Seisahdus erämaassa: elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskysta

Vuonna 1996 kuollut nobelisti Joseph Brodsky kuuluu runouden suurmiessarjaan. Juutalaistaustaisena hänen oli mahdotonta integroitua neuvostoyhteiskuntaan, ja vastarinnan kieleksi tuli runous. Tinkimättömyys valitulla tiellä johti ensin maan sisäiseen karkotukseen ja vuonna 1972 lopullisiin lähtöpasseihin Neuvostoliitosta. Lännessä Brodsky jakoi elämänsä Venetsian ja USA:n välillä. Talvinen Venetsia sumuineen toi mieleen Pietarin; USA:ssa yliopistot puolestaan tarjosivat runoilijalle turvapaikan ja norsunluutornin, josta käsin tarkkailla 1900-luvun kulttuurirappion maisemaa.

Monet Brodskyn runoista ovat mytologian kautta tulkittuja variaatioita hänen omista elämänvaiheistaan. ”Aeneas ja Dido” ennakoi tuhoa ja raunioita, joihin suurmiehen kohtalonkutsu johtaa. Monet joulurunot tulkitsevat karkotuksen tuntoja ja suurmieskutsumusta, mutta myös pienten ydinperheiden yhteenkuuluvuutta. Brodsky oli vanhempiensa ainoa lapsi, eikä enää Neuvostoliitosta lähtönsä jälkeen koskaan pystynyt tapaamaan perhettään. Oman pienen perheensä hän sai vanhoilla päivillään Yhdysvalloissa. Joulurunojen tunnelmoinnissa on tällä ajalla uudenlaista lämpöä ja toivoa.

Osa Brodskyn runoista nousee suoraan tämän kokemuksista. Tällainen on Jukka Mallisen teemarunoksi nostama syntymäpäiväruno ”Astuin häkkiin villipedon sijaan”, jonka säkeissä on viiltävää voimaa: ”Hylkäsin maan, joka minut ruokki. / Minut unohtaneista saisi kokoon kaupungin. / … / Mutta niin kauan kuin suuni ei ole täynnä savea, / siitä tulee kuulumaan pelkkää kiitollisuutta.” Brodskyn runoissa rekisteri ulottuu romanttisesta nihilistiseen, itsekorostuksesta persoonan häivytykseen, ylevästä tunkioon. Katukieli ja klassikot ovat hänelle tasaveroisia, yhtä inspiroivia lähteitä. Heilahduksen ääripäästä toiseen saattavat tapahtua yhden ainoan säkeen sisällä. Tekstiin on ladattu valtava määrä energiaa, joka purkautuu lukijan mielessä kuvien ja assosiaatioiden säkeninä.

Kielestä toiseen

Kääntäjä Jukka Mallinen on tuonut tätä kielellistä ilotulitusta suomalaisten lukijoiden ulottuville käännösvalikoimissaan Keskustelu taivaan asujaimen kanssa (1995) ja Joulutähti (1999). Nyt kuva täydentyy runoilijan elämäkerralla ja hänen tuotantonsa analyysilla teoksessa Seisahdus erämaassa. Mallinen suhtautuu kohteeseensa fanin intohimoisuudella, joka yhdistettynä hengästyttävään tietomäärään ja journalistisen ripeään kirjoitustyyliin tuottaa elävän muotokuvan Brodskyn ristiriitaisesta persoonasta. Kirja jakautuu kolmeen osaan. Nuoruusvuosien kuvauksessa korostuu runoilijaidentiteetin rakentaminen sekä paikoin tuskaiselta tuntuva heilahtelu arkuuden ja ylimieliseltäkin vaikuttavan itsevarmuuden välillä. Toinen osa käsittelee Brodskyn vähemmän tunnetut vuodet Yhdysvalloissa, ja viimeisessä Mallinen viipaloi Brodskyn tuotantoa teemojen ja aihekokonaisuuksien mukaan.

