Ensyklopedian kuvauksissa toistuu Borgesin tuotannon läpäisevä ajatus kasvavasta, mutkikkaasta labyrintista, joka ”sisältää menneisyyden ja tulevaisuuden ja on jollain tapaa yhteydessä myös planeettoihin” kuten Borgesin ”Haarautuvien polkujen puutarha” -novellin kuolemaansa viivyttävä Yu Tsun haaveilee.

Vapaan yhdistelyn ja pysähtymättömyyden teksti vaatii lukemista, jossa mielihyvä ei synny kokonaisuuden yhtenäisyydestä, vaan nautinnollista on nimenomaan ykseyden hajoaminen.

Keskeneräisyys mahdollistaa myös ensyklopedian tulevat laitokset, joiden mahdollinen määrä todetaan esipuheessa äärettömäksi. Satunnainen lukija haastetaan yhteistyöhön, ”lähettämään allekirjoittaneille paikallisten hirviöiden nimiä sekä todenpitäviä kuvauksia niiden ominaisuuksista ja tavoista”.

Ystävä hämärästä

Borges lähestyy myyttejä lempeästi ilkamoiden. Kirjallisuudentutkija Gene H. Bell-Villandan mukaan Borges toikin vakavasti itsensä ottaneeseen eteläamerikkalaiseen kirjallisuuteen huumorin.

Myöhempien postmodernistien lailla Borgesin asennetta voi niin ikään luonnehtia ironiseksi. Viitatessaan historian jatkumoon hän tekee sen vain osoittaakseen, kuinka se on aina uudelleen muotoiltavissa, käännettävissä, jatkuvasti parodioitavissa.

Tämän väistämättömän muodonmuutoksen kohtaan toistamiseen hakuteoksen sivuilla. Skylla, Galukos-jumalan rakastaman nymfi, muuttuu ensin alaruumiistaan haukkuviksi koiriksi, sitten kallioksi, johon aallot ulvovat.

Pantteri ei ole yksistään eläintieteen tuntema lihansyöjänisäkäs, vaan etymologisesti sen voi nähdä viittaavan Jeesukseen. Anglosaksisessa bestiariossa sitä kuvataan yksinäiseksi ja säyseäksi eläimeksi, ”jolla on sointuva ääni ja miellyttävän tuoksuinen hengitys”.

Seuraavaa ensyklopedia ei kerro, mutta islamin mystisessä perinteessä ruusun lähes tyhjentymättömistä vertauskuvista yksi on sen huumaava tuoksu, joka yhdistyy Jeesuksen hyvää tekevään hengitykseen. Pantteri sitä vastoin on persialaisen mystikko Maulana Rumin rakkauden symboli. Verta vuotaen, nälissään, se laiduntaa rakastavaisia.

Nälästä ja veren vuodatuksesta muistan erään ystävän hämärän jälkeen, Elinin, John Ajvide Lindqvistin romaanista. Kertomuksen mukaan Elinin hengitys maistuu suudellessa kummalta ja hän juo uhrinsa kuin tuttia imisi. Arkkuun suljettuna hän matkaa uuteen kaupunkiin, tarinaan, jonka hän, kuin noppaa heittäen, on itselleen valitseva. Vaihtoehdostahan oli lopulta kyse Yu Tsunillakin, kun hän surmasi Albertin. Vaihtoehdosta, kun Borges kulki fantasiat tarinaan.