Juha Itkosella (s. 1975) on mielikuvitusta ja sanottavaa, ja sanottavansa hän ilmaisee tarkasti, kauniilla hallitulla kielellä. Kun visio on varma, se kantaa pitkälle ja sanat näyttävät seuraavan perässä kuin itsestään; lukija seuraa myös, uteliaana ja innostuneena. Anna minun rakastaa enemmän on Itkosen toinen romaani, tasapainoinen ja vahva kuten esikoinenkin.

Juha Itkonen voitti esikoisteoksellaan Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi 2003) Kalevi Jäntin palkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaana. Uudessa romaanissaan Itkonen on hulmahtanut rockmusiikin maailmaan: siinä Suvi Vaahterasta tulee Suomen rockmusiikin kaikkien aikojen menestystarina, kansainväliseksi tähdeksi yltävä Summer Maple, joka suosionsa kuohuissa kiertää esiintymislavoja, muuttaa New Yorkiin ja katoaa Afrikan-matkallaan. Suvin tarinaa valaistaan hänen äitinsä ja entisen poikaystävä-bändikaverinsa vuorottelevilla kertojanäänillä sekä Summerin elämää väijyvillä graafisesti aidon näköisiksi taitetuilla lehtijutuilla. Kahden sukupolven notkea vierekkäin- ja vastakkainasettelu luo paitsi ajankuvaa myös romaanin läpi kantavan psykologisen jännitteen.

Ex-poikaystävä Antti Salokoski sekä Suvin äiti varttuvat Suvin kehityksessä mukana, rinnalla, varjossa. Miltä tuntuu, kun tyttöystävästä ja ainoasta lapsesta kehkeytyy maailmanluokan stara, kun tutusta ja läheisestä puhkeaa esiin uusi ulottuvuus? Itkonen rakentaa jälleen mielenkiintoisia henkilöitä, tihentynyttä kaipausta, pyrkimyksiä ja odotuksia sekä näitä lävistäviä ristiriitaisuuksia. Hyvä aihelma on tämäkin: Suvin menestyksen vanavedessä hänen isänsä alkaa äkkiä maalata tauluja, keski-ikäinen mies, jota omat haudatut haaveet ja kateus nuoren tyttären menestyksestä alkavat puristaa. Moni muukin romaanin henkilö piirtyy hyvin näkyviin, esimerkiksi Summerin manageri Wilberding saksalaisine, korkeusprofiililtaan vaihtelevine menneisyyksineen.

Ensin vaikuttaa siltä, että Itkonen on uudessa teoksessaan livahtanut niin kauas esikoiskirjansa maailmoista kuin mahdollista, mutta vähitellen näiden kahden romaanin yhteydet piirtyvät esiin. Yhdysvalloistahan sikiävät sekä mormonit että maailmanluokan rocktähteyden avaimia heiluttelevat viihdeteollisuuskoneistot. Vaikka ensimmäisessä romaanissa pyörittiin mormonien ja uskonpohdintojen ympärillä ja nyt rockmusiikin, on illuusioiden särkyminen ja syvä inhimillinen kaipuu näissä kirjoissa yhteinen suuri tekijä. Esikoisessa problematisoitiin Jumalan hyvyys, jota kytättiin uskon ja epäuskon ristiaallokossa. Uudessa kirjassa problematisoidaan rakastettu, josta kuoriutuu koko maailman jumaloima Summer Maple.

