Vastahankaan

Joris-Karl Huysmansin (1848-1907) dekadentismin raamatuksi nimetty Vastahankaan (À rebours, 1884) on vihdoin kääntynyt suomeksi, vieläpä erinomaisesti toimitettuna laitoksena. Kirja jatkaa Antti Nylénin hienoa työtä 1800-luvun jälkipuoliskon ranskankielisen kirjallisuuden (Baudelaire, Flaubert) kääntäjänä ja kulttuuri-ilmaston esittelijänä.

Vastahankaan näyttää viime aikoina laajalti esillä olleen dandyismin kaksi puolta. Näistä ensimmäinen on esimerkiksi Baudelairen Modernin elämän maalarista (Desura 2001) tuttu julkisuuteen suuntautuva, kummallisuuksiin viehtynyt sosiaalinen puoli, jossa elämää muutetaan taideteokseksi. Toinen on yksityisempi, yksinäisyydessä muusaileva ja kontemploiva puoli, joka sosiaalisuuden sijaan jopa pakenee seuraa, niin kuin elämää yleensä, taiteen tarjoamiin elämyksiin. Vastahankaan -teoksen päähenkilö Des Esseintes luotaa näitä molempia puolia kaikilla hienostuneisuutensa ja turmeltuneisuutensa rationalistisen logiikan rakenteista karkuun muljahtelevilla oikuilla, herkullisesti ja yllättävästi.

Teoksen ehkä keskeisin motiivi on ”luontoa vastaan” eläminen. Tämä ei rajoitu vain luontoon ja luonnon järjestykseen, vaan yleensäkin kaikkiin olemuksiin, joita taide tai aistien tai ajatusten kultivoiminen muuntaa joksikin toiseksi. Tämä ilmenee selkeimmin teoksen eri taiteita kuvaavissa jaksoissa. Des Esseintes kiinnostuu erityisesti taiteista, jotka muistuttavat jotakin toista taidetta tai lainaavat jonkin toisen taiteen keskeisiä periaatteita. Vastaavasti Des Esseintes kiinnostuu esimerkiksi kukista, jotka näyttävät mahdollisimman keinotekoisilta. Hän myös ihastuu Miss Uraniaan, fyysisesti väkevään akrobaattiin, joka des Esseintesin fantasioissa kokee muodonmuutoksen mieheksi. Samassa fantasiassa hän mieltää itsensä naiseksi, eli he vaihtavat keskenään sukupuolta.

Antimodernismilla merkittävä sija

Nämä nurinkääntämiset eivät kestä kauan, mutta niiden jännittymisten aikana teoksen kieleen ja sen välittämiin ajatuksiin virittyy paljon eritasoisia vastakohtaparien ylityksiä. Kunnes kaikki raukeaa taas siihen mistä alkoikin. Näin tämä jatkuva yrittäminen saa samanlaista eksistentialistista suuruutta kuin Camus’n Sisyfos: yhden mielenkiinnon tai illuusion herpaannuttua Des Esseintesin silmäkulmassa haamuaa aina uusi alue, jolla tämä ylittäminen on mahdollista. Henkilökohtaisesti pidänkin tätä luontoa vastaan tapahtuvaa taistelua kiinnostavampana kuin nykyaikaa ja sen ilmiöitä vastaan poseeraavaa antimodernismia.

Antimodernismilla on kuitenkin merkittävä sija teoksen sivuilla, samaten kuin Huysmansin seuraavassa teoksessa, Là-bas (1891). Siinä on esimerkiksi runollisuudessaan hieno kuvaus kirkonkellonsoiton taiteesta, hienoviritteisestä kielestä, jota juuri kukaan ei enää ymmärrä, mutta jonka viimeisiä kaikuja vielä kuulee siellä täällä uuteen aikaan siirtyvissä suurkaupunkiympäristöissä. Hetkittäin Huysmansin kaltaisten kirjailijoiden kohdalla minusta tuntuu, että sivuilla hehkuvassa kielessä on sointeja ja tasoja, joita niin kovin vähän aistitaan psykologisoinnin, toiminnan, huumorin tai vastaavan metelin alta. Mutta ehkäpä se on vain narsismia, tai sittenkin antimodernia lukijapositiota, johon des Esseintesin hahmo lukijaa houkuttelee…

