Sarjakuvan lyhyt historia

Vuonna 1972 Heikki Kaukoranta ja Jukka Kemppinen julkaisivat teoksen Sarjakuvat. Sen toinen, laajennettu painos ilmestyi 1982 ja sisälsi muun muassa Kemppisen pitkän kulttuurihistoriallisen esseen ”Kymmenen vuotta on kulunut”. Toisen painoksen digiversio on ladattavissa ja luettavissa Kansalliskirjaston Doria-portaalissa.

”Yhdeksäs taide” on 1800-luvun lapsi.

Sarjakuvat oli kirjoittamisaikaansa ja -paikkaansa nähden monumentaalinen länsimaisen sarjakuvan historia, jota kirjoitustyyli ja näkemyksen kirkkaus edelleen kannattelee. Ei tarvitse ihmetellä, ettei Juri Nummelinin tuore teos korvaa Kaukoranta & Kemppistä. Ei sitä korvaa oikein mikään.

Nyt käsillä oleva Sarjakuvan lyhyt historia on asiantunteva, varmalla otteella kirjoitettu, kompakti teos. Leimallisen lyhyt se ei ole. Parisataa sivua riittää tuomaan näkyviin alueita, joita Kaukoranta & Kemppisestä puuttui. Sellaisia ovat esimerkiksi Japani ja naiset. Supersankarisarjakuvan kehityksen kirja päivittää 1970-luvulta 2010-luvulle saakka, ja afrikkalaisen sarjakuvan esittely saattaa olla Nummelinin harjoittamaa pioneerityötä.

Suuri kertomus ja ne pienemmät

Sarjakuvan esiasteita voi jäljittää luolamaalauksiin ja egyptiläisiin hautoihin saakka, mutta meidän tuntemamme ”yhdeksäs taide” on 1800-luvun lapsi. Tutussa amerikkalaisessa ja kaupallisesti merkittävässä muodossaan se syntyy vuonna 1895, kun The New York World -sanomalehti alkaa julkaista Richard Outcaultin sarjaa Hogan´s Alley (The Yellow Kid).

Keltaisesta kakarasta lähtien Nummelin seuraa uskollisesti ja luotettavasti suurta kertomusta. Hän etenee lehtisyndikaateista ja sarjakuvalehdistön synnystä supersankarien nousuun ja Carl Barksin Ankka-taiteeseen, siirtyy sitten eurooppalaisen lastensarjakuvan kehitykseen. Seuraa paluu Yhdysvaltojen 50-luvulle (kauhusarjakuva ja Tenavat), sitten takaisin Eurooppaan, jossa sarjakuva alkaa kasvaa aikuisen mittoihin. Seksi ja väkivalta lisääntyvät, ja amerikkalainen underground rakentaa niiden sävyttämistä aineksista viiltävän aikalaisanalyysinsa.

Kun tullaan 1980-luvulle, Nummelinin teos on omillaan ja omimmillaan.

Suuri kertomus huipentuu sarjakuvaromaanin (Pratt, Tardi, Bourgeon) syntyyn. Nummelin puhuu käsitteestä ”graphic novel”, mutta alun perin käsite ja sen piirissä olevat julkaisut olivat ranskalaisia. Sarjakuvan lyhyen historian lyhyessä lähdekirjallisuusluettelossa on vain suomen- ja englanninkielisiä teoksia.

Kun tullaan 1980-luvulle, suuri kertomus alkaa korvautua pienemmillä, ja tässä vaiheessa Nummelinin teos on omillaan ja omimmillaan; se kasvaa ulos Kaukaranta & Kemppisen varjosta. Kirjoittaja käy läpi yhdysvaltalaista yhä tummempia sävyjä saavaa supersankaritarustoa, mangan historiaa ja muuta ulkoeurooppalaista sarjakuvaa. Käyttökelpoisimmillaan Sarjakuvan lyhyt historia on nimenomaan uuden sarjakuvan osalta: Nummelinilla on ollut viitseliäisyyttä ja kykyä katsoa lähelle. Hänellä on kattavat tiedot muun muassa siitä, mitä maailmalta on sattunut tihkumaan Suomeen.