Romaanissa Anna minun rakastaa enemmän problematisoidaan silti ennen kaikkea nuoruudenhaaveet. Joku toteuttaa sinun päiväunesi ja vie ne korkeimpaan potenssiin asti: Summer Maplea viedään Yhdysvaltoihin ja poikaystävä jää Suomeen aikavyöhykkeitä laskemaan: ”Minun päiväni oli hänen yönsä, hänen iltansa minun aamuni.” Joku tekee sen, minkä kuvittelit itse tekeväsi: ”Ei tämä ole mitään elämää, meidän unelmamme tekevät meidät sairaiksi, eivätkä ne ole edes meidän, se tässä on kaikkein kamalinta. /–/ Koko meidän lapsuutemme ja nuoruutemme joku valehteli meille, että me olisimme erilaisia, että meidän ihmeellinen elämämme olisi oman itsensä toteuttamista, että se olisi jotain muuta kuin tämä rivitalovalhe, tämä Espoo, tämä hirvittävä ääni: tik tak tik tak tik tak — ”

Kerroksisuutta ja proosan lyyrisyyttä

Itkosella on polyfonian ja kerrostumien tajua ja taitoa; esikoisessa oli kolme, uudessa romaanissa kaksi kertojaa. Äidin ja Antin mielenmaisemat avautuvat vuoron perään, luku luvulta. Ratkaisu toimii, koska kertojien äänet ovat selkeät. Äidin näkökulmassa on tyynempää tyytymistä elämä-nimiseen oppikouluun. Sen sijaan ex-poikaystävän fokalisaatiot uhkuvat intohimoista, katkeraa ja ladattua draivia. Kerrontatekniikan varaan on rakennettu paljon: harvakseltaan kertojien äänet vuotavat vihjeitä. Tästä ei enempää, ettei juoni paljastu.

Pitkän proosan taitaja Itkonen osaa myös käyttää runon keinoja. Itkosen kaunis lause syntyy inversiorakenteen ja suoran sanajärjestyksen vaihtelusta, täsmällisestä kuvasta ja elastisesta rytmistä. Romaanin kieli on musikaalista ja imevää, lauseet sekä napakoita että lyyrisen soljuvia, pilkkusäännöt Itkosen varman tyylitajun taivuttamia. Romaanikirjailijuus on toki muutakin kuin kielellistä taituruutta: Itkosella on mielikuvitusta ja ennen kaikkea herkkä eläytymiskyky. Suvi Vaahteran äiti ei jää amerikantuliaiseksi tai muuksi paperinukeksi vaan on henkilöydessään ja naiseudessaan luonteva.

Myös HIMit, Rasmukset, Nightwishit ja Darudet mainitaan, ikään kuin siivittämässä Summer Maplen maailmanvalloitusta. Romaanissa vilahtelee myös suuri joukko bändejä ja laulajia, jotka ovat luoneet historiaa tai hautautuneet sinne. Äidin ja Antin kertojanäänten joukkoon lomittuu liuta Summeria käsitteleviä lehtijuttuja haastatteluineen ja jaanarinne-parodioineen. Manhattanin lumovoimaa pilkkovat kriittiset Bush-välähdykset, ja niin vain käy, että mormonit käyvät jälleen ovella koputtelemassa.

Jotta asia ei jää epäselväksi: nautin Itkosen tästäkin romaanista suuresti. Vain yksi ei miellytä: poikaystävän vihonviimeinen puheenvuoro on kuin hiukan ylipitkä coda, siinä on vastenmielistä liikkumattomuutta, kuin luottamus lukijaan olisi yhtäkkiä huvennut tai kuin Itkonen ei haluaisi päästää jostakin irti. Vaatimustason korkeus muodostuu suorassa suhteessa noita muutamaa löysää sivua edeltäneistä fantastisista sadoista sivuista.

Mitähän tietä Juha Itkonen lähtee seuraavaksi kulkemaan? Viime vuonna haastatellessani Itkosta hän kertoi ihailevansa kirjailijoita, jotka ovat kyenneet luomaan useita, erilaisia teemoja käsitteleviä teoksia. On helppo nähdä, että Itkonen pyrkii tähän ihanteeseen itsekin. Tuskin tarvitsee hämmästellä, jos hänen seuraavakin kirjansa on vakuuttava taidonnäyte – aiheesta riippumatta.

Dela artikeln:

 

Mer information på nätet

Kustantajan kirjaesittely Myöhempien aikojen pyhien arvio Tietoa kirjailijasta: