Ballaadi Arska Kurmoksesta

Juhana Vähäsen mittava runoteos on tekijän muulle tuotannolle uskollisesti sangen omintakeinen. Se sekä hyödyntää balladilajin sopimuksia että nyrjäyttää niitä.

Juhana Vähänen on yksi merkittävimmistä suomeksi kirjoittavista kokeellisista nykyrunoilijoista, ja varmasti hän olisi tätä millä hyvänsä kielellä. Vähäsen Ballaadi Arska Kurmoksesta on laaja kokonaisuus, maksimalistisuudessaan samaa sarjaa kuin toinen Poesian viime vuonna julkaisema teos, Erkka Filanderin Siemenholvi. Itse asiassa Vähäsen Ballaadi on nelisenkymmentä sivua pidempi kuin Filanderin teos. Vähäsen kokeellisuudessa painottuvat ajallemme tyypillistä menetelmällisyyttä ja yhteiskunnallisten kysymysten käsittelyä vahvemmin vanhemman avantgarden piirteet ja kielellinen ilmaisu itsessään – Ballaadi tuntuu enemmän surrealistiselta ja aleatoriselta kuin pakoterunoilulta tai ihmisyyden kommentaarilta. Mikäli Vähäsen teos ylipäätään ottaa kantaa, se kommentoi lähinnä ilmaisukieltä ja runoteoksen institutionalisoituneita muotoja. 

Kirjoitin reilu 10 vuotta sitten Helsingin Sanomiin arvion Vähäsen edellisestä runokokoelmasta Nymfaion (2014) ja totesin näin: 

Fragmenteillaan Nymfaion luo kuorman, jota mikään kehystävä rakenne ei kanna. Vaikka nautin miltei jokaisesta yksityiskohdasta, teoskokonaisuus tuntuu huonosti motivoidulta. […] Kumma kyllä teosrakenteen hallitsemattomuus vahvistaa tyylillistä ainutlaatuisuutta: itsevalaisevia säkeitä.

Lukukokemukseni Ballaadista on samankaltainen kuin Nymfaionista, mutta enää en ajattele, että teoskokonaisuus on huonosti motivoitu, sillä Vähänen selvästi tahtoo kirjoittaa teoksia, joiden jäsentämisen logiikkaa ei ole helppo käsittää. Kokonaisuuden hahmottamisen vaikeus ei tarkoita sitä, etteikö Ballaadissa olisi melko konventionaalisiakin runoteoksen piirteitä. Arvelen silti, ettei Vähäsellä ole aikomustakaan kirjoittaa eheäksi kokonaisuudeksi käsitettävää teosta ja etteivät esimerkiksi osastointi ja runon määrämitta ole aivan helposti selitettävissä. Palaan ajatuksiini myöhemmin, mutta myönnän suoraan, etten tajua, miksi Ballaadi on niin laaja. Se on 365 numeroidun runon ja kahdeksan osaston kokonaisuus, jonka osia erottavat toisistaan kahdeksan t-kirjaimen jonot. Rakennetta ei juuri avata muodon tai sisällön tasolla, joskin t-kirjaimia kommentoidaan teoksessa kryptisesti: ”Sininen varis / t-kirjaimista tehty aita” (s. 375). Ehkä Ballaadin voi nähdä juuri erilaisten älyllisten ja rakenteellisten aitojen yli hyppimisenä. Lajinsa eli balladin osalta se on kokonaistaideteos. Vaikka kokonaisuus on hämärä ja avoin, jää teoksen rakenteista ja sen emotionaalisista vaikutuksista paljonkin sanottavaa. 

Jokaisessa runossa on seitsemän parisäettä tai kaksiriviä.

Ballaadin yksikkönä on numeroitu, yksisivuinen runo. Jokaisessa runossa on seitsemän parisäettä tai kaksiriviä, jotka eivät pääty pisteeseen, mutta ovat selvästi omia rajattuja yksiköitään runon sisällä – toisinaan runoissa on enemmän jatkuvuutta, toisinaan ne ovat täynnä katkoksia, jolloin säkeistöt näyttäytyvät samaan tilaan aseteltuina fragmentteina. 