Nämä asiat ovat Sarjakuvan lyhyen historian ruusuja. Risujakin on mukana.

Runsaudenpula

Kuten laajan aineiston käsittelyssä aina tapahtuu, sekaan pujahtaa virheitä. Lukija huomaa niitä asioissa, joita sattuu tuntemaan: Goethe ei voinut ylistää sarjakuvaa uutena taiteenlajina 1840-luvulla, silloin hän oli kuollut. Aku Ankka ei esiintynyt elokuvissa 1920-luvulla (ensiesiintyminen 9.6.1934). Tintti-albumi on nimeltään Auringon temppeli (Le Temple du Soleil), ei Auringon vangit, eivätkä sen tapahtumat sijoitu Keski-Amerikkaan vaan Peruun. Robert Crumbin Genesis (2009) kuvittaa nimenomaan ensimmäisen Mooseksen kirjan, ei ”ensimmäisiä”. Pichardin ja Lobin Blanche Épiphanie ei ole ”avaruuden seksikäs naisseikkailija”, vaan belle epoquen Pariisin seksikäs naisseikkailija.

Se, että kapteeni Haddock on ”kauppiassuvun” jälkeläinen, on minulle uusi tieto enkä sitä toistaiseksi niele. Merenkulkija hänen suvussaan todistettavasti oli, ja itse hän on palvellut kauppalaivastossa.

Vuoden 1982 perspektiivissään Jukka Kemppinen nosti etualalle Pichardin ja Crepaxin merkittävimpinä sarjakuvataiteilijoina: he olivat tärkeitä nimenomaan ”pahuuden” käsittelijöinä. Nummelinin tekstissä edellinen vain vilahtaa (ja puuttuu hakemistosta), jälkimmäinen saa luonnehdinnan ”sadomasokistisiin fantasioihin erikoistunut Guido Crepax, jonka kokeileva sivunasettelu vaikutti 1960- ja 1970-luvuilla myös amerikkalaisiin supersankaripiirtäjiin” (s. 109). Tuntuu, että Crepax olisi vaikutukseensa nähden ansainnut lyhyessäkin historiikissa vähän monipuolisemman määrittelyn.

Olisiko kirjan aiheeksi riittänyt sarjakuvan maailmanhistoria viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta?

Nummelinin ranskalaisen 1960–80-lukujen sarjakuvalehdistön esittely vaikuttaa jotenkin summittaiselta. Samanlainen hajonta vaivaa pakostakin uuden suomalaisen sarjakuvan esittelyä. Ongelmana on runsaudenpula.

Teoksen tiukka asiaproosa on toimitettua ja sujuvaliikkeistä. Jos kirjan yleisilmeessä haluaa nähdä ongelman, se on ajoittainen tylsyys, jota visuaalisen ilmeen harmaus lisää (tämä ei koske Timo Nummisen suunnittelemaa mainiota kantta). Sarjakuvassa kiinnostaa nimenomaan viiltävä ja viihdyttävä: pakahduttava aikalaisanalyysi, mutta myös seikkailu, seksi, huumori ja jännitys. Sarjakuvan historia on nautintojen ajan aarre, siitä kirjoittaminen johdatusta muinaisten ilojen puutarhaan. Nyt ei ihan sinne asti päästä.

Nummelin haluaa kirjoittaa koko maailman kaikkien aikojen sarjakuvasta tiiviissä muodossa – vähemmästäkin läkähtyy, sekä tekijä että lukija. Aineiston runsaus johtaa paradoksaalisesti kapeuteen: sarjakuva ei viittaa ulkopuoliseen maailmaan eikä ulkopuolinen maailma sarjakuvaan. Näkemys ei lujitu eikä kirkastu.

Sarjakuvan lyhyellä historialla on kiistattomat ansionsa, ja se on erittäin käyttökelpoinen esimerkiksi äidinkielen ja kuvaamataidon opettajien kannalta. Silti en malta olla miettimättä olisiko kirjan aiheeksi riittänyt sarjakuvan maailmanhistoria viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta?

Nykyisen ohuen historiankäsityksen aikana puoli vuosisataa ei paljon ikuisuudesta eroa.