Musta runokirja

Kuolema, rakkaus, vuodenaikojen kierto. Siinä perustarpeet ”Mustaan runokirjaan”. Toisen kokoelmansa julkaissut Juha Siro kirjoittaa eletystä elämästä karhein sanankääntein. Siro ei antaudu kielelliseen keikarointiin vaan luottaa kokemuksen sisältöön, sanojen takaa esiin työntyvään elämään. ”Musta runokirja” jatkaa hyvän vastaanoton saaneen esikoisen linjoilla.

Siro näkee elämän melankolisessa valaistuksessa, paikoin tunnelmia voisi kuvata ankaran eksistentiaalisiksi. Ihmiset ovat kaikki matkalla kuolemaan, kuka missäkin kohtaa taivaltaan. Jumala ei anna armoa Siron maailmassa, paavikin on vain vanha kuolaava mies. Siro näkee ihmisen lihallisena, himoavana eläimenä. ”Se mitä luulin elämäksi, oli ryppyinen pala paperia,/himon ja surun seteli tulessa.”

Siron maailmassa merkitykset eivät jää leijumaan sanojen taakse vaan ne ankkuroituvat ihmisen peruskokemuksiin, kuolemaan ja rakkauteen. Lopulta löytyy raja, jolla sanat punnitaan: ”En ole varma, mitä minulle merkitset, / ennen kuin kuvittelen sinut / kuolleeksi.” Juuri illuusiottomuudessa on Siron tekstin voima.

Ainoa vastalääke kuolemalle on synnyttäminen. Kohdussa kelluva lapsi kantaa ihmettä ja viisautta mukanaan. ”Lapset, joiden sisällä äidit kasvavat.” Halu on ihmisen tietoa viisaampaa, eläimet ja vaistot ylittävät kaikessa ihmisen pyrkimyksen kohti hallintaa. Sirolle alkuperäinen lankeemus voisi olla sortuminen juuri tiedon ja sopimusten tielle.

Siro liittää avaruuskoira Laikan tarinan arkisen junamatkan kuvaukseen. Asiallinen raportointi Laikan kohtalosta ohivirtaavien tunnelmien yhteydessä herättää voimakkaita mielteitä elämän sattumanvaraisuudesta, ja myös mielettömyydestä. Kulkukoira kuoli avaruuskapseliin samoin kuin moni lajitoverinsa. Ihmisen osa ei ole erilainen.

Paikoitellen Siron ilmaisua rasittaa tietty varmuuden etsintä, joka helposti kääntyy todisteluksi. Järjestäytyneet merkitykset eivät hengitä vapautuneesti: mies on mies ja vaimo on vaimo. Miehen kasvaminen on äidistä ja vaimosta irrottautumista, vaikka välillä mies haluaisi ”nähdä naisen unia”.

Toisaalta, runoilija tunnustaa erheensä ja kyvyttömyytensä luoda pysyvää merkitystä kaaokseen: ”Yritin taivuttaa maailman / omaan muotooni.” Identiteettiään runoilija pohtii epäonnistumisten kautta. Elämä on virrannut ohi, ja puhuja löytää itsensä tyhjyyden partaalta. ”Luulin aina, että rapistunut reviiri, / jossa esitin omaa farssiani / on maailmankaikkeuden keskus.” Resignaatio on avoimen tunnustuksellista ja siksi siihen on helppo samaistua.

Vakavista teemoistaan huolimatta kokoelma ei kuitenkaan tunnu raskassoutuiselta. Pienet huumorinpilkahdukset ja lievä etäännytys auttavat näkemään elämän raskauden lempeämmässä valossa. ”Musta runokirja” todistaa vanhan viisauden: lohtu ja voima voi löytyä myös toivottomuudesta.

Viimeisessä runossa Siro pelkistää runoutensa ytimen: ”Lopuksi jää vain mittakaava, sadepisara / kuunliljan lehdellä. / Sata kertaa muurahaisen kokoinen. / Valovuodet heijastuvat sen pintaan / tähtien takaa. Ja ettei mitään ole, / on ainoa joka pysyy.”

Michel de Montaigne saa lausua kokoelman viimeiset sanat, jotka liittävät vuodenkierron ihmiselämään. Mikään maailmassa ei ole itsessään hyvää eikä pahaa, kaikki riippuu siitä miten sen tulkitsee.