Pimeyden sydän (Heart of Darkness)

Joseph Conradin (1857–1924) pienoisromaani Pimeyden sydän (Heart of Darkness) kertoo matkasta Afrikan ja samalla ihmismielen syvyyksiin, pimeyden ja pahuuden ytimeen. Englanninkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1902, ja ensimmäinen suomenkielinen painos julkaistiin vuonna 1968 Kristiina Kivivuoren suomentamana.

Pimeyden sydän on yksi Joseph Conradin vaikuttavimpia teoksia, ja se on innoittanut lukuisia taiteilijoita uusiin tulkintoihin. Muita Conradin suomennettuja teoksia ovat muiden muassa Hopealaiva, Narkissoksen neekeri, Lordi Jim ja Pyörremyrsky.

Puolalaissyntyinen Conrad oli itse merimies, ja romaani perustuu hänen omiin kokemuksiinsa Kongossa vuosina 1890–1891. Tuohon aikaan elettiin imperialismin kukoistuskautta ja monilla Euroopan valtioilla oli siirtomaita ympäri maailmaa. Conrad järkyttyi matkallaan suuresti siitä, miten häikäilemättömästi eurooppalaiset riistivät siirtomaitaan ja miten julmasti he kohtelivat alkuperäisväestöä. Conrad toi teoksellaan oman lisänsä imperialistisen valtapolitiikan kritiikkiin, joka oli alkanut vuosisadan vaihteessa lisääntyä.

Tarinan kertojana toimii Charlie Marlow, jonka eräs norsunluuta hankkiva belgialainen kauppayhtiö oli palkannut Kongojokea seilaavan höyrylaivan kippariksi. Marlow kuvailee tarkasti eksoottista ympäristöään sekä tapaamiaan eurooppalaisia ja afrikkalaisia. Marlow ei pysty hyväksymään eurooppalaisten ajatusmaailmaa ja asenteita, mikä tekeekin hänestä ulkopuolisen tarkkailijan.

Pääosan Marlow’n kertomuksessa varastaa kauppayhtiön norsunluuagentti nimeltään Kurtz, josta Marlow kuulee monenlaisia kertomuksia jo ennen kuin itse näkee tämän. Käy ilmi, että salaperäinen Kurtz on kaikessa kuihtuneessa loistossaan ja nykyisessä kammottavassa rappiotilassaan varsin kiehtova hahmo. Alkuasukkaat palvovat häntä jumalanaan, eikä Marlow itsekään voi inhon ja kauhun tunteistaan huolimatta olla ihailematta miehen järkkymätöntä vakaumusta ja kutsumusta.

Työsarkaa kääntäjälle

Alkuteos on tarjonnut kääntäjälle runsaasti haasteita, eikä työstä olisi kunnialla selviytynytkään kukaan muu kuin rautainen alan ammattilainen. Kristiina Kivivuori (1919–1993) suomensi pitkän uransa aikana useita teoksia muun muassa englannista, ruotsista, saksasta ja ranskasta. Vuonna 1960 Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto myönsi hänelle Mikael Agricola -palkinnon.

Kääntäjän strategia on ollut varsin uskollinen ja kunnioittava, mitä suomalaiset klassikkokäännöksiltä tietysti odottavatkin. Eniten muutoksia Kivivuori on joutunut tekemään lauserakenteisiin, sillä alkuteoksen virkkeet ovat pitkiä ja monimutkaisia. Hän on pilkkonut virkkeitä pienempiin osiin, mikä on ollut erittäin onnistunut ratkaisu, sillä se rytmittää tekstiä sopivasti. Myös välimerkkien käyttöä on suomalaistettu. Ajatusviivoja on edelleen paljon, mutta ne ovat välttämättömiä tarinan tyylin kannalta. Tekstinosien uudelleenmuotoilut ja -järjestelyt ovat kaiken kaikkiaan onnistuneita. Näin ollen käännös onkin napakampi ja siten myös helppolukuisempi kuin alkuteos. Monet ylitsevuotavat kuvaukset ja rönsyilevät sananparret ovat kääntyneet ytimekkäästi ja kätevästi. Aivan alkutekstin kaltaiseen sanojen virtaan ja vuodatukseen käännös ei siis yllä, mutta se ei ole ollut kääntäjän pyrkimyskään, ja hyvä niin.

