Juhani Aho (1861–1921) olisi pystynyt kirjoittamaan esteettisesti nautinnollista proosaa vaikka perunannostosta kaatosateessa. Siksi kalastuksen iloihin vihkiytymättömänkin elämysmatkailijan kannattaa tarttua WSOY:n vuonna 1921 ensimmäisen kerran kustantamaan teokseen Lohilastuja ja kalakaskuja.

Ahon kertomuskokoelmaan sisältyy omaelämäkerrallinen näkökulma syihin, jotka saavat miehen ongen, perhon ja uistimen vietäväksi. Perussyy on yksinkertainen ja looginen: saalis. Ensimmäinen onkeni -lastussa Aho kirjoittaa, ettei hänellä ole hämärintäkään muistikuvaa päivästä, jolloin hän oppi kirjoittamaan, mutta ensimmäisen ongen ja sillä saadun kalan aiheuttamat tuntemukset ovat kuin eilen elettyjä.

Antti Tuuri toteaa kirjaan laatimassaan esipuheessa, että Lohilastuja ja kalakaskuja opettaa kalastuksesta enemmän kuin alan oppikirjat, vaikka se on taiteellinen teos. Stenofylax Stellatus on seikkaperäinen selvitys koskihyönteistä jäljittelevällä höyhenperholla onkimisesta. Suurperho ja Täyllä ja perholla kertovat liudasta lohiperhoja ja devoneita, mutta lisäksi tarinoissa painotetaan, että kalastaja pääsee tulokseen vain kokeilemalla sinnikkäästi eri vaihtoehtoja.

Lohivapa on kuvaus Ahon ja Englanista tilatun Hardyn ruokovavan välisestä hellyydestä. ”Se vipajaa ja vapajaa, tempoo kättä kuin pyrkien siitä pois, mutta kuitenkin siinä pysyen. Se taipuu ja oikiaa, ei tahdo rauhoittua, vaikka minä jo lakkaan.”

Toki, kyse on kalastuksesta, mutta jännitteisen tekstin takaa kuultaa myös Shemeikan ja Marjan rakkaussuhteen varmavaistoinen kuvaaja. Aholla on ollut tuntuma mukanaan vieviin tunteisiin, oli niiden kohde sitten taimen tai kielletty nainen.

Symbioottinen luontosuhde

Lohilastuja ja kalakaskuja julkaistiin Ahon kuolinvuotena, mutta useat siihen kootut jutut olivat ilmestyneet jo aiemmin eri lehdissä. Kaunokirjallisesti tulkittuna kokoelma kertoo miehestä, jonka elämää määrittelee intohimo.

Ahon perhokalastuksen monivuotinen maisema on Viitasaaren Huopanankoski. Matka Helsingistä sinne kesti Ahon elinaikana kaksi päivää. Teoksen kahdestakymmenestäkolmesta kertomuksesta yhdeksäntoista sijoittuu tuolle koskelle. Ahon maisemakuvauksessa on äänessä Kevät ja takatalvi -teoksestakin (1906) tuttu kansallisromantikko. Ahon suhde koskeen ja sen varrella oleviin näkymiin ei perustu hyötyyn vaan kotimaansa äidinkasvoja rakastavan kirjailijan samastumiseen. Aho ja Huopanankoski elävät symbioosissa.

Dramaattisten saalistusjaksojen lomaan Aho kirjoittaa viipyilevää ja rytmisesti kaunista kuvausta, josta voi erottaa Papin tyttären (1885) ja Papin rouvan (1983) lyyrisiä äänenpainoja.

Juhani Ahon viimeinen teos on synteesi sekä 40 vuotta kestäneen kirjailijantyön esteettisistä tunnusmerkeistä että läpi Ahon elämän kulkeneesta elämäntavasta. Sunnuntai-lastussa Aho niittaa häpeilemättä Herbert Spencerin eettiset pohdinnat tappamisen oikeutuksesta myöntämällä, että hän itse asiassa viis veisaa siitä, onko kohtuullisella onginnalla eettistä oikeutusta vai ei. Kun vapa viuhahtaa, nautinto vaientaa siveellisen närkästyksen.

Dela artikeln: