muistaakseni

Jukka Pakkanen (s. 1942) tunnetaan lyhyen muodon taitajana. Muistelmateoksessaan muistaakseni tyyli korostuu niin lauseen kuin kokonaisuudenkin tasolla. Aika ajoin lyhyys vaikuttaa tylyltä ja jopa vaikeuttaa lukemista. Jos teosta ei lue keskittyneesti, nopeiden leikkausten johdosta putoaa helposti vauhdista.

Pakkanen käyttää erikoista kerronnan tapaa. Muotona on yksikön kolmas persoona ilman subjektia silloin, kun on puhe Pakkasesta itsestään. Teos alkaa: ”Syntyy 28. elokuuta. Asuu äidin kanssa suuressa kerrostalossa Agricolankadulla Sörnäisissä.” Paria poikkeusta lukuun ottamatta Pakkanen kuvaa teostensa syntyvaiheita varsin kitsaasti. Urheilua käsittelevän kappaleen jälkeen on yhtäkkiä edessä lause: ”Novellikokoelma Kaunispartainen haitarinsoittaja ilmestyy.” Hupsis. Lyhyyden voi tulkita ujoudeksi, taloudellisuudeksi, vaatimattomuudeksi – tai aivan päinvastaiseksikin. Muutama minä-subjekti on jäänyt tuskin sattumalta lukijan puntaroitavaksi.

Omaperäinen leikekirja

Lyhyys leimaa myös teoksen rakennetta. muistaakseni on Pakkasen omaperäinen leikekirja. Vaajasta 300 sivusta arviolta muuta kuin Pakkasen omaa, tätä teosta varten kirjoittamaa tekstiä on hyvinkin kolmannes. Kirjojensa ja kuunnelmiensa vastaanoton Pakkanen esittää kriitikoiden lausumin. Useimmiten hänellä on samasta teoksesta esittää niin myönteinen kuin moittivakin kritiikki, mikä tuo kiinnostavaa ristivalotusta ja kertoo konkreettisesti taiteen arvottamisen subjektiivisuudesta, ehkä joskus jopa sattumanvaraisuudesta. Pakkanen lainaa myös omaa aiemmin kirjoittamaansa. Hienovaraista herkkyyttä kokonaisuuteen tuovat rakkausrunot.

Lyhyydestä ja katkelmallisuudesta huolimatta Pakkanen onnistuu luomaan kiinnostavan kuvan lähihistoriasta oman runsaan 60-vuotisen elämänsä ajalta. Hän lähestyy aihettaan monesta tulokulmasta. Moniaineksinen kudelma syntyy ajankuvan lisäksi ainakin urheilusta, musiikista, kulttuuripolitiikasta, puoluepolitiikasta, Yleisradiosta, ympäristökysymyksistä, kirjailijantyön kriiseistä, Italiasta, uskonnosta, Jeesuksesta ja rakkaudesta. muistaakseni antaa muistelijasta rehellisen ja aidon kuvan. Vaikka tapahtumat kirjataan lyhyesti ja joskus jopa luettelomaisesti, niistä kutoutuu kiehtova kokonaisuus.

Pakkanen on elänyt kiihkeän 60- ja 70-luvun kulttuuripolitiikan ytimessä ja kuitenkin koko ajan hieman sivussa. Biologiksi opiskellut nuorimies pestautuu Yleisradion toimittajakurssille ja sitä tietä taloon ympäristöohjelmien toimittajaksi. Kohta toimitus on jo toinen: työpaikka on kulttuuritoimitus ja alkaa syntyä kuunnelmia, samoin niiden ohjauksia. Poliittinen vasemmisto kiehtoo, mutta oma ajattelu vie lopulta toiseen suuntaan, vaikka ajan henki muuta vaatisikin.
Kulttuuripolitiikan tunnetut nimet Mirjam Polkusesta, Juha Virkkusesta moniin kuohuvien poliittisten vuosien tunnetuksi tekemiin kulttuurin ja politiikan vaikuttajiin ovat arkista ympäristöä ja osaltaan ankkuroivat muistot aikaansa. Kiinnostava jatkumo muodostuu inttikaveri Jukka Kajavan kuunnelma-arvosteluista.

Pakkasen aatehistoria

Pakkanen ei ole kulkenut helpoimpia reittejä. Aatteiden ja ideologioiden puntarointi ja oman kannan muodostaminen ovat vaatineet aikaa ja ajattelua. Politiikka ja uskonto välillä lähenevät ja välillä taas etääntyvät, mutta kiinnostus säilyy. muistaakseni kirjaa Pakkasen ajatukset viime presidentinvaaleihin saakka, kertoopa jopa veikkauksen Suomen tulevasta Nato-kannasta. Uskonto kiinnostaa. Vaikka henkilökohtainen usko jää, Pakkanen mm. kirjoittaa kristillis-yhteiskunnalliseen Vartija-lehteen. Vuonna 1998 hän kirjoittaa aiheenaan ”Kommentteja Jumalasta”: ”Ei ole ryhtynyt Jumalan etsintään, olematonta on vaikea löytää”.

