Kuvitteellinen kotiinpaluu

Kuvitteellinen kotiinpaluu ei ole tavanomainen eksoottinen kuvateos, turistipyydys Norjan, Ruotsin ja Suomen saamelaisista. Kuvitteellinen kotiinpaluu lähtee liikkeelle kansatieteellisesti. Jorma Puranen teki ihmeellisiä kuvalöydöksiä pariisilaisessa museossa: hän löysi ruhtinas Bonaparten Lapin matkan lasinegatiivit jo vuonna 1884 tehdyltä retkeltä.

Kuvat ovat lojuneet huolellisesti arkistoituina näihin päiviin saakka. Tuskin kukaan niitä on kaivannut, saati tutkinut. Varmaan on unohdettu retken alkuperäinen motiivikin: mittailla saamelaisten kalloindeksejä, valokuvata hahmot suoraan edestä ja sivulta. Kulttuurikolonialismia pahimmillaan! Samat menetelmät jatkuivat jopa täällä Suomessa 1930-luvulla. Tahdottiin todistaa lappalaiset alempaan rotuun kuuluviksi. Palkinnoksi pakkokuvauttamisesta saamelaiset saivat terveydenhuoltopalveluja! Outo kulttuuripiirre liittyi suomalaisen nationalismin nousuun. Oli kysymyksessä kansallisen identiteetin nostaminen ja toisen lokaan painaminen. Tämä tehtiin tieteen varjolla.

Jorma Puranen selvittää massiivista työtään: ”Kuvitteellinen kotiinpaluu on yritys käydä vuoropuhelua menneisyyden ja nykyisyyden, maiseman ja kahden historiallisen hetken mutta myös kahden kulttuurin välillä. Näiden etäisyyksien ylittämistä pohtiessani päädyin yritykseen saattaa nuo vanhat valokuvat alkuperäiseen paikkaansa eli palauttaa representaatiot sinne, mistä ne kerran (huom.!) erotettiin. Tämän metaforisen palauttamisen suoritin kuvaamalla uudelleen vanhat saamelaisista otetut muotokuvat. Vedostin ne graafiselle filmille ja pohjustin läpikuultavat muotokuvat akryylilevyille, jotka sijoitin uudelleen maisemaan, jossa nuo valokuvat oli kerran otettu.” Työ vei aikaa kuusi vuotta. Suurin työ oli vielä vastassa: töiden vieminen kyliin ja tuntureihin edellyttää suunnattomasti jalkatyötä.

Jorma Purasen töissä korostuu, että vaikka maisemaa voidaan pitää ’mykkänä’, sillä on syviä dimensioita: eletyt kokemukset, tarinat, myytit. Maiseman mykkyys osoittautuu ihmisen mykkyydeksi. Maisema on projektio meissä, mielenmaisema.

Kuvitteellinen kotiinpaluu tarjoaa katsojalle historiallista vastamuistia. Valokuvan ottaminen kestää vain silmänräpäyksen, maisema muuntuu samaksi. Valkokuva tarjoaa mahdollisuuden yhdistää jo kadonnut muisti ja kenties visualisoida tulevaisuuden häivähdys.

Maisema muuttuu kaiken aikaa, ja menneisyys on kuvitelmaa. Jorma Purasen rekonstruoimat ihmiset ovat ajat sitten muuttaneet maanaliseen. Kuvaajan kunniaksi on erikseen mainittava pieteetti, jolla hän suhtautuu saamelaisten ikivanhoihin, nyt uudelleen ’löydettyihin’ kuviin. Puranen on herkkä kulttuurin poetiikalle, englantilainen valokuvakuraattori Elisabeth Edwards toteaa teokseen liittyvässä laajassa esseessä.

Kun katselee teoksen ihmiskasvoja, huomaa, että vain ani harva hymyilee. Suorat kasvokuvat puhuvatkin tilanteen luonnottomuudesta. Tiukan puristisessa suhtautumisessa heijastuu kuvan magia, pelko sielun varastamisesta. Tieteellinen kuvaajakin on varas, koska hän pyrkii pirstaloimaan mallin persoonan. Valokuva valehtelee aina, sillä valokuva ei pysty vangitsemaan aikaa. Näin tapahtuu myös Kuvitteellisessa kotiinpaluussa. Valokuvaaja kokoaa kimpsunsa ja kampsunsa ja katoaa tunturiin. Jäljelle jäävät maiseman aidot asukit, ’omistajat’, saamelaiset.

Antropologian ja etnografian nimissä on tutkimus tehnyt pahimmat häväistyksensä. On kerätty luita, kalloja, arvokasta muinaisesineistöä, kiikutettu ne maailman museoihin maatumaan. Toista on selailla Kuvitteellisen kotiinpaluun kauniisti taitettuja sivuja, antautua muistin virran vietäväksi,elää hetket tunturissa uudelleen. Kuvitteellinen kotiinpaluu on tutkimusta, taidetta, performanssia. Sen kuvat ovat maagisen voimakkaita mutta samalla lämpimän inhimillisiä. Kuvitteellinen kotiinpaluu vie meidät aikakerrostumien lävitse: valokuvaaja on välittäjä ja samalla uuden luoja.

Kuvitteellinen kotiinpaluu antaa myös viitteen siitä, mihin suuntaan länsimainen alkuperäiskansojen tutkimus voisi kehittyä. Kuvitteellinen kotiinpaluu on puhutteleva kunnianosoitus saamelaisille, heidän historialleen ja arjelleen. Teos rakentuu hiljaiselle vastarinnalle. Se ei kuitenkaan ole tavanomainen dokumentti, se on runoa.

Tekstit ovat kirjassa englanniksi ja suomeksi. Käännökset ovat Kersti Juvan ja Philip Landonin.