Kuvitteellisten olentojen kirja

Jorge Luis Borges (1899–1986) oli liekkisiipinen argentiinalainen kirjailijamestari, mutta Kuvitteellisten olentojen kirja ei saa välttämättä syttymään ensi kosketuksella. Tuntuu kuin purjehduksella fantasiakirjallisuuden hyllylle haaksirikkoutuisi ja rantautuisi vähemmän tarunhohtoisen tietokirjan pariin. Tarkan aakkosjärjestyksen hakuteos osoittautuu kuitenkin osittain valeasuksi.

Niin arvelen törmättyäni pieneen, sysimustaan otukseen. Siinä se silkkiturkki istui jalat ristissä tietokoneen ruudun vieressä ja odotti, että saan kirjoitetuksi jotain kuvitteellisista olennoista. En saanut.

– Ne ovat niin omituisia, kaukaisia ja hirviömäisiä, valitin sympaattisenoloiselle otukselle. – Ihan erilaisia kuin sinä. Olen muutenkin pettynyt Borgesiin, jatkoin vuodatustani. Odotin tarinallisempaa otetta, en tällaista hakusanakirjaa. Oliko Borgesin omasta mielikuvituksesta tullut siipirikko?

Otus, jonka tunnistin Borgesin kuvauksen perusteella musteapinaksi, katsoi minua timanttisen läpikuultavasti mutta lempeästi.

– Kuulehan, minulla on jemmattuna yhteen pulloon oikeaa vuosikertamustetta. Taitaa olla vuodelta 1957. Ota siitä kulaus mielikuvituksen, uuden vuosikymmenen ja Kiiltomadon 10-vuotistaipaleen kunniaksi! Anna siiventynkien nousta ja palaa!

En tiedä, oliko musteessa jotain taikaa, mutta Kuvitteellisten olentojen kirja alkoi saada vähän kerrassaan uutta valovoimaa. Kaikki ei näyttänytkään samalta kuin ennen. Aakkosjärjestyksen, vuosilukujen, sitaattien ja kirjallisten viitteiden takaa häämötti huimauskohtauksen jälkeistä kirkkautta. Leikkisyyttä, todellisuuden ja fiktion sulavaa sekoittumista, elämän monimuotoisuuden ymmärrystä ja kunnioitusta.

Otustieteen outo oppimäärä

Borgesin ja hänen avustajanaan olleen Margarita Guerreron myyttinen retki mielikuvitusolentojen alkuhämärään julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1957. Eläintarhan espanjankielinen laajennos tehtiin 1967. Englanninkieliset käännökset ovat vuosilta 1969 sekä 2005, ja niissäkin on suuria eroja. Suomennoksia Borgesin laajasta tuotannosta ei ole ruuhkaksi asti. Ennen Sari Selanderin tuoretta käännöstä vain kolmen kokonaisen teoksen verran.

Borgesin panteistinen ajattelutapa tulee esiin jo kirjan esipuheessa. ”Nimensä puolesta tähän kirjaan voisi sisällyttää prinssi Hamletin, pisteen, viivan, pinnan, hyperkuution, kaikki yleisnimet sekä ehkä myös jokaisen meistä ja jumaluuden.”

Välitön mielleyhtymä oudoista olioista nostaa kuitenkin esiin siipien, häntien ja päiden sekamelskan. Kaikkiaan olentoja esitellään 116. Se on ihan kelvollinen määrä todistamaan ihmismielen rikkautta ja arvoituksellisuutta aikojen saatossa, vaikka rajallinen onkin. Osa olennoista on tuttuja, osa ennestään tuntemattomia. Joitakin puuttuu yllättäen kokonaan kuten esimerkiksi Runoratsu eli Pegasos. Suomentajan mukaan valintaperusteet ovat olleet hyvin subjektiivisia. Ne kertovat ennen kaikkea tekijän omasta kirjallisesta mausta ja kiinnostuksen kohteista.