Typografisesti teos on pikemmin klassinen kuin visuaalisesti kokeileva. Parisäkeet alkavat säännönmukaisesti isolla alkukirjaimella, ja niitä ennen ja niiden jälkeen on aina tyhjä tila. Parisäkeet ovat usein absurdeja, humoristisia ja koomisia, väliin ne toteavat tai kuvaavat terävästi. Yhtä kaikki liki jokaisessa parisäkeessä on jokin kielellinen oivallus tai havainto: ”Suuri kellertävästä kuparista / tehty lumimyrsky” (s. 267), ”Hänen ruumiinsa oli kiinni hänen / päässään kuin veteenlaskettu vene” (s. 323), ”Huomenna on vasta / 10 000 sukupolvea mennyt” (s. 362), ”Herrasmies / kuolaan uponnut” (s. 367). Parisäkeiden sisällä saatetaan hyödyntää lyriikalle ominaista säkeenylitystä, mutta säkeistys voi myös muistuttaa proosallista asettelua. 

* 

Ankkuroin havaintoni lajiin, joka Ballaadi väittää olevansa. Tarkastelen siis Vähäsen joitakin kirjoitusratkaisuja balladilajia vasten. Näin saan havainnollistettua teoksen ominaislaatua runoutena sekä sen uudistajana ja kommentoijana. 

Balladi syntyi 1100-luvulla. Se oli musiikin säestämä tanssilaulu, Italiassa ballata, Provencessa balada. 1300–1400-luvuilla Ranskassa kehittyi keskiaikaisten eeposten ja kronikoiden pohjalta lyyrinen ballade. Kertova balladi sai pohjaa Englannissa ja Pohjoismaissa 1700-luvulta lähtien kerätyistä eeppis-lyyrisistä kansanrunoista. Taideballadi erkani suullisesta kansanperinteestä 1700-luvun puolivälissä. 

Balladi, siis eeppis-lyyrinen runo, kertoo yleensä traagisen tarinan. Monet maailmankirjallisuuden merkittävimmistä taideballadeista syntyivät romantiikan aikana: esimerkiksi J. W. von Goethe, Friedrich Schiller ja Heinrich Heine, samoin kuin William Wordsworth, Samuel Taylor Coleridge ja John Keats ovat balladin mestareita. Suomenkieliseen runouteen taideballadit tulivat A. Oksasen runon ”Koskenlaskijan morsiamet” (1853) myötä. Balladeja löytyy niin symbolistien kuin modernistien, kuten Eino Leinon, Aaro Hellaakosken ja Aale Tynnin, P. Mustapään ja Juha Mannerkorven tuotannosta. Balladia on hyödynnetty proosassakin, tunnetuimpana teoksena Timo K. Mukan romaani Maa on syntinen laulu (1964), jonka alaotsikko on Balladi. Vähänen lyö pöytään luultavasti kansainvälisestikin laajimman kokeellisen balladin, mitä on kirjoitettu. 

Balladi sopii erinomaisesti Vähäsen maksimalistisen teoksen pohjaksi, sillä yhteisöelämästä, historiasta, legendoista ja kansanrunoudesta aineksensa saavassa balladissa yhdistyvät, kuten Goethe ajatteli, epiikka, lyriikka ja draama tai vähintään dramatiikka.  

Tieteen termipankin mukaan balladille ovat ominaisia seuraavat piirteet: 

1) koostuu usein nelisäkeisistä säkeistöistä 

2) yllättävä, dramaattinen aloitus tilanteesta, jossa traaginen tapahtuma on käsillä 

3) tarina etenee melko kaavamaisesti vakiokääntein kohti kohtalonomaista ratkaisua 

4) stereotyyppisinä toistuvien epiteettien, kliseiden ja formuloiden runsaus 

5) toistuvien henkilötyyppien saattaminen toistuviin ristiriitatilanteisiin 

6) puolueettomana, moralisoimattomana ja tunteilemattomana esiintyvä kertoja, joka tyytyy ulkokohtaiseen kerrontaan 

7) kerronta on objektivoivaa, etäännyttävää, tyyli arkaaista 

8) tematiikkaa hallitsee ihmisen ja häntä voimakkaamman, usein yliluonnollisen mahdin vastakohtaisuus 

9) miehen kunnian ja naisen siveyden keskeisyys eettisinä arvoina 

10) viimeinen puolisäkeistö (envoi) alkaa usein apostrofilla, jossa runo omistetaan esim. rakastetulle 

Vähäsen teos hyödyntää oikeastaan kaikkia edellä mainittuja elementtejä, mutta sabotoi enemmän tai vähemmän lajin sopimuksia. Kiinnitän huomion vain muutamaan olennaiseen piirteeseen. Ballaadia voisi tutkia taideballadin yleisrepertuaarin lisäksi alalajien, kuten taru-, ritari-, porvaris- ja talonpoikaisballadin muunnelmana. Vähäsen teos viittaa varsinkin balladin itä- ja keskieurooppalaisiin versioihin, kuten jo sen nimi kenties vihjaa – viron sana lajille on ballaad. 

*

Balladit hyödyntävät yleensä runomittaa. Varioitava perusmalli rakentuu nelisäkeisistä säkeistöistä, joiden säkeet ovat neli- ja kolminousuisia. Balladeissa on usein laulullinen kertosäe, tai niissä kerrataan muunnellen edeltävää säkeistöä tai käytetään muita toistuvia ilmaisuja. Vähäsen Ballaadissa nelisäkeinen säkeistö korvautuu parisäkeellä. Yritin tutkia, syntyykö teoksessa esimerkiksi logiikkaa, jonka mukaan kukin parisäe liittyisi jotenkin olennaisesti sitä seuraavaan parisäkeeseen tai runon muihin parisäkeisiin, jolloin syntyisi epäsuoria nelisäkeitä. Kuvio toimii satunnaisesti, mutta en havainnut syvempää säännönmukaisuutta. 

Huomasin kuitenkin, että teoksessa viitataan usein numeroihin, ja välillä niillä on jotain rakenteellistakin merkitsevyyttä. Sekä teoksen puhujan maailmassaolon kokemukseen että teoksen rakenteeseen eli runojen säkeistörakenteeseen ja teoksen osastomäärään (8) vihjataan absurdisti: ”On jo käsittämätöntä olla 2 / tai 2 kertaa neljä” (s. 277). Ehkä seuraava kommentoi myös runojen kaksisäkeistä luonnetta kivien toisiinsa hankaamisena sekä vakioista säkeistömäärää ja runoa ikään kuin 14 säkeen ja 14 päivän pimennyksenä: ”Pitkä pimennys joka kesti / 14 päivää // Se kuulosti siltä kun / hioisi kahta kiveä yhteen” (s. 270). Kunkin runon ajatteleminen pitkänä päivänä ei ole aivan keinotekoista, sillä teoksessa on 365 runoa, ikään kuin vuoden verran pitkiä päiviä. Teoksessa on runsaasti edellisen kaltaisia parillisuuksia, mutta yhtä lailla sanastossa painottuvat parittomat luvut kuten yksi, kolme, viisi, seitsemän ja yhdeksän. Teos kuitenkin vihjaa, että parillisten ja parittomien välillä voi olla yhteys: ”Se menee niin että sinä pystytät / kaksi pylvästä jotta tuntisit kolmannen” ja ”Se menee niin että sinä soitat yhtä rytmiä / jotta voisit soittaa kolmatta rytmiä” (s. 304). 

Syntyy kuin maalaus tai kokeellisesti leikattu elokuvan kohtaus.

Vähäsen runot ovat pääosin vapaarytmisiä, joskin paikoin ne viittaavat lajille tyypilliseen neli- ja kolminousuiseen mittaan: ”Jäätyneenä hän lammelle kulkee / upottamaan otsansa” (s. 34). Mitta on mukana vain etäännytetysti, siellä täällä pilkahtavana muistumana.  

Tyypillisempi on yllättävälle yhteydelle perustuva ajatuksellinen tai kuvallinen parisäe: ”Hän työskenteli kuin kala / jota joku pitää sylissään” (s. 300) ja ”Vanha punanaamainen muukalainen / kultakauluksisessa puserossa” (s. 170). Väliin säkeet ovat silkkaa proosaa: ”Nyt he vasta tajusivat istuneensa saman pöydän ääressä / 14 kuukautta iltapäivällä jotta paholainen ei enää ymmärtäisi” (s. 322). Balladeille ominaiset toistot ovat pikemminkin parisäkeiden sisäisiä kuin jatkuvia: ”Siksi ruoska oli tyyni / siksi piippu ei palanut” (s. 283). Harvemmin toistoja ja jatkuvuuksia löytyy koko runon mitalta. Tällöin syntyy kuin maalaus tai kokeellisesti leikattu elokuvan kohtaus. Näin alkaa toinen osasto, joka sijoittuu eri puolille Keski-Eurooppaa (s. 51): 

Tammikuun tuuli pauhui 

ja kylmä sade pieksi verhoja 

Kirkkojen ja linnojen varjot hohtivat 

ja häipyivät heidän edestään 

Nyt he navigoivat sillalla 

ja pilvinen yötaivas paloi veden yöpeilissä 

Heijastuiko hänen silmässään 

sipulilasitettu kauhu 

Siellä täällä on vastaavia jaksoja, joissa parisäkeet muodostavat keskenään yhtäläisyyksien, jatkuvuuksien ja vastakohtien verkostoja, kuten lyriikan toisto- ja kontrastikuvioille on tyypillistä. Yhteydet ovat kuitenkin pääasiassa parataktisia eli lukijalle jätetään paljon tulkinnallista liikkumavaraa. 

*  

Balladilla on yleensä kertojansa ja hahmonsa. Balladin kertoja on tyypillisesti tarinamaailman ulkopuolinen ääni, joka kertoo, ei moralisoi. Tällainen on myös Vähäsen Ballaadin kertoja, sen tekstikatkelmien orkestroija. Ainoa, missä hän tulee vähänkään voimakkaammin esiin, on teoksen loppu. Lopetussäkeet muodostavat absurdin sulkeuman. Elämän unenomainen näytös ja puhe ovat ohi, on aika nukkua ja uneksia: ”Sitten lähdin ja unohdin / mitä minulle tapahtui elämässäni // No niin turvat umpeen / ja unta kärsään” (s. 394). 

Ballaadissa on yllättävänkin paljon henkilöhahmoja tai pikemminkin henkilöhahmoihin viittaavia elementtejä. ”Päähenkilöt” eli toistuvasti niminä esiintyvät Arska Kurmos, Eevi Otello ja Harsanhi kantavat nimiensä ja mahdollisten kulttuuriviittausten ohella erinäisiä fiktiivisiä sankareita ja ei-inhimillistä, kuten luontoa ja luonnonilmiöitä, risteyttäviä ominaisuuksia: ”Arska vanha / saukko” (s. 103), ”Harmaa pieni lintu / heiluri kahden oksan välissä // Tämä on / Eevi // Salvian ja karviaisen / risteys // Mehu liike / jatkuva kitka // […] Aamusta iltaan sauvan / mittaaminen ja katkaiseminen” (s. 168). Mitään balladeille ominaista traagista, romanttista tai siveellistä juonikuviota ei näiden hahmojen toimista synny, vaikka kertoja selvästi kuvaakin Eeviä paitsi luontoon liittyvin myös groteskin hellyttävin määrein: ”Iilimatolätäkössä kylpevä Eevi / Otello jonka pilvikasvot” (s. 13), ”Eevi keltaisessa valossa / säämiskäkasvoineen” (s. 279), ”Noilla kahdella tammenterhosilmällään / vilkuili Eevi” (s. 71). 