Alkuteoksessa vallitsee loppuun asti jännite, joka syntyy osaksi itse tarinasta ja sen pahaenteisestä kaiusta. Marlow antaa kuulijoilleen jatkuvasti vihjeitä jostakin kauheasta, joka on tulossa. Osaksi jännite muodostuu kielellisistä keinoista kuten pitkistä ajatusviivojen rytmittämistä – vaan ei katkaisemista – virkkeistä. Näin syntyy hengästyttäviä, virtaavia kuvauksia, jotka kuljettavat lukijaa mukanaan, pitävät yllä ja kasvattavat jännitystä. Pahaenteisyys välittyy myös sanavalintojen, erityisesti uhkaavaa tunnelmaa luovien adjektiivien kautta. Näitä kielellisiä keinoja Kivivuori on joutunut toisinaan muokkaamaan, mutta jännite on silti säilynyt hyvin myös käännöksessä.

Adjektiiveja, kielikuvia ja symboliikkaa

Alkuteoksen tarinankerronta on mahtipontista ja ylevää. Conradin kieli on kuvailevaa ja runollista, ja romaanissa käytetään adjektiivien koko kirjoa. Adjektiivit saattavat olla kääntäjälle hyvinkin hankalia varsinkin, jos alkutekstissä leikitään synonyymeillä; vastaavaa valikoimaa kun ei välttämättä löydy kohdekielestä. Tällaisissa kohdissa Kivivuori on irtautunut enemmän alkutekstistä.

She was savage and superb, wild-eyed and magnificent (s. 61)
Hän oli barbaarinen ja upea, kesytön ja loistava (s. 125)

Conradin kieli, samoin kuin koko tarina, on täynnä symboleita, jotka on vieläpä mahdollista tulkita useammalla tavalla. Varsinkin pimeydellä ja hämäryydellä sekä valon ja pimeän keskinäisellä leikillä on oma tärkeä osansa tarinassa. Esimerkiksi ilmaukset gloom, gloomy ja brooding gloom toistuvat useasti. Niille kääntäjän on ollut hankala löytää suomenkielisiä vastineita, jotka toimisivat johdonmukaisesti joka kerta. Conrad leikkii myös kuolemaan viittaavilla sanoilla, mikä ei onnistu suomeksi joka kohdassa. Kääntäjä joutuukin varioimaan enemmän, ja tämä väistämättä muuttaa tekstin luonnetta.

a dead silence (s. 9)
kuolonhiljaisuus (s. 18)

Dead in the centre (s. 10).
Suoraan keskelle (s. 19).

And the river was there – fascinating – deadly – like a snake. (s. 10)
Ja siinä se joki oli – kiehtovana – kohtalokkaana – kuin käärme. (s. 19)

Conrad viljelee tekstissään myös moniselitteisiä sanoja ja kielikuvia, joilla on kaiken lisäksi symboliarvoa. Ne ovat taatusti olleet hankalia suomennettavia. Kivivuoren käännöstyö on epäilemättä ollut yhtä kompromissien tekemistä ja luopumisen tuskaa, mikä on varmasti tuonut mukanaan myös riittämättömyyden tunteita. Kääntäminen on kuitenkin olennaiselta osin juuri omien ratkaisujen tekemistä ja omiin tulkintoihin luottamista, sillä kaikkia merkityksiä ei ole läheskään aina mahdollista välittää. Mielestäni Kivivuori on selviytynyt tästä epäkiitollisesta tehtävästään loistavasti.

… this alone had beguiled his unlawful soul beyond the bound of permitted aspirations. (s. 66)
Se yksin oli viekoitellut hänen lakia vailla olevan sielunsa ylittämään luvallisten pyrintöjen rajat. (s. 136)

Ei eksotiikkaa, vähän rasismia

Alkutekstissä – ja siten myös käännöksessä – oli yllättävän vähän eksoottisia elementtejä, kuten vieraskielisiä sanoja tai vieraaseen kulttuuriin liittyviä käsitteitä. Conradin teos kuvaakin ennen kaikkea kolonialistista maailmankuvaa ja siirtomaapolitiikan raadollisuutta, ei niinkään Kongoa ja Afrikkaa. Näin ollen kääntäjäkin on voinut operoida pelkästään englannin ja suomen kielen välillä ilman, että hänen olisi täytynyt ujuttaa sekaan aineksia kolmannesta, aivan vieraasta, kielestä tai kulttuurista.

Rasistisia ilmauksia alkutekstistä ja käännöksestä löytyy pilvin pimein – ainakin nykypäivän mittapuun mukaan – siitäkin huolimatta, ettei tarinan kertoja Marlow alkuasukkaiden kaltoin kohtelua hyväksykään. Conrad käyttää esimerkiksi usein sanaa nigger, ja niinpä Kivivuoren käännöksessäkin on neekeri, joka taisi vielä 1960-luvulla olla aivan käypä sana. Tosin sanan käyttö tässä kontekstissa olisi hyväksyttävä ratkaisu minä aikana tahansa.