Jeesus askarruttaa Pakkasta pitkään. Lopputuloksena ja tietynlaisena synteesinä vuonna 2004 ilmestyy romaani Muuan Jeesus. Romaani kertoo nykypäivän Italiaan sijoittuvan tarinan, jossa mm. globalisaatiota ja rahan ylivaltaa vastaan taistelevasta nuoresta syntyy kiinnostava, evankeliumien Jeesuksen vaiheisiin rinnastuva hahmo. Romaania paaluttavat Pakkasen uskontoon liittyvän pohdinnat. Pakkanen kertoo muistaakseni-teoksessa romaanin syntyvaiheista hupaisan yksityiskohdan. Kun Sampo Pankki lanseeraa uuden Master Card -kortin unikko-, ankka- ja jalkapalloaiheineen, Pakkanen saa idean vielä yhteen kohtaukseen Jeesus-romaanissaan. ”Salvatore, allegorinen Jeesus-hahmo, tekee rajun provokaation rahan valtaa vastaan.”

Pakkanen kirjoittaa vereslihalla kirjailijantyön kriiseistä; aitous välittyy lukijalle. muistaakseni osoittaa, että kustantajan vaihdokset ovat olleet arkipäivää, vaikka tämän kevään kulttuuriuutiset ovat meuhkanneet aivan kuin juuri keksitystä asiasta. Pakkanen on kulkenut monien vaiheiden kautta WSOY:lta Likeen. Joskus vaihdos liittyy kriisiin ja siitä selviämiseen, joskus on mukana ollut silkka sattuma. Pakkanen kirjoittaa myös kirjailijantyön taloudellisesta epävarmuudesta ja siitä, millainen helpotus on apuraha, varsinkin useampivuotinen. Hän on kokenut apurahat moraalisesti velvoittavina; kirjoitettava on, vaikka ei aina tekstiä helposti syntyisikään.

Omat tuskansa ja ilonsa tuottaa vastaanotto, jonka ristiriitaisuutta muistaakseni valottaa kiinnostavasti. Vastakkaisten kritiikkien lukeminen suhteellistaa koko kritiikkien kirjon, jossain määrin ehkä kritiikki-instituution. Vastakkaisia esimerkkejä Pakkasen teoksista näyttää kertyvän edelleen. Keskisuomalaisen kriitikko pitää muistaakseni-teosta täysin turhana. Minä olen eri mieltä. Pakkasen muistelmia sopii suositella mm. teostensa kritiikkejä pelkääville.

Biologia ja ympäristökysymysten pohdinta ovat mukana juonteena koko muistelmien ajan. Nuorta Pakkasta kiinnostivat Pentti Linkolan puheet ja teot, olivatpa miehet ystäviäkin tai ainakin tuttavia. Aikaa myöten Pakkanen hylkäsi Linkolan ajatukset. Harmi, että hän hylkäsi muistelmissaan koko miehen. Olisi ollut kiinnostavaa lukea Pakkasen 2000-luvun ajatuksia Sääksmäen kalastajan 2000-luvun ajatuksista.

muistaakseni antaa lisäbonuksia urheilua ja musiikkia tunteville. Urheilu on mukana lähes yhtä suurella osuudella kuin kirjailijuus. Tiesin Pakkasen kiinnostuksesta erityisesti polkupyöräilyyn ja jalkapalloon. Minulle oli uutta tietoa, että Pakkanen on mm. kommentoinut televisiossa kymmeniä kisoja. Näin elämme erilaisissa ympäristöissä. Meillä koirakin katsoo hämmästyneenä, jos televisiota ei heti suljeta, kun uutisten jälkeen on urheilun vuoro, saati että Pakkasen avustama Veikkaaja-lehti olisi käsissä kulunut.

Urheilu on keskeinen osa Pakkasen intohimoisessa Italia-suhteessa. Varhainen kesätyö vie rahtilaivalla ensimmäiselle Italian vierailulle. Kipinä Italian tuntemukseen itää vuosia. Lopulta Italia on rakastettu ja kuin toinen kotimaa. Yhtä lailla Pakkasen rakkauden kohteeksi nousee myös Helsinki, vaikka suuren osan aikuisikää koti onkin ollut Espoossa.

Rakkausrunoista syntyy teokseen aivan oman tasonsa; ne tuovat siihen lämpimän ja intiimin sävyn. Runojen kietoutuminen elämän eri vaiheisiin kertoo onnistuneesta ja pitkästä parisuhteesta, joka on kestänyt elämän eri käänteissä. Kaikessa henkilökohtaisuudessaan runot liikuttavat. muistaakseni osoittaa myös, että Pakkaselle ovat omat lapset ja lastenlapset äärettömän tärkeitä. Antaapa hän elämänohjeenkin. Kun Pakkasen vaimo jää eläkkeelle ja edessä on tilanne, jossa ollaankin kaiket päivät molemmat kotona, kirjailija miettii tilannetta: ”Pitkä parisuhde on ankara haaste. Kaksi ihmiskaikkeutta on joskus sattumalta kohdannut toisensa. — Jos rakkaus loppuu, ala rakastaa.”