Erämaan kautta tullut yksinäinen susi

Miksi iso mies ei saa olla hellä? Miten tavallinen eroaa erikoisesta? Miksi syvähenkistä elämää tuntuu olevan vain minun ikiomalla linnunradallani? Juhani Laulajaisen esikoisteos laulaa karun ja riitasoinnuissaan kauniin oodin oman elämänsä sankareille. Novellikokoelma raottaa verhoa lökäpöksyisen yksinpuhelijan maailmaan.

Arjen harmaat duunarit, suu auki toljottavat maalaislapset ja baarien nurkissa kyyristelevät harjastukat näyttävät päälle päin tavallisilta mutta ovat sisimmässään suuria ajattelijoita. He kokevat kaiken voimakkaammin kuin muut, näkevät enemmän ja ymmärtävät paremmin. Kunnes se typerä työkaveri tai yksinkertainen vierustoveri avaa suunsa ja paljastuu, että hän on koko ajan nähnyt suuren ajattelijan sisimmässä huutavan yksinäisyyden.

Erilaisuuden siemen

Novellikokoelma on jaettu kolmeen osaan: ”Kylvö”, ”Perkaus” ja ”Sadonkorjuu”. Ensimmäinen osa, ”Kylvö”, on näistä pisin ja mielestäni myös vaikuttavin. Osan kolmessatoista novellissa Laulajainen (s.1954) vajoaa lapsuuteen, maaseudulle. Suomalaista kansallismaisemaa edustaa myös kova ja karski mies, joka kiroaa, lyö ja lymyää metsissä sukulaisvierailujen ajan. Hän on novellien toistuva teema. Ensimmäisen osan päähenkilöiden silmissä hän on Isä isolla I:llä: kaikkivaltias, väsymätön ja voimakas, pelottava jumala. Lapselle vanhempi on koko maailma, ja jos vahvassa vanhemmassa näkyy heikon piirteitä, lapsen elintärkeä turva horjuu. Tällä ei ole mitään tekemistä hyvän tai pahan kanssa. Jos väkivaltainen isä joskus silittää hiuksia, ovat maailmankirjat sekaisin, turva poissa.

Laulajainen vie lukijan suoraan lapsen pään sisään ja silmien taakse. Heti ensimmäisessä novellissa hän johdattaa positiivisella tavalla harhaan ja innostaa lukemaan samaa tekstiä yhä uudelleen. Mitä oikeastaan tapahtui, kuka näki ja mitä, missä kohtaa ymmärsin kuka ”minä” olen? Tapahtumissa ollaan usein jonkin sellaisen äärellä, mikä saa vanhemman roolin rakoilemaan. Lapsessa herää ensimmäisiä kertoja epäilys: eikö Isä olekaan voittamaton? Laulajainen kuvaa hienovireisesti lapsen tarvetta suojella vanhempaansa heikkoudelta. Isää suojellaan romahtamiselta, äitiä suojellaan kaikelta, myös isältä.

Kokoelman niminovelli, jolla Laulajainen voitti Pirkanmaan kirjoituskilpailun novellisarjan vuonna 1990, tuo ensimmäistä kertaa tarinaan voimakkaasti mukaan sisaruksen, veljen. Hän on peili, jonka kautta vanhempia ja maailmaa voi katsella erilaisesta näkökulmasta. Hän on päähenkilön ensimmäinen vastakohta, vedenjakaja tavallisen ja erilaisen välillä. Laulajainen vaihtelee tätä roolitusta taitavasti novellista toiseen. Välillä päähenkilö on kokeneempi, sopeutuja, ja veli on erikoinen, se, josta kukaan ei ota selvää. Välillä päähenkilö on yksinäinen kokija ja näkijä ja veli taustalla, normaalin mittari. Veljeyden ilojen ja surujen lisäksi Laulajainen tavoittaa helposti myös muita tuttuja lapsuuden tunteita: luonnon elämyksellisyyden, pikkuvanhuuden, elämän epävarmuuden mutta toisaalta myös voittamattomuuden tuntemukset.