Vähäisempiä hahmoja ovat esimerkiksi runoissa vilahtavat Ankardo (s. 14), Kamilla Raparperi (s. 19), Minek (s. 101), Kyösti Kypärä (s. 171), Sorsa-Ville ja Mogos (s. 307) sekä Uderski (s. 333), tohtori Lev (s. 335) ja Gökki (s. 366). Osin nämä ovat toisista teoksista lainattuja hahmoja, kuten Benoît Sokalin sarjakuvahahmo etsivä Ankardo. Välillä puhuja saattaa ottaa nimeämisen avulla jonkin asennon. Hän esimerkiksi käyttää erisnimiä metaforisesti: ”Hän oli kotoisa / Lasarus” (s. 280). 

Nimet pitävät lumouksen tai harhakuvan tavoin yllä lukijan orientaatiota ja odotuksia.

Ballaadin hahmojen olemista kohdennetaan nimin ja deiktisin aikaan, paikkaan ja persoonaan viittaavin ilmauksin. Runoissa on mukana kaikki persoonapronominit, mutta hahmojen identiteetti tai sidokset kuvattuun maailmaan ovat avoimia ja sattumanvaraisia, ennen kaikkea tekstuaalisiaja poeettisia: ”Suurta lapiota hän heilutti / Arska sanoista tehtyä” (s. 41). 

Lukijan on helppo koukuttua nimiin ja etsiä niistä kiinnekohtaa, mutta nähdäkseni tällainen luonnollistaminen on pitkälti turhaa työtä, sillä hahmot eivät muodosta puhujuuksia tai toimijuuksia missään perinteisessä merkityksessä – siitä huolimatta, että Ballaadi ilmaisee heidän puheenvuorojaan ilmaisuilla, kuten ”Leiriytykää kaikki pinnalleni / hän sanoi” (s. 10) tai ”Monninsuinen paikka tämä on / hän sanoi” (s. 22). Teoksen maailma syntyy omaan matriisiinsa ikään kuin uni, ja siksi mikään ei ole selvää. Hahmot ja puhujat voivat olla myös kuolleita (s. 14). ”Ei ole ketään puhujaa tai puhuttavaa / vain peräsin narisee // Hitaasti pää nousee / keltaisista aalloista” (s. 110). Myös kertoja arvuuttelee toistuvasti identiteettejä ja nimeämistä: ”Kuka sinä olet? Mikä sinä olet?” (s. 14), ”Olisiko hänen nimensä ollut / Cholnoky Kämmen” (s. 57), ”Olisiko hänen nimensä / Nini” (s. 207), ”Olisiko hänen nimensä Hiterme” (s. 336). 

Hahmot ovat siis kielellisten persoonien ominaisuusjoukkoja, jotka pulverisoituvat osaksi tekstiä. Selvää on, että nimillä on jokin tehtävä teoksessa, mutta se ei ole esimerkiksi hahmoon samastumisen tai juonen kannalta erityisen merkityksellistä – ehkä nimet ovat mukana yksinkertaisesti tekstuaalisten sopimusten sanelemana eli luettavuuden, viittaavuuden tai jatkuvuuden vuoksi. Ne pitävät lumouksen tai harhakuvan tavoin yllä lukijan orientaatiota ja odotuksia. Kun sitten mietin esimerkiksi teoksen nimihenkilöä Arska Kurmosta, etunimi Arska tuo mieleen niin auringon kuin Helsingistä kirjoittaneen Arvo Turtiaisen, jonka lempinimi oli Stadin Arska. Ehkä jollekin lukijalle tulee mieleen myös Iso Arska eli Arnold Schwarzenegger. Yksikään edellä mainittu viitekohta ei kiinnitä nimen merkitystä erityisen hyvin, vaikka Arskaan yhdistyy joissakin kohdin aurinkoon, runoiluun ja voimaan liittyviä määreitä. Sukunimi Kurmos viittaa slaavilaisille kielialueille, joissa se esiintyy isännimenä esimerkiksi muodoissa Kourmos tai Kurmash – nimen on selitetty johtuvan ”rohkeaa” tai ”vahvaa” merkitsevistä sanoista. Tämä tuntuukin luontevalta suunnalta, koska moni runo sijoittuu ainakin osin keskiseen ja itäiseen Eurooppaan ja Arska on jonkinlainen voimahahmo. 

Voi hyvin olla, että nimet ovat lainaa jostakin spesifistä aineistosta, mutta sitä on vaikea päätellä teoksen pohjalta. Taustalla on luultavasti joukko marginaalisia tekstejä, elokuvia, musiikkia, pelejä, sarjakuvia ja kuvataidetta sekä muuta muunneltua ja anonymisoitua materiaalia, kuten Vähäsen aiemmissakin teoksissa. Näidenkin avulla teos purkaa yhtenäisiä hahmoja: ”Arska luun kaivoi taskustaan / ja sitä pureksi […] Ohimostaan hän mursi / palasen ja söi” (s. 36) tai osoittaa ne keinotekoisiksi: ”Vai Eevi Otello jonka / kasvot ruokokynä oli piirtänyt” (s. 6). 

* 

Myös aika ja paikka ovat nimien kaltaisessa unenomaisessa vaikutuspiirissä. Runoissa ollaan missä tahansa, milloin tahansa: ”Yläkerrassa neljännessä kerroksessa / on lampi” (s. 359). Samaan tapaan kuin teoksessa käytetään henkilönnimiä, siinä tuodaan esille paikkoja ja paikannimiä. Nämä ovat usein henkilönnimiä tunnistettavampia ja painottuvat niin vanhalle kuin uudelle mantereelle, mutta teoksen alussa etenkin Keski-ja Itä-Eurooppaan: ”Yksi hyvistä kavereistani ampui minut / Szöregin navettaan” (s. 14), ”Cholnoky joka puhui Balatonin / harmaasta kirjasta” (s. 57), ”Ulkona Zug-puistossa” (s. 66), ”Luolien avautuminen ja kivien / halkeilu peitti Jastrabin” (s. 331). 

Osastoissa on jonkinlaista rytmitystä ja painottumista nimien suhteen: ensimmäisissä osastoissa esiintyy erisnimiä ja lukijaa heitellään paikasta toiseen, kun taas esimerkiksi viimeinen eli kahdeksas osasto on sisäisempi. Siinä ei ole enää varsinaisia erisnimiä, vaan lähinnä minän ja hänen vaihtelua – paikannimistä läsnä ovat Lontoo ja Pariisi. Aiemmin tiuhaan esiintynyt Harsanhi-hahmo on mukana vain toteavassa kysymyksessä ”Tämäkö Harsanhi moottoripyörän / kunnioittava ääni” (s. 346). 

* 

Edellisten havaintojen pohjalta voisi tulkita, että teos on ikään kuin kertojansa mieli unennäön todellisuudessa, joka ei varsinaisesti sijoitu reaaliseen paikkaan vaan liikahtelee eri sijaintien välillä: ”Vanha paju / täällä aikoinaan kulkenut lainsuojaton // Tämä moottoritie / Milanon ja Venetsian välillä” (s. 371). Näiden asioiden välille syntyy risteämiä ja viittaussuhteita, joita on hankala kiinnittää muuhun kuin Vähäsen tyyliin, jota kuvastavat hienosti säkeet: ”Tämä on risteys mutta tämän / risteyksen alla on toinen risteys” (s. 215). Samalla kun teos rakentaa hahmoja, tiloja, kuvastoa ja rytmejä, se myös hajauttaa ja muuntelee itseään loputtomasti. Informaatiota kertyy, mutta sitä on hankala jäsentää. 