Alkuasukkaille itselleen ei romaanissa juurikaan suunvuoroa anneta, eivätkä he monta sanaa englantia taitaisi osatakaan. Yhdessä vaiheessa Marlow’n jokilaivalla matkustavat, nälkää näkevät kannibaalit pyytävät kapteeniaan vangitsemaan heille muutaman viidakossa riehuvan alkuasukkaan lounaaksi: ”Catch ’im … Give ’im to us.” (s. 40). Tämän Kivivuori on suomentanut sanoin ”Ota heidät kiinni … Anna meille.” (s. 83), mikä kuulostaa kuitenkin liian kirjakieliseltä. Jo pronominin ne käyttäminen olisi tuonut dialogiin lisää uskottavuutta ja vierasmaalaisuuden tunnetta.

Vanhoja ilmauksia ja sivistyssanoja

Joseph Conrad kirjoitti Pimeyden sydämen 1900-luvun vaihteessa, joten sen kieli ja tyyli vaikuttavat väistämättä nykylukijasta vanhahtavalta. Tämä vanhahtavuus välittyy myös käännöksestä. Vanhojen mittayksiköiden (esim. peninkulma, naula, jalka) lisäksi käännöksessä on muitakin vanhahtavia tai siltä kuulostavia ilmauksia. Kivivuori puhuu esimerkiksi korkeavedestä ja pakovedestä (s. 13) nousu- ja laskuveden sijaan. Tosin myös käännöksen julkaisemisesta on ehtinyt vierähtää muutama vuosikymmen. Tänä aikana sanankäytön konventiot suomen kielessä ovat nekin saattaneet jonkin verran muuttua.

Myös muutamat vierasperäiset sivistyssanat osuvat nykypäivän lukijan silmiin ehkä hiukan outoina. Näitä ovat muiden muassa suggeroiva (s. 39), deklamoida (s. 50), entusiasti (s. 59) ja ekstremisti (s. 150), jotka ovat suoria käännöslainoja Conradin käyttämistä sanoista suggestive (s. 19), declaim (s. 25), enthusiast (s. 29) ja extremist (s. 72). Mielestäni sanat eivät istu suomen puhekieleen – Marlow’han kertoo tarinaansa suullisesti merimieskollegoilleen – kun taas niiden englanninkieliset vastineet ovat täysin hyväksyttäviä arkisen yleis- ja puhekielen sanoja. Tavallaan kyseiset sivistyssanat kuitenkin tuovat käännökseen tiettyä vanhahtavuuden tuntua ja puolustavat siten paikkaansa. Toisaalta taas ne saattavat vieraannuttaa nykylukijaa, sillä ne kuulostavat auttamatta humoristisilta, mikä ei kuitenkaan ole ollut alkuperäinen tarkoitus. Niiden merkityskään ei välttämättä ole itsestään selvä kaikille lukijoille.

Alkutekstin ja englannin kielen vaikutusta

Alkutekstin rakenne ja kieli jättää aina väistämättä jälkiä myös käännökseen. Myös Kivivuoren suomennoksessa on muutamia kohtia, joissa on havaittavissa englannin kielen vaikutusta:

… I found myself again in the waiting-room (s. 10)
… löysin itseni taas odotushuoneesta (s. 19)

… he made me see things (s. 55)
… hän sai minut näkemään asioita (s. 114)

Joissakin käännöksen kohdissa olin havaitsevinani pientä epätarkkuutta, tosin useimmiten kääntäjän sananvalinta on sen verran monitulkintainen, että oikea merkityskin vielä mahtuu sen piiriin. Vielä useammin ne kohdat, jotka kuulostavat käännöksessä epämääräisiltä ja epäselviltä, ovat sitä alkuteoksessakin Conradin kielen monitulkintaisuuden tähden.

Minun haravaani jäi kaksi huolimattomuusvirhettä, joista kumpikaan ei tosin ollut juonen kannalta ratkaiseva tai lukijaa harhaan johtava. Ottaen huomioon Conradin vuolassanaisen ja polveilevan tyylin on oikeastaan hämmästyttävää, ettei vastaavanlaisia virheitä ollut enempää. Loistavan näppäriä ratkaisuja sen sijaan on pitkin matkaa, ja alkutekstin pahaenteinen sävy samoin kuin siellä täällä pilkahteleva ironia ja huumori ovat säilyneet hyvin. Kaiken kaikkiaan Kivivuoren teksti on idiomaattista ja värikästä, luontevaa ja nykyaikaista suomen kieltä, jota on ilo lukea. Klassikko on siis saanut arvoisensa suomennoksen, joka ei hevin vanhene lukukelvottomaksi.