Itsevarmuudella, joka ei ole mitään äänekästä lajia, Borges marssittaa luolistaan klassisen mytologian lohikäärmeet, yksisarviset, kentaurit ja kumppanit. Kirjallisuuden aarreaitasta hän löytää muiden muassa Danten, Kafkan, C. S. Lewisin ja Edgar Allan Poen luomuksia. Enkelit, demonit, Adamin ensimmäinen vaimo Lilith ja islaminuskoisten ratsu Baruq käyvät esimerkeiksi uskonnollisista hahmoista. Kummalliseen eläintarhaan mahtuu myös tavallisia eläimiä, joista on sepitetty lukemattomia legendoja. Kiinalainen kettu on yksi sellainen.

Kaiken tämän otustieteen oppineisuuden takana on Borgesin rakkaus lukemiseen. Maailman ääriä syleilevä ja intohimoinen lukeminen, jota kirjailija harrasti pikkupojasta asti. Kirjasto oli hänen henkinen kotinsa ja innoittajina lukemattomat klassikot kuten Tuhannen ja yhden yön tarinat, itämaiset kulttuurit, universaalit mytologiat, filosofia.

Kuvitteellisten olentojen kirjan yksi siteeratuimmista lähteistä on Plinius vanhemman antiikinaikainen Historia naturalis eli latinankielinen ”Luonnonhistoria”. Borgesin kosmopoliittisuutta kuvastaa hyvin se, että kokoelmassa on vain yksi latinalaisamerikkalainen kummajainen – argentiinalaisen kansanperinteen kahlittu emakko.

Totta vai tarua?

Borgesin fiktio on tunnettu kirjallisista viitteistään. Niiden käyttö lisää fantastisen tarinan uskottavuutta. Omituisten otusten hakuteoksessa viitteet ovat itsestään selviä. Tarkasti ilmoitetut teosten painovuodet ja sivunumerot tehostavat vaikutusta, vaikkakin herättävät toisinaan myös epäilyksiä. Mahtaako vanha veijari sittenkin huijata ja onko luokiteltu tieto vain näennäistä?

Jos Selander on suomentajana joutunut tekemään salapoliisintyötä villisti vilisevien viitteiden kanssa, voi lukijakin osallistua totta vai tarua -arvausleikkiin. Tyylistään poiketen Borges kuitenkin keppostelee ja keksii omiaan yllättävän vähän. Suurin osa hänen kertomastaan löytyy jostain päin maailmankirjallisuutta tai mytologioita.

Jo ennen Borges-suomennosta on ollut tarjolla muun muassa professori Anto Leikolan myyttisiä hahmoja käsittelevä kirja Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä (Tammi 2002). Siinä hän yhdistelee ansiokkaasti eläintieteellistä ja kulttuurihistoriallista tietämystä tarueläimistä sekä pohtii syitä niiden syntymiselle.

Se pieni suuri ero tulee kuitenkin ilmi jo Leikolan kirjan esipuheessa. Siinä hän toteaa tarueläimistä asiallisen haaleasti, ”että niitä ei ole koskaan ollut olemassa mutta niiden olemassaoloon on kuitenkin uskottu”. Tässä on jo ikään kuin valmiiksi suljettu ovia ja jätetty vain yksi kulkuväylä avoimeksi. Borges yksinkertaisesti kunnioittaa niin paljon myyttejä ja niiden merkitystä ihmismielelle, ettei näin latistava lausahdus voisi olla hänen kirjoittamansa.

Rajat häviävät, kun hän sekoittaa toden ja fiktion, muistin ja unohduksen. Kuvitteellisten olentojen kirja on siis ennen kaikkea vanhojen aarteiden penkomista. Se ei ole kuitenkaan synonyymi sokealle ihailulle ja suitsutukselle. Ironia on sallittu, ja hauenhampaitakin voi joskus väläyttää. Se ei kuitenkaan tarkoita suupielissä roikkuvia lihanriekaleita, ehkä muutamaa höyhentä korkeintaan.

Kaikki nämä kiehtovat olennot, niin tappavakatseiset basiliskit kuin tulenlieskoissa elävät salamanteritkin, ansaitsevat paikan maailmassa ja tietoisuudessamme. Tervehtikäämme siis hännän (tai mitä siitä on jäljellä) heilutuksin tätäkin sulkasiivin luoksemme laskeutuvaa tarinaa ja opasta.