Ballaadi ottaa lähtökohdakseen vakiintuneen lajin piirteet vääntäen niitä toisaalta hauskan arkaisoivaan (”ballaadi”), toisaalta absurdiin ja liki tunnistamattomaan suuntaan. Teos sommittelee reaalista ja havaittavaa ylitodelliseksi ja selittämättömäksi – tässä näkyy Vähäsen ratkaisu balladille ominaiseen ”ihmisen ja häntä voimakkaamman, usein yliluonnollisen mahdin vastakohtaisuuteen”. Teoksesta muodostuu omalakisensa maailma, jota parisäkeet kuvaavat niin fragmentaarisesti ja yksityiskohtiin keskittyen, että esille nousee lähinnä kieli – juoni ja selvä draamallinen lavastus puuttuvat. Vähäsen teoksen maailmaa on vaikea selittää, vaikka se onkin tyylillisesti yhtenäinen ilmestys. 

* 

Ballaadin kohdalla on vaikeaa aukottomasti eritellä teoskokonaisuuden logiikkaa. Silti voi puhua siitä, miltä se tuntuu tai miten se vaikuttaa. Teos vyöryttää näyttämölle affektiivisuuden ja taiteellisesti järjestetyn materiaalisuuden. Monet psykoanalyytikot Sigmund Freudista ja Jacques Lacanista lähtien ovat esittäneet, että tiedostamaton olisi rakentunut kielen tavoin. Ballaadi voisikin olla yksi tällaisen ajatuksen runollinen realisaatio, joskin luulen, että psykoanalyytikkojen ajatus on pikemminkin runollinen analogia kuin tieteellinen tosiasia. 

Kognitiivista runousoppia kehitellyt Reuven Tsur käsittelee tutkimuksissaan Toward a Theory of Cognitive Poetics (2008), millaisia keinoja runous hyödyntää ilmaistakseen tai välittääkseen kokemuksia, jotka ovat käsitteellisesti ilmaisemattomissa ja joiden ytimessä on affektiivisuus. Tsur erottelee toisistaan tunteisiin kytkeytyvän intuition ja esikategorisen ajattelun sekä järkiperäisen arkitietoisuuden kategorisen ja differentioituneen ajattelun. Näiden pohjalta hän on kehittänyt erottelun hajauttavien (divergenttien) ja eheyttävien (konvergenttien) runouden rakenteiden ja runotyylien välillä. 

Tsurin mukaan hajauttavat rakenteet saavat aikaan tunnevaikutuksia ja semanttista hämäryyttä, kun taas eheyttävät rakenteet pitävät yllä järkeä ja järjestystä. Kirjaimellisuus, metonyyminen jatkuvuus, koherenssi, tieteellisten ja tutkimuksellisten diskurssien jäljittely, ylipäätään loogisuudelle pohjaava eteneminen ovat eheyttäviä verbaalirakenteita. Tällainen tyyli hyödyntää selvärajaisia hahmoja sekä sisällöllisesti että muodollisesti: rakenteet ovat säännöllisiä, vastakohdat selviä, eteneminen on johdonmukaista ja teksti luo tunnun varmuudesta ja älyllisestä kontrollista. Hajauttavat rakenteet rikkovat arjen ja rationaalisuuden sääntöjä, suosivat epämääräisiä hahmoja, vastakohtien liudentumista paradokseiksi ja rikkovat selkeän etenemisen. Näin lukijassa luodaan tunne epävarmuudesta ja odottamattomuudesta, joka laukaisee mielen affektiivisen alueen. 

Kun teos on avoin ja aleatorinen, siitä voi vain nauttia.

