Jyrki Heikkisen vihko leikkaa ja liimaa yhteen kahta kieltä, runoa ja kuvakollaasia, mutta sen runoudestakin voi vielä löytyä useammanlaista kieltä. 

 

Kaksi kieltä (2022) on Jyrki Heikkisen runoutta ja kuvakollaasia yhdistävä vihkomuotoinen teos, jossa kuljetaan kohti pohjamutia ja kielen katveita. Heikkinen on pitkän linjan sarjakuvataiteilija ja runoilija. Hänen viimeaikaisissa sarjakuvissaan yhdistyvät usein runous sekä vapaa ja käsivarainen piirrosjälki. Kuopion seudulle sijoittuvasta Pohjakosketus-sarjakuvatrilogiasta on ilmestynyt Poesian julkaisemana kaksi osaa: Hietasalo (2017) ja Kopra-Trans (2021). Kopra-Trans on piirretty ja kirjoitettu musteella ja Kallaveden järviruo’olla. Heikkisen tyypilliseen tematiikkaan lukeutuu ainakin ympäristön hitaan muovautumisen tarkastelu, kuten Vesa Rantama kirjoittaa Hietasalo-arviossaan. Tämä avaa lukuisia poeettisia tulkintamahdollisuuksia, joihin voi Heikkisen paikoittain abstraktin piirrosjäljen ansiosta heittäytyä vapaasti. 

Samanhenkistä kuvakollaasia Heikkinen on esittänyt ainakin Turun Rosebudin näyttelyssä vuonna 2022, mutta julkaistun kirjallisuuden kontekstissa tyyli on uutta. Aiemmasta tuotannosta tuttu pohdiskeleva sävy saa uudessa teoksessa seurakseen riemukkaita ja moniaalle levittäytyviä kuvia. Niitä on luotu eri tekniikoin, mutta vallitseva tekniikka on vesiväri. Myös runot on kirjoitettu käsin eri menetelmin. Sivuilla on pieniä esittäviä kuvia esimerkiksi tynnyreistä ja hevosista, ja ne näyttävät muuhun verrattuna erityisen yksityiskohtaisilta. Tarkkojen kuvien päälle on usein piirretty tai kuvia on ”jatkettu” piirtämällä.

Teoksessa pohditaan kieltä puhuttelevasti, ja tahdon lukea runot ääneen. Seitsemän runon sarjassa toistuva säe on ”Kuvittele että kielesi”. Toiston myötä rakentuu spiraalimaisesti aina vain syvemmälle kieppuva, kieleensä ja kuviinsa upottava runosarja. Hallitseva preesensmuoto etenee rivakasti, mutta toisto tasoittaa rytmiä. Sivujen graafisen asettelun takia seuraavia sanoja täytyy toisinaan haeskella, jolloin katse kiertää sivulla kuvien muotoja myötäillen ja alaspäin kulkien.  

 

Kielen tyynnyttävät tehtävät 

 

Runoissa lukija johdatetaan runominän sanojen kaislikkoon: ”kun suukkokielesi ruokokynällä piirtää mieleni pohjia”. Lukija kutsutaan aistimaan yhtä lailla sanojen tuntua kuin kuvien kieltä. Uusia merkityksiä haetaan pohjamudista, josta ne nostetaan valoon. Kun määrätietoisen lumoava puhuja vie lukijaa kaislikoihin ja arkista olemista syvemmälle, tekstin asettelu sivun eri laidoille voimistaa kokemusta. Alan pohtia kaikenlaista: käymisreaktioita, fermentoimista, idätystä ja hilloamista. Heikkisen runoille lumoutuneena minua voitaisiin johtaa harhaan koska tahansa, ja tätä pidän Kahden kielen ansiona.

