Autiomaaretki

Jouni Inkalan viidennessä runokokoelmassa ei ole sisällysluetteloa. Nopeasti lehteilemällä käy ilmi, että muutakin tavallisuudesta poikkeavaa on luvassa. Vanhat aiheet ovat tutunoloisesti paikoillaan, mutta näkökulma on uusi.

Kokoelman reittikartta löytyy heti ensimmäisiltä sivuilta. Avausrunossa otetaan vastaan se itsen osa, ”joka on elänyt muualla/ tusinan vuosia”. Samalla sanotaan hyvästit puolinaisuuden tunteelle, vanhentuneille epäilyille ja ahdistuksille. Koska jäähyväiset ovat sydämelliset, on vaikea päätellä, kumpi minä lopulta ”sulaa ilmaan / ja kättään heilauttamatta katoaa”.

Eheys ja hauraus ovat Inkalan runousopissa saman asian eri puolia. Mitä kokonaisemmin runojen minäpuhuja kiinnittyy vuodenaikoihin, Bachin sävelmään tai rakastetun katseeseen, sitä tarkemmin hän näkee niiden ainutkertaisuuden ja ohimenevyyden:

”Elämä. Taskusta taskuun kiertävä kirja.
Himmeäksi sen pinta kuluu. Ohueksi
sen paino. Ja silti sen arvoitukset
soivat korvissa kauan. Niin tänne
tullaan puolikkaina, ja lähdetään
kokonaisina, sielu täynnä viattomana
leijuvaa kamarimusiikkia. Ja miten
voisi tuntea pelkoa. (…)”

Rakkaus, musiikki, vuoden kierto ja ikäkaudet ovat Inkalan kokoelman keskeisiä teemoja. Ne nähdään myös ja ennen kaikkea lahjoina, joiden edessä on kumarrettava syvään ”niin että ensin niska koskettaa maata”.

Inkalan kirja on harras kunnianosoitus ajalle ja etäisyyksille. Vasta matkan päästä voi nähdä, millaiseksi elämän ilmakuva on muodostumassa. Kokemus puolestaan edellyttää käsin kosketeltavia tarttumispintoja.

Pohjoisen jäkäläinen ja etelän hiekkainen erämaa ovat paitsi koetuksen myös täyttymyksen paikkoja: ”Kätesi liikahtaa, nopea sisilisko/ polvelleni. // Hengitys, tuuli puhaltaa/ kevyesti ja kuumana kasvoille, hiekkaa.”

Sanotaan, että beduiini tarvitsee kartakseen vain palan hiekkapaperia. Maallikon laita on toisin. Autiomaassa ihminen voi edetä eksyneen, päämäärättömän tai retkeilevän tavoin. Viimeisen vaihtoehdon valitseminen ei tarkoita, ettei kahdella muulla olisi merkitystä. Eksymisellä ja
harhailulla on aikansa, Inkala pohdiskelee: ”Ajasta painavilla paikoilla kulkiessaan / tajuaa aina uudelleen mitä on / hengittäminen vain toisen keuhkon varassa.”

Retkeen puolestaan kuuluu olennaisesti matkanteon ilo. Parhaimmillaan se on myös kirjoittamisen keskeistä antia. Kokoelman valoisa loppuruno näyttää, miten säkeen polkimilla voi huomaamattaan nousta ”ylös taivaaseen” ja tietää olevansa edelleen elossa.