Ballaadia hallitsevat divergentit – hajauttavat ja hämärät – rakenteet tuottavat nimenomaan Tsurin kuvaamia tunnevaikutuksia. Itsessäni ne aiheuttavat aluksi halua löytää salainen kaava tai asiat paikalleen loksauttavat viitekehykset, varsinkin kun teos itsekin mainitsee Ankardon ja tarjoaa tällaista etsivän lukija-asemaa (”Olisiko hän ollut / Ankardo valepuvussa?”, s. 10). Johtolankojen ja jatkuvuuksien katkeillessa syntyy yhtä lailla täsmentymätöntä turhautumista kuin tunnetta asioiden liiallisuudesta ja lukijan hermoilla leikittelystä. Näitäkin lukemisen tuntemuksia teos ennakoi: ”Oli kuin hän repisi itsensä kahdeksi ihmiseksi / joista toinen ovela ja toinen epätoivoinen” (s. 182). Väliin teos myös vihjaa, ettei asioita voi ymmärtää kuin puoliksi, jolloin niitä ei ole ymmärretty lainkaan: ”Nämä 5 ihmistä olivat oppineet / ymmärtämään toisiaan puoliksi” (s. 299). Teoksen viimeisen osaston avaussäkeet, jotka ovat Vähäsen ilmaisuksi lähinnä tarkoituksellisen kömpelöitä, voi lukea metatason kommenttina: ”Hän sanoi tehneensä 4 vuotta tienviittoja / toisille ja oppineensa siitä ei yhtään mitään” (s. 343). Lukijan tietoisuutta ja tajuamista kuvaavat hyvin säkeet: ”Valot päässä syttyvät / vaikkakin vain satunnaisesti” (s. 215). Häntä myös muistutetaan: ”Järjestys on lopulta / vain yliannostus lääkettä” (s. 234). 

Tulkitsen, että Ballaadi järjestelee joskus ehyiksi ajateltuja asioita sattumanvaraisiksi, mutta silti sekä toisiinsa että lukijaan vaikuttaviksi konstellaatioiksi. Asioiden ominaisuuksikseen ja osikseen hajottaminen ja näiden sirottelu ympäriinsä näkyy erityisen hyvin teoksen kuvakielessä, esimerkiksi balladiin viittaavassa musiikkisanastossa, joka toistuu läpi teoksen aleatorisen teeman tavoin. En tunne Vähäsen kirjoittamismetodia tai teoksen laatimisen motivaatiota, mutta en voi olla ajattelematta seuraavaa tulkintaa. Vähänen esittää teoksellaan kommentin 2000-luvun runoutta hallinneelle ajatukselle teoskokonaisuuksista, joista on tullut jopa runouden tekemisen malli. Hänen teoksessaan jokainen parisäe on itsessään merkityksekäs ja tarkka, mutta niiden muodostama kokonaisuus on avoin ja sumea, toisin kuin useimmissa teoskokonaisuuksissa, joissa yksittäiset tekstit saattavat olla kevyen poeettisia tai yllätyksettömiä osasia pitkälle mietityssä kokonaisuudessa. Aiheesta on viime aikoina kirjoittanut esimerkiksi kriitikko Maaria Ylikangas joulukuussa 2025 lähetetyssä Poesian poetiikkakirjeen kolumnissaan ”Runouden tylsyydestä”: ”Yleistän: runous on jäänyt formaatin ja konseptin vangiksi. Ne ovat olennaisia työskentelylle, jota pitää myydä (kustantajille, rahoittajille ja sille, joka sattuu hissiin minuutin mittaisen puheen ajaksi).” Vähänen flirttailee teoskokonaisuuden rakenteilla, mutta hyödyntäessään niitä purkaa ne. 

Kun teos on avoin ja aleatorinen, siitä voi vain nauttia. Ehkä siinä voi olla kuin jonkun toisen unessa. Pohjimmiltaan teos saikin minussa aikaan kielen ja kirjallisen taidon ihailua. Juhana Vähänen on harvinaisen itsenäinen ja kiinnostava kirjoittaja. Kenties hänessä puhuu ”Vaikeuden henki vanha / muinainen ystäväni” (s. 102). Mutta yhtä aikaa äänessä on monimielinen humoristi, sillä vakavatkin kohdat saattavat viitata yllättäviin yhteyksiin, kuten kysymys ”Kuka sinä olet?” (s. 14, 35, 177) Kummelin Paha kurki -sketsiin.