Vastahankaan-teoksesta on joka tapauksessa hauska huomata, kuinka des Esseintesin lukuharrastuksessa tyylin kysymykset nousevat lukukokemuksen kannalta olennaisimmiksi piirteiksi. Myös kääntäjä on tavoittanut teoksen tämän tason hienosti ja toistanut suomen kielessä sen viljavaa retorista repertuaaria, kuten vanhemmalle ranskalaiselle kirjallisuudelle tyypillistä kolmen (tässä sääennustetta koskevan) määreen laskevaa käyttöä:

Vaikutelmassa oli jotain samaa kuin pienessä kaikuvassa kirkossa, jossa ahtaaseen tilaan sulloutunut sankka ihmisjoukko mutisee rukouksiaan ja vaihtaa matalalla äänellä kuulumisiaan, latelee salamyhkäisesti ja syvämietteisesti ainaisia hokemia politiikasta, ilmapuntarin lukemista, sääennusteista ja vallitsevista ilmoista. Puheenaiheiden kiinnostus vähenee aktuaalisuuden myötä, spekulaation vähetessä (missä mielessä politiikka on asetettu kaikista epävarmimpana jopa itsensä ilmapuntarin edelle mitä kiinnostavimpana puheenaiheena).

Edellisessä lainauksessa on esillä myös yksi teoksen tärkeimmistä tyylillisistä tekijöistä: pitkä virke, joka soveltuu kuvaamaan näennäisen muuttumatonta ja tasaista kokemusta. Tosin kääntäjä mainitsee lyhentäneensä joitain pitkiä virkkeitä, sillä suomalainen lukija ei ole tottunut niihin. Ehkä lukija niihin tottuisi, elleivät kääntäjät johdonmukaisesti menettelisi näin. Esimerkiksi W. G. Sebaldin Austerlitzissa (Tammi 2002) virkkeet ovat kääntyneet pitkinä ja nautittavina.

Monitoonista monotonisuutta

Muista keinoista voisi mainita hyperbolat sekä etenkin vanhahtavat ja erikoiset sanavalinnat, joiden alkuperä saattaa olla tieteissä, pseudotieteissä, katolisessa teologiassa tai ajalleen ominaisesti englannin kielessä. Joidenkin sanojen kohdalla on ensin katsottava kattavaa ja erittäin hyvin toimitettua selitysosastoa – ja heti perään ihmeteltävä sanan omituista kohdallisuutta: Hän nousi ja avasi surumielisesti pienen rasian, joka oli kullattua hopeaa ja jonka kansi oli koristeltu aventuriineilla. Selitysosasto kertoo, että ”[a]venturiinit ovat metallinhohtoisia korukiviä. Seikkailuun tai odottamattomaan tapahtumaan (aventure) viittaava nimi juontuu siitä, että kivi löydettiin aikanaan sattumalta”. Kuvatussa rasiassa on pastilleja, joita imeskelemällä des Esseintes herättelee eroottisia muistojaan. Näin sana paitsi kuvailee rasiaa, myös ennakoi des Esseintesin harjoittaman muistelun ja unelmoinnin satunnaisuutta. Lisäksi se viittaa muistamisen kohteena oleviin eroottisiin seikkailuihin.

Vaikka kerronnan sävy pysyy lähestulkoon samana koko kirjan ajan, tuovat nämä kääntäjän hienosti tavoittamat retoriset keinot ja erikoiset sanavalinnat jatkuvaa ja mielen kiinnittävää vaihtelua. Näin teoksen näennäinen monotonisuus onkin yllättävä monitoonista. Yleensäkin kääntäjää on kiittäminen. Hänen kirjoittamansa johdanto on erittäin perusteellinen ja antaa hyviä avauksia ja näkökulmia teokseen sekä 1800-luvun kirjallisuuden virtauksiin. Kehujen vastapainoksi on kuitenkin mainittava muutama puute. Esimerkiksi esipuheessa toistuu suomalaisessa keskustelussa kiusallisen yleinen käsitys symbolismin ”täsmällisestä kuvakielen ilmaisuvoimasta, kuvakielen totuudesta”, kun symbolismi nimenomaan pyrki pois kuvallisuudesta musiikinkaltaiseen epätarkkuuteen ja aavistettavuuteen, kuten des Esseinteskin toteaa ihailemiensa Paul Verlainen ja Stéphane Mallarmén kohdalla.