Brodskyn elämää leimaavat perustava ulkopuolisuuden tuntu ja sen vastapainona sisäänlämpiävät piirit ja suhteet. Anna Ahmatovan arvostus avasi Brodskylle ovia Neuvostoliitossa ja myös ulkomailla. Monet länsi-intellektuellit reagoivat voimakkaasti Brodskyn pakkotyötuomiota vastaan vuonna 1964, ja maastakarkoituksen jälkeen Brodsky integroitui siihen kansainväliseen älymystöön, johon kuuluivat muiden muassa Seamus Heaney, Susan Sontag ja Derek Walcott. Yhdysvalloissa Brodskyn ominta piiriä olivat kuitenkin maahan paenneet venäläiset tutkijat ja taiteilijat.

Vuosi 1972 tarkoitti Brodskylle paitsi muuttoa Yhdysvaltoihin, myös muuttoa uuteen kieleen. Esseiden kirjoittaminen englanniksi nopeutti julkaisuprosessia ja toi Brodskyn metafyysisellä tasolla lähemmäksi ihailemaansa brittirunoilija W. H. Audenia. Miehet ehtivät tavata pikaisesti ennen Audenin kuolemaa 1973, ja myöhemmin Brodsky kutsui englanninkielistä esseistiikkaansa yritykseksi miellyttää runoilijaidolinsa varjoa. Brodskyn englanninkielisestä tuotannosta, johon kuuluu myös runoja, on esitetty useita kriittisiä arvioita. John Baileyn mukaan kielirekisteristä toiseen huojuva Brodsky kuulostaa englanniksi ”huilua soittavalta karhulta”. Tietty poseeraava vaikutelma syntyykin siitä, miten laajaa repertuaaria Brodsky pyrkii käyttämään. Harvan äidinkieleltään englantilaisen teosten äärellä joudun turvautumaan sanakirjaan; Brodskya lukiessa Oxford English Dictionary olisi hyvä olla käden ulottuvilla. Epäilemättä se oli hänelläkin, kirjoittaessaan.

Suomen-siteitä

Olisi liioiteltua väittää, että maailmankansalainen Brodskylla on erityissuhde Suomeen, mutta suomalaiset maisemat vilahtavat toisinaan tämän runoissa. Neuvostoliiton-vuosinaan Brodsky vietti aikaa Terijoen Kellomäellä (Komarovossa), josta on samanniminen runokin, maanpaossa kirjoitettu. Karjalainen rantamaisema on muistoissa vahvasti läsnä lumisina dyyneinä ja männyn vänkyröinä: ”Oliko tämä kaikki todella? Ja jos oli, niin millä / kuohuttaisi nyttemmin näiden menneiden esineiden rauhaa / muistellen yksityiskohtia, sovittaen mäntyä mäntyyn, / jäljitellen – usein onnistuneesti – toista maailmaa unessa?” Kellomäellä Brodsky oleskeli suomensukuisen akateemikko Axel Bergin huvilalla, mutta Mallinen jättää harmittavasti kertomatta, miten luopiona pidetty runoilija sai vuokratuksi aseteollista tutkimusta harjoittaneen puna-armeijan kenraalin datšan.

Yksityiskohtia ei sen sijaan puutu Brodskyn myöhempien Suomen-vierailujen kuvauksista, jotka on kyllästetty backstage-juoruilla. Mallinen oli kääntäjänä luotsaamassa Brodskya Juhlaviikkojen kaikkien aikojen ensimmäisessä ja parhaassa Elävien runoilijoiden illassa vuonna 1995, jossa nobelisti lausui runojaan venäjäksi viimeistä kertaa. Pää takakenossa, honottaen, laulavana litaniana kuten hänellä oli tapana. Pietarin runopiirit olivat paikalla, sillä lähemmäksi entistä kotikaupunkiaan Brodsky ei koskaan vuoden 1972 jälkeen palannut.