Koskettavinta ensimmäisen osan novelleissa on Laulajaisen kyky kuvata tapahtumia arkisen absurdeina, lapsen silmin. Laulajaisen lakonisen toteava tyyli palvelee tässä erinomaisesti. Novellien paha – sisaruksen kuolema, alkoholi, vanhempien riidat tai ero – ei kosketa lasta samalla tavalla kuin aikuista. Paljon pahempaa voi olla käpylehmän kuolema. Ilo ja huumori ovat pahan vierellä niin luontevasti kuin ne vain lapsen maailmassa voivat olla.

” – Miks äiti itkee? Hannes kysyi. – Veijo-kulta, sä olet nyt taivaassa, äiti kuiskasi. Silloin Hannes rupesi katsomaan kamaria suu auki. Kun isä huokasi, minä sanoin: – Lompsas tippuu.”

Lapsen elämässä on myös sellaista pahaa, joka on tuttuudessaan turvallista, osa jokapäiväistä elämää. Isän roolin kautta Laulajainen kylvääkin päähenkilöidensä mieleen elämän ristiriitaisuuden siemenen. Pojasta pitäisi kasvaa kova mies, vahva ja jaksava kuin kone, oikea lännensankari. Pojasta pitäisi kasvaa Isä, mutta jotkin tapahtumat ja vieraat aikuiset paljastavat maailmasta toisenlaisen puolen. Maailmassa onkin myös kilttejä ihmisiä, iso mies voi nauraa muutenkin kuin pilkatakseen. Osittain juuri tästä ristiriidasta itävät teoksen seuraavien osien teemat, erilaisuus ja ulkopuolisuus.

Duunarin kasvun hetket

”Kylvö” on osana lähes kuin romaani, samaa lapsuuden tarinaa kuvattuna erilaisten tapahtumien ja kokijoiden kautta, aina lapsen näkökulmasta. Vaikka novellit ovat eheitä ja toimivia yksin, useamman lukeminen peränjälkeen johdattaa Laulajaisen maailmaan jopa niin vahvasti, että hetkittäin kokee lukevansa erikoisia muistelmia.

Toinen osa, ”Perkaus”, on ensimmäisestä novellista alkaen erilainen. Kertoja on siirtynyt henkilön ulkopuolelle, ei välttämättä kovin kauas, mutta verrattuna aiempaan intiimiin tunteeseen, jossa maailmaa katsoo päähenkilön silmien kautta, hyppäys tuntuu isolta. Päähenkilöitä kuvataan ulkoapäin, tyyli on etäisempi, kieli asiallisempi. Tapahtumat sijoittuvat eri maailmaan, ollaan siirrytty lähemmäs kaupunkia. Tunne on sama kuin valokuva-albumia lehteillessä. Vanhojen, kellastuneiden lapsuuskuvien ääreltä siirrytään uudempiin, kirkasvärisiin otoksiin. Maaseudun nostalgiasta ei haluaisi irrota. Lehmänlanta ei enää haise sieraimissa.

”Perkaus” sisältää välähdyksiä keski-ikäisten miesten ja naisten elämästä, niitä lyhyitä hetkiä, jolloin tuntee syvällisesti tajuavansa jotain. Nämä hetket muuttavat kipeällä tavalla elämää, päähenkilöistä ikään kuin perataan jotain pois, ja jäljelle jää uudenlainen kokonaisuus. Toisaalta osa henkilöistä perataan kokonaan pois tästä yhteiskunnasta. Tilanteissa huojutaan kahden vaiheilla, ollaan pienemmässä tai suuremmassa elämän taitekohdassa, ristiriitojen repiminä. Ristiriita on useimmiten henkilöiden päässä ja heijastuu heidän ihmissuhteisiinsa. Kuten ”Kylvössä” tässäkin osassa liikutaan kova-heikko, haavoittaja-haavoittuva –akseleilla.

Laulajaisen tyyli on ”Perkauksessa” ja teoksen viimeisessä osassa ensimmäistä osaa pakinamaisempi. Novellien rakenne on selkeämpi, päähenkilö esitellään usein melko yliolkaisesti heti tarinan alussa. Kyseessä on työläissukupolvi, ne pojat ja tytöt, jotka kasvoivat maaseudulla kovaa isää ihaillen ja peläten. Hitsarit, hienomekaanikot ja vihertyöntekijät, Lahtiset ja Niemiset, joutuvat elämän oppikouluun, ja useimmiten melko vajain eväin. Kuukaan päähenkilöistä ei vielä tässä osassa kuitenkaan ole itse isä tai äiti.