Toinen pieni harmin aihe on se, että johdannossa ja selityksissä ei tuoda esille des Esseintesin historiallista esikuvaa, kreivi Robert de Montesquiou-Fenzensacia (1855-1921), joka on toiminut esikuvana myös Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teossarjan paroni du Charlusille. Mielestäni kyse ei olisi ollut vain teoksen kannalta epärelevantista tirkistelystä, ei liioin taideteoksen ja sen esikuvan suhteen vanhanaikaisesta pohtimisesta. Kirja muuttuu nähdäkseni aika paljon, mikäli tätä aikalaislukijoille ilmeistä kytköstä todelliseen henkilöön ei ole: des Esseintes saattaa helposti tuntua vain abstraktilta ja kielen diskursiivisesti luomalta, hieman parodisestikin luonnostellulta toimijalta.

Montesquiou-Fezensac on kuitenkin toiminut esikuvana esimerkiksi des Esseintesin sisustuksen suhteen. Lisäksi hän todella harrasti teoksessa kuvattujen hajusinfonioiden rakentelua, eli pyrki siirtämään taiteen määritelmää myös haistamisen alueelle. Ja mikä kenties tärkeintä: tästä eksentrisestä henkilöstä (joka piti lepakkoa embleeminään ja muotoili elegantit viiksensä sen näköisiksi kuin hänen sieraimistaan roikkuisi lepakko) saattoi uskoa miltei mitä vain…

Sytykkeitä kotimaiseen proosarunokeskusteluun

Toisaalta on aivan ymmärrettävää, että hyvin toimitetullakin teoksella on rajansa esipuheen ja selitysten laajuuden ja aiheiden suhteen, ja pääosin kääntäjä on menetellyt erinomaisesti. Näin esimerkiksi ottamalla mukaan Huysmansin parikymmentä vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen kirjoittaman esipuheen ja sijoittamalla sen teoksen loppuun. Välissä on Huysmansin kääntyminen katolilaisuuteen, mikä saa hänet katsomaan luomaansa dekadentismin (tarkoittaa jumalasta pois putoamista) raamattua myös toisesta, varsinaisen Raamatun näkökulmasta. Juuri kun teos on kaivertunut muistiin omituisine reliefipintoineen, tekijän esipuhe muuttaa valaistusta ja samalla moniäänistää ja -jännitteistää teoksen dekadentteja ja teologisia painovoimia.

Kirjassa onkin hämmästyttävää sen rikkaus. Nykyisen kirjallisuuskeskustelun kannalta erityisen kiinnostavina voisi nostaa esimerkiksi V luvun, joka koostuu lähes yksinomaan des Esseintesin taidekokoelman tarkasta kuvauksesta (ekfrasiksesta), sekä XX luku, jossa des Esseintes pohdiskelee muun muassa proosarunouden piirteitä (esimerkiksi Mallarmélle ominaista pitkää virkettä) joista lyhyttä lausetta korostava proosarunokeskustelumme voisi hyvinkin saada muutamia sytykkeitä. Jonkinlaisena vastapainottavana äänenä on kuitenkin todettava, että monista ajankohtaisista piirteistään huolimatta teoksessa on myös muutamia myrkkynsä ja/tai alkoholinsa haihduttaneita ajatuksia, kuten VII luvun filosofiset pohdiskelut.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että kyseessä on hieno käännös, erinomainen kirja, jota antimoderniuden oman lukukokemuksen erillisyyttä vaalivassa hengessä ei haluaisi suositella kenellekään… mutta niin hyvin Vastahankaan hangoittelee vastaan, ettei liiasta suosiosta ehkä sittenkään ole pelkoa. Hienoa että tämä vihdoin tuli suomeksi.