MotMot. Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja 2001

MotMot, Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja 2001 on tiivis kahden sadan sivun paketti siitä, mitä runouden parnassolla ja sen juurella on viime vuonna tapahtunut. Kirjan idea on verraton. Siihen on koottu yhteen lyriikkaa, runoteosten arvosteluja sekä esseitä. Kirjoittajina on monipuolisesti ihmisiä kirjallisuuden eri ammattialoilta. Esseistejä ja kriitikkoja on 26, runoilijoita yhdeksän. Tämänkertaisen MotMotin teema on Henki ja Aika.

Teos alkaa esseillä. Aikaa ja henkeä pohtivat erilaisista näkökulmista mm. Kari Aronpuro ja Kirsi Kunnas. Heidän tekstinsä tuntuvat hieman teennäisiltä, ikään kuin kirjoittajilla olisi ollut hyväkin aihe valmiina, mutta teeman ja aiheen yhteen sovittaminen on tuottanut hieman vaikeuksia. Tamperelaisen kirjailijan Timo Malmin kirjoitus hämäläisten kirjailijoiden (mm. Juhani Siljo, Lauri Viita ja Väinö Linna) kokemuksista kansalaissodassa yhdistää hienosti yksityisen ja yleisen kokemuksen. Popularisoivaa kirjallisuudenhistoriaa parhaimmillaan.

Runoista. Kirjan keskivaiheen runoista (mm. Tuula Komsi, Juha Halmu, Aki Lehtinen, Sauli Kristian Huuhtanen) harvat herättävät suurta intohimoa. Lieneekö ajan henki; näissäkin on samaa vaivaa kuin esseissä: yhteen tekstiin on tungettu asiaa enemmän kuin tarpeeksi. Usein jäin miettimään sitä, mikä oikein oli yhden runon perimmäinen viesti. Mitä runoilija oli halunnut runollaan sanoa?

Helmiäkin on. Koska kulttuurin (ja erityisesti kirjallisuuden) ammattilaiset ovat useimmiten virattomia – varattomiakin joskus – sopinee heille seuraava Rita Dahlin proosallinen runo ’Eteinen’:

”Eteistila on suuri ja siinä vastaanotetaan kunnianarvoisimmat vieraat. Tärkein esine on naulakko, johon vieraat heittävät päällysvaatteensa. Suurimman manttelin omistaja tunnistetaan vähintään taidemuseon johtajaksi tai intendentiksi. He piilottelevat takataskuissaan
varastettuja kinkkuja. Keskustelua käydään henkevillä kuolleilla kielillä, joita kaikki puhuvat, englanniksi ja ruotsiksi. Illan isäntä on harvahampainen kalju mies. Hän säilyttää takataskussa valtion kassan avaimia. Kaikki kassat ovat virkamiehiä varten. Eteinen merkitsee tietä kohti menestystä, huolettomia päiviä ja valtavia hallintoelimiä.”

Vuosikirjan viimeinen osa, runokirjojen kritiikit, sisältää ehdottomasti opuksen parhaat palat. Viime vuosina minua on etenkin proosan kritiikissä häirinnyt se, että arvostelut eivät enää ole arvosteluja. Kaipaan kovasti kirjoittajan henkilökohtaista mielipidettä ja tulkintaa. Usein kysymyksessä on vain kirjan juonen esittely omin sanoin. Onpahan sekin tietysti parempaa kuin vielä 80-luvulla yleisesti harrastettu kirjailijoitten henkilökohtainen lyttyyn lyöminen. Tässä teoksessa asiat ovat toisin.

MotMotin runokritiikit ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Lauseet ovat tiiviitä. Proosarunoa sinänsä kuten esimerkiksi Risto Ahdin arvostelu Pekka Kejosen kirjasta. Vaikka en olekaan ehtinyt lukemaan tiiliskiven paksuista Elettyjä, Ahdin tarinan avulla voi hyvinkin saada selkoa siitä, mitä lukea saattaa, vaikka arvostelija ei edes anna tekstinäytteitä. Kritiikki on komea.

Vuoden teema Aika ja henki tulee hyvin esille juuri arvosteluissa. Suomalaista ”klassikkorunoutta” edustaa Jani Saxellin kritiikki Eila Kivikk’ahon kootuista. Oikeastaan voisi puhua kirjallisuudentutkimuksellisesta esseestä, sillä Saxellin ote on perusteellinen.

Tuomo Karhu puolestaan pohtii nykyrunoutta arvioidessaan Teemu Hirvilammen valittuja. Kirjoittaja aloittaa tekstinsä näin: ’T .H:n — tie on ollut ’mutainen ja niin sekava, / ettei edes Buddha astuisi siihen’. Kuljetusta matkasta kertoo kustantajahistoriakin — ”. Karhu mainitsee, että Hirvilammi aloitti yhtä aikaa Harri Sirolan ja Anja Kaurasen kanssa. Kertoneeko jotakin myös runouden asemasta maassamme, kun kustantajat eivät halua sitoutua runoilijaan? Eivät naistenlehdetkään ole Hirvilammea sivuilleen asettaneet toisin kuin Sirolan ja Kaurasen.

Rakkaus on runoudessa – ja kirjallisuudessa yleensä – ajatonta, ja aina siinä elää yhtä suuri henki. Nina Hakalahti esittelee kiinnostavasti Arto Kivimäen ja Sampo Vesterisen toimittamaa ja suomentamaa antiikin rakkausrunojen kokoelmaa. Kaikki me keski-ikää lähestyvät ei-missimäisen ulkokuorella varustetut runon ystävät ilahdumme seuraavasta ensimmäisellä vuosisadalla eläneen kreikkalaisen runoilijan Nikarkhoksen runosta:

Isot ja komeat naiset
vetävät minua puoleensa.
Eikä iällä ole väliä.
Nuori on tiukka ja kiihkeä,
hampaaton rusina imee ihanasti.

MOTMOTissa kirjoittajista iso osa on tamperelaisia. No, johan Olavi Siippainenkin kehotti 60-luvun alussa kuopiolaisia ottamaan kirjallisuuden ja kulttuurin saralla oppia Tampereelta, sillä ”siellä on, nähkääs, ensimmäisen kerran Suomessa tajuttu, että henkiset asiat kannattavat myös taloudellisesti”…

Osataan Turussakin. Sinne on syntynyt ilmiö, runoliike, jota on ehditty verrata jopa 1950-luvun modernismiin. Asiasta tekee mielenkiintoisesti selkoa Seppo Lahtinen. Aikaan ja henkeen sopivasti hän päättää oman osuutensa runoonsa, jossa pohditaan runouden kuolematonta perimmäistä olemusta:

”…/Kynämiehen hommat lankee herkille pojille,/jotka ei osaa tehdä LVI-hommia tai sähkötöitä:/daidalospegasosodysseustaiteilija kumartelee monta vuotta/saadakseen jonkun kolmenkymmenentonnin kaderahan,/kun kylppäriremonttimies tai piirimyyjä tienaa saman viikossa./Kannattaako kuolemattomuudesta maksaa hengellään,/varsinkin jos runokirjan saa parin vuoden päästä vitosella,/mutta kylpyhuoneen arvo säilyy?”