Marilynin hiuspinni

Tamperelaisen Juha Siron (s. 1951) monikerroksisessa proosassa näennäisen viaton maisemakuvaus voi muuttua aivan muuksi. Tähän tapaan: ”Pääkatu on itsevarman ehdoton ja suora, se viettää loivasti torille ja jatkaa sillan yli rautatieaseman ovelle saakka.”

Juuri niin kuin ihmiselämä, Marilynin hiuspinnin päähenkilön, Miehen käsitysten mukaan. Pitkän linjan yrittäjä aloitti jokapaikanhöylänä enonsa ValintaKeitaassa jälleenrakennusajan Suomessa ja loi pienoisen omaisuuden Kiinan-halpatuonnilla. Hän menetti sen, kun muut vasta pääsivät globaalin finanssipelin makuun. Sen verran on sukanvarressa, että eläkepäivät on turvattu.

Eikä sitten olekaan. Siron teos on romaani varmuuksien katoamisesta, sattumasta, joka määrittää elämäämme. Jopa oma henkilöhistoriamme, se itsevarman ehdoton pääkatu, osoittautuu juonelliseksi tarinankerronnaksi.

Pörssikursseja ja korkotasoa ikänsä tuijottaneelle Miehelle riittävät kalastusoppaat. Hän tuhahtelee Vaimonsa, kirjastonhoitajan, harmiksi ”kaiken maailman magiaan ja fiktioon” turvautumiselle.

Piikikkään hellä keski-ikäisen avioliiton kuvaus nyrjähtää raiteiltaan. Mies kärsi omituisista muistikatkoksista ja tajunnan tiloista. Hän sekoilee sanoissaan ja liikenteessä, hävittää kännykän ja huonekaluja, saa erilaisia päähänpistoja.

Yksi niistä on yritys jäsentää myös omaa elämää kirjoittamalla isoisästä. Tämä ajautui 1910-luvun pulavuosina Muurmannin ratatyömaalle, pakeni Suomen puolelle ja kohtasi myöhemmin loppunsa absurdilla tavalla jatkosodan myllerryksissä.

Taustatyö pakomatkan kuvaukseksi, tsasounat, sarkamanttelit, huivit ja karjalankieli eivät auta. Mies huomaa, että faktat, viralliset paperit ja vuosiluvut eivät kerro juuri mitään ihmisen elämästä. Persoonassamme on enemmän tiedostamatonta kuin tiedostettua.

Ja tiedostamaton puskee toden teolla pintaan. Miehen kotikaupungin urheilupuiston maisemiin kohoavat Kolumbian banaaniviljelmät ja hakkuuaukeat, Gabriel Garcia Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden Macondo. Italo Calvinon Halkaistu varakreivi saa miehen tajunnassa Edvin Laineen, ”suomalaiseksi tosikoksi kiteytyneen jukuripään” kasvot.

Jäähyväiset varmuuksille

Suoraviivainen liikemaailman kehäkettu tuntee olevansa nesteellä täytetyn lasikuvun sisällä. Lumihiutaleita sataa miniatyyrimaiseman ylle. Elämä tuntuu noudattavan unen oikukasta logiikkaa.

”Että muistan asioita joita en tiedä muistavani ja hukkaan muita. Että unet ja todellisuus ovat hieman hakusessa – mutta kyllä tämä tästä kirkastuu. Aivan varmasti.”

Marilynin hiuspinni alkaa kuvauksena yhden ihmisen eksistentiaalisesta jaakobinpainista, yrityksistä torjua minuutensa mureneminen vakavan sairauden edessä. Mukaan hiipii vaivihkaa maailmoja. Mies ja Vaimo vierailevat Budapestin miehitysmuseossa. Se dokumentoi vuoden 1956 kansannousua ja sitä tukahduttamaan lähetettyjä neuvostosotilaita ja panssareja.

Henkilökohtaiset muistinmenetykset rinnastuvat retusoituihin valokuviin, yrityksiin muovata historiaa kulloisillekin vallanpitäjille mieluisammaksi.

Oikein muistaminen vaatii uskallusta. Kansannousun kuvat saattavat Miehen omassa tajunnassa liikkeelle prosesseja. Mitä tapahtui hänen huitelevalle, perhehistorioista häivytetylle isälleen? Tapasivatko he todella viimeisen kerran non-stop–piirrettyjen näytöksessä, jota seurasi uutiskatsaus Budapestista?

Toden ja fiktion, mielensisäisyyksien ja tekstienvälisyyksien rajoilla surutta steppaavassa romaanissa labyrintit ja haarautuvien polkujen puutarhat ovat yhtä tärkeitä kuin kerronnallinen pääkatu.

Mies huomaa olevansa pakkomielteisen kiinnostunut muodonmuuttuja par excellencen, Marilyn Monroen tarinasta. Käydään Marilyn-myytin tutkijan luennolla ja ihailijakerhon tapaamisessa. Siteerataan kirjailija Max Frischiä: ”Jokainen keksii ennemmin tai myöhemmin itse itselleen tarinan, jota hän luulee omaksi elämäkseen.”

Toiset tarinat ovat lohdullisia, toiset taas ennalta määrättyä murhenäytelmää. ”Mitä enemmän gloriaa, sitä varmemmin on valhetta mukana”, Siron Marilyn-tutkija tietää – ja ottaa varmemmaksi vakuudeksi kotoisen Elias Lönnrotimme. Kalevalan kerääjä hävitti henkilökohtaisen kirjeenvaihtonsa, jotta vain paraatipuoli ja juhlapuheet säilyisivät jälkipolville.

Yksilö- ja valtiotason historianväärennökset

Vain 272-sivuinen romaani pukkaa siis ajatuksia parinkin perusproosakirjan edestä. Yksilöiden ja valtioiden historiaa ja minäkuvaa manipuloidaan kirjassa hengästyttävän monin tavoin. Keski-ikäisen miehen elämänhallinnan ongelmista mennään diktatuurivaltioiden historian vääristelyyn, Marilynistä nykyisen iltapäivälehtiviihteeseen ja julkkisjuoruiluun.

Miehen Tytär on Lontoossa, hankkimassa lisäansioita itsensä lähes hengiltä laihduttaneiden anorektikkojen klinikalla. Nykyisen brändipommituksen ja huomiotalouden pudotuspelien satiiri svengaa paikoin nautittavasti.

Kontrasti vaikkapa Siron runokokoelmaan Elämän tarkoitus [muodonmuutoksia] (Like, 2002) on melkoinen. Lohdullisia elämän ja kuoleman runoja kannattelevat kosminen perspektiivi ja eräänlainen sekulaari, geneettinen jälleensyntymisoppi: usko elämän jatkuvuuteen muodonmuutosten sarjana.

Nyt ollaan minuuden kiikkulaudalla, jolla turvallisuuden tunnetta imetään lähinnä toisten tragedioista. Muut määrittelevät, keitä me olemme. On aivan turhaa yrittää ilmaista ihmisen elämää sen kummemmin fiktion kuin tietokirjan keinoin. ”Ja muutama liuska muistoja – se ei ole kuin pullollinen valtameren vettä.”

Jälkimodernin kirjallisuuden peruskauraa

Henkinen, jopa hengellinen etsintä ei ole Siron kaltaiselle elämänmittaiselle tutkimusmatkailijalle vierasta. Tähän mennessä välitilinpäätöksinä on ilmestynyt neljä runokokoelmaa ja kolme romaania. Kirjoja yhdistää suurten kysymysten peilaaminen usein arjen ja ihmistason kautta.

Varhaiskokoelmistaan kiitetty ja palkittu Siro myös jakaa kriitikoita. Toiset puhuvat ”miesrunouden valkokaulusvaihtoehdosta”, toiset pitävät Siron elämässään erehtyviä, itseironisia päähenkilöitä poikkeuksellisina hahmoina nykyproosassamme.

Minusta Siro on viehättävän elegantti, oppinut ja ilkikurinen, jalat maassa ja tähtien tarhoissa samalla kertaa. Hän tekee omanlaistaan jälkeä suomalaisessa proosassa. Lähinnä tulevat mieleen Heimo Suden salaviisas maailmojen ja maailmankatsomusten pyörittely ja Jukka Pakkasen pelkistetty, runollinen ja maagisrealistinen kosmopoliittisuus.

Marilynin hiuspinnissä juuri arki- ja ihmistaso jäävät hieman jalkoihin. Pohdinnat muistista, identiteettien häilyvyydestä, sosiaalisten roolien muuttuvuudesta, totuuksien suhteellisuudesta, todesta ja fiktiosta ovat kiehtovia. Samaan kirjaan ahdettuina ne kuulostavat oppikirjaesimerkiltä siitä, millaiset ajatuskulut ovat jälkimodernin kirjallisuuden ja filosofian peruskauraa.

Romaanissa on luvut nimeltä ”Muisti” ja ”Identiteetti”. Mies kuuntelee sosiaalipsykologian luentoa ja käy keskustelua narratiivisesta minäpsykologiasta. Viittausviidakkoa ja otteita lehtiartikkeleista riittää. Välillä sujahdetaan Per Olov Enquistin tai Ian McEwanin romaanitekstiin, Arthur Millerin näytelmään ja Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 –elokuvaan.

Henkilöhahmot puhuvat kirjallisuudesta ja siteeraavat suosikkejaan sanasta sanaan, repliikit uhkaavat paikoin mennä epäuskottavaksi viisaustieteilyksi.

Varsinkin romaanin alkupuolta vaivaa paperin- ja teorianmaku. Tunnetta ei ainakaan lievitä se, että romaanin keskushenkilöistä käytetään nimiä Mies, Vaimo ja Tytär.

Kun muistin padot repäistään kunnolla auki, hienoinen verenvähyys on mennyttä. Marilynin hiuspinni rullaa komeasti arvaamattoman ankaraa loppuaan kohden. Kirjasta kasvaa myös ylistys niille pienille hetkille, jotka ovat mullistuksia ja historian siipien havinoita tärkeämpiä. Sirolta löytyy sävyjä postmodernista kuvavyörystä ja metatason ilakoinnista surumieliseen, lämpimään kaihoon.