 

käymisreaktioita, fermentoimista, idätystä ja hilloamista

Maanläheinen värimaailma toimii teemojen kannalta hyvin. Tekstiosuudessa toistuva kuvittelemisen säe saa seurakseen unenomaisia pastellisävyjä. Tarkimmat kuvat kiinnittävät huomioni: kädet, lato, tikkaat, hevosia. Kuvien reunat ovat revittyjä, ja syntyy erilaisia, toisinaan valuvaa vettä tai oksaa muistuttavia muotoja. Kuvat vaikuttavat tyyliltään, aiheiltaan sekä pinnoiltaan olevan kerättyjä eri tilanteista. Ajallista kerrostumaa ilmentävät juuri kuvien rajapinnat, mutta kokonaisuus on kollaasin kasaamishetkellä sovitettu yhteen.

Kollaasimuoto saa pohtimaan asioiden välisiä rajoja ja suhteita sekä niitä aineksia, joista se koostuu. Kollaaseissa on tiukkoja rajauksia, jotka synnyttävät kokemukseen hankausta. Eroosiota käsitellään myös runoissa, joissa yhdistyvät sanojen pehmeät ja kovat rakennusaineet: ”kun suukkokielesi ruokokynällä piirtää mieleni pohjia”. Vaikka k- ja r-äänteet tekevät lauseesta soinnillisesti kovan, Heikkinen käyttää suomen kielen pääteaineksia lausetta pehmentävällä tavalla. Omistusliitteet ja sijapäätteet kuljettavat runoa soljuen. Pääteainekset tuovat mukaan oman ajallisen kerrostumansa, sillä nekin ovat ajan saatossa muuttuneet ja osa niistä on kadonnut kokonaan.  

 

 

Kuva ja teksti tasapainossa 

 

Tekstillä on keinonsa antaa kuvakollaasille enemmän tilaa. Heikkisen teoksessa yksittäisten sanojen ”sanaruumiisiin”, niiden materiaalisuuteen, on kiinnitetty huomiota, sillä valtaosa sanoista on huomattavan pitkiä johtuen mainitsemistani pääteaineksista. Kun suuri osa sanaruumiista on tällä tavalla pitkiä, yksittäisen sanan painokkuus kevenee eikä huomion keskiössä ole sanan varsinainen tarkoitus. Sen sijaan sanat muuttuvat kohinaksi, lauluksi ja sanahelinäksi. Niillä on erilainen funktio ja rauhoittava vaikutus: ”kuvittele viivastosi paperikädelläni linnunratana meissä”. Kahdessa kielessä sanaruumiit luovat hymnimäistä vaikutelmaa kielen soljumisesta.  

Teoksen nimi viittaa moneen. Kuvilla on oma kielensä, joka voi vahvistaa tekstiä tai viedä tulkintaa eri suuntaan, ”kohti alluusioiden autiotaloa”, kuten runossa todetaan. Se, että tekstit ja kuvat ovat samaa materiaalia, kuten tussia tai vesiväriä, myös loiventaa tekstin ja kuvan välistä jyrkkää rajanvetoa. Teksti ikään kuin asettuu orgaanisesti sinne, missä sille on kuvakollaasin lomassa tilaa.

Toisaalta Heikkinen tuntuu erottelevan puhutusta ja kirjoitetusta kielestä arkisen, näkyvän kielen ja syvemmällä sijaitsevan hienovaraisen runouden kielen, jossa jo pienet liikahdukset muodostavat uusia merkityksiä. Pieneksi vihkoksi teoksessa on läjäpäin elinvoimaa, enkä sen avattuani osaa keskeyttää lukemista. Vimmaisuuden rinnalla on viisaudelta tuntuvaa rauhaa: ”että annamme sen tapahtua // ja sulavesi tietää maanpinnan muodot”. Heikkisen teoksessa eroosio ja hankaus ovat hyvästä, sillä ne paljastavat kielestä ja maailmasta jotain vielä ilmaisematonta. 

Dela artikeln:

 

Helmi Nöjd

Helmi Nöjd on helsinkiläinen kirjoittaja.