”Teki mieli halata miestä, ja peräti vetää se hetkeksi sänkyyn vierihoitoon. Johtui varmaan sähköiskusta. Jotain jälkilatinkia. Se oli hirveää. Aloin huutaa että käsi pois päästä, perkele. Mutta se pysyi. En ollut huutanut tarpeeksi kovaa. Olinko huutanut ollenkaan? Luovutin. Makasin vain. Olin hiljaa ja annoin kaiken tulla. Oli aika rento meininki, saatana.”

Vanhemmuus on vaikeinta
”Jospa pitäiskin mennä sisään päin?”

Kokoelman kolmannessa osassa, ”Sadonkorjuu”, Laulajaisen duunareista on kasvanut uhmakkaita kokijoita, näkijöitä ja filosofeja, joita ”ei arveluta pitää itseään syvähenkisinä”. Kuitenkin juuri nämä älyn kukkaset ovat niitä yksinäisiä, jotka miettivät alituiseen, miten päästä yhteyteen toisten ihmisten kanssa. Novellien ihmissuhteet, teot ja toiminnot ovat kaikki tämän oman sisäisen outouden ja yksinäisyyden peilejä ja mittareita.

Lempeästi ivaten Laulajainen kysyy, mikä on normaalia? Kuka meistä on toisen yläpuolella? Loppujen lopuksi se yksinkertaisena hölmönä pidetty sivustakatsoja voikin olla kaikkein tarkkanäköisin. Laulajainen on selvästi huvittunut novelliensa outolinnuista mutta ei kuitenkaan tuomitse. Olemme kaikki näitä itsekeskeisiä, pikkumaisia olentoja, jotka kaipaavat kohtaamista. Novellien absurdi henki kantaa läpi koko teoksen.

”Aina se Rami, hellyttävästi, luuli olevansa heistä se fiksumpi. Tuossa se nyt, hieltä haisten kuten tavallista, selitti innoissaan tietokoneen toimintaa vertauskuvan avulla, ja kuvaili oikeastaan oman olemuksensa ydintä.”

Työporukat, ystävät, parisuhde, oma poika – näihin päähenkilöt yrittävät luoda yhteyttä, kuulua. Hyvin kömpelösti ja itsekeskeisesti he haluavat tulla hyväksytyiksi. Samalla kun he kuvittelevat näkevänsä ja ymmärtävänsä paljon, he näkevät todellisuudessa todella vähän. Novellissa ”Matkalla Amerikkaan” Laulajainen vihdoin ottaa päähenkilöksi isän. Hahmo on suorastaan säälittävä. Onko tämä parisuhdettakin vaikeampi asia, vanhempana oleminen?

”Sadonkorjuu” sisältää vain viisi novellia, mutta ne ovat sivumäärältään pisimmät. Tyylillisesti Laulajainen siirtyy ehkä vielä askeleen kauemmas päähenkilöistään. Kaikkitietävä kertoja näkee uniin ja kuolemanjälkeiseen elämään saakka. Kokoelman viimeinen osa sisältää myös eniten opetuksia, jotka on kuitenkin melko hyvin työnnetty rivien väliin. Kirjailijan konkreettista kerrontaa pehmentää halu antaa ja saada anteeksi. Vaikka totuuden hetket tärähtävät aina epäreilusti ja varoittamatta, ei Laulajaisen Jumala ole pikkumainen. Lapsuuden kunnioitetuista kovanaamoista saa ja tuleekin kasvaa toisenlaisia yksinäisiä susia. Sankaruus on aina suhteellista.

Laulajaisen tyyli muistuttaa kokonaisuudessaan hieman Petri Tammista. Lieneekö sattumaa, että Tampereen seutu on kasvattanut molemmat kirjailijat; yliopisto Tammisen ja Viita-akatemia Laulajaisen? Laulajaisen tyylissä on kuitenkin jotain kielellisesti erilaista, se välttää vielä Tammista tarkemmin runolliset kuvailut, keskittyy karulla mutta kauniilla tavalla konkretiaan. Laulajainen onnistuu sitomaan henkilönsä ja tapahtumat todentuntuisesti arkeen, absurdista ja humoristisesta ilmapiiristä huolimatta. Novellikokoelma on filosofinen ja koskettava mutta myös tarkkanäköinen kollaasi ajan ja paikan kuvauksia.