Menopaluu

Jyrki Kiiskinen on kerännyt kiittäviä kritiikkejä aina siitä saakka, kun hänen esikoisensa Runoilija vaaran rinteellä ilmestyi 1989. Siinä missä kokoelman Kun elän (1999) teksti mukautui sivujen korkeaan ja kapeaan muotoon, neliön muotoisen Menopaluun (2006) teksti venyy leveys- ja pituussuunnassa kuin piirakkataikina kaulimen alla.

Edeltäjästään poiketen uutukaisen runot ovat numeroimattomia ja nimettömiä. Runot eivät myöskään jakaudu erillisiin osastoihin mutta muodostavat kuitenkin yhdeksän temaattista sikermää, jotka on merkitty mustilla ja valkoisilla palloilla; kahdeksaa sikermistä korostaa pieni motontapainen.

Venyvän tekstin vaikutelma syntyy monenlaisin keinoin: Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta runot eivät jakaudu säkeistöihin. Typografisia keinoja, isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä tekijä käyttää säästeliäästi. Lukuisat säkeenylitykset pakottavat lukemaan keskittyneesti, syventymään puhujan ajatukseen. Kiiskinen käyttää minä-, sinä- ja hän-muotoja, mutta kokoelmassa on silti yhtenäinen puhujanääni. Ääni on niin todentuntuinen, että siitä tulee melkein materiaa, lukijassa jonkinlaisena loisena elävä otus, joka tarvitsee elääkseen ihmisellistä kokemusta maailmasta.

Kokoelma kutsuu eheään mutta unenomaiseen maailmaansa, josta lukija ei palaa arkeensa aivan entisellään. Unimaailman älyllinen analyysi ei kuitenkaan selitä lukukokemusta, koska ennen kaikkea kyse on aistielämyksestä. Tuon elämyksen Kiiskinen on taitavasti kuvannut konkreettisin kuvin. Arkiset ja groteskitkin kuvat tuovat runojen fiktiiviseen maailmaan tuttuutta ja vakuuttavuutta: ” – – avaan oven jonka takana on taas uusia ovia / kokolattiamatto vaimentaa askeleet – – ”. Säkeet piirtävät jopa kliseisen tutun kuvan lukemattomista elokuvista, joissa sankari kulkee äänettömästi käytävällä: on hetki, jolloin ei vielä ole tapahtunut jotain kamalaa, mutta pian hetki olisi auttamattomasti ohi.

Kiiskinen onnistuu välttämään aikaamme suorastaan riivaavan ironisuuden ja säilyttää vakavan perusvireen. Runomaailma johdattaa lukijan tyylikkäästi minuuden kysymyksen ääreen. ”Kuka sinä olet? – – ”, kirjoittaa Göran Sonnevi runossa, jonka Kiiskinen on valinnut teoksensa aloittavaksi sitaatiksi. Minuuden kysymykseen ei tietenkään ole tyhjentävää vastausta. Loputtomat kysymykset ja vastauksentapaiset kuitenkin tuovat lohtua ja auttavat ymmärtämään minuuden alituista liikettä ja prosessia.

Muistimatka

Kiiskinen jatkaa aiemmista teoksistaan tuttujen teemojen pohtimista uusin näkökulmin ja muodoin. Ruumis, kone ja kieli ovat säikeitä, joiden avulla ihminen kytkeytyy maailmaan ja ennen kaikkea toisiin ihmisiin. Menopaluun puhuja matkustaa nykyhetken ja menneisyyden välillä. Matka on kolmisenkymmentä vuotta pitkä. Muisti on säilyttänyt tapahtumia, jotka tuntuvat satunnaisilta, joiden alkuperäisestä merkityksestä ei enää voi olla varma. Matkansa aikana puhuja järjestää muistamaansa materiaalia. Uudet ajalliset rakenteet kytkevät muistumat osaksi nykyhetkeä. Lapsuudenmuistot elävät puhujan unissa ja mielikuvituksessa sekä nykyisyyteen kuuluvissa ihmisissä ja ihmisten välisissä suhteissa.

Ajat, ihmiset ja paikat eivät noudata kokoelman alitajuntamaisissa rakenteissa arkitodellisuuden lakeja. Puhujan ääni vaihtaa paikkaa keski-ikääntyvästä isän ruumiista pienen isoveljen ruumiiseen, joka näkee pikkuveljensä vajoavan veden pinnan alle, juoksee äidin luo ja tajuaa, että hänestä lähtee nauru. Samalla kun puhuja ei ole selvinnyt omienkaan muistojensa taakasta, hän jo aavistaa itse olevansa osa oman jälkeläisensä muistoja: ” – – sanovat minä annoimme heille tyhjyyden / viimassa minuuden maailman / yleisimmän sanan joka tarkoittaa jokaista / sanan joka tarkoittaa meitä molempia / minua ja häntä he kuulevat / nimensä jo kaukaa kun astun pihaportista / sisään kutsun heitä nimeltä / heitä jotka kutsuvat minua isäksi ”.

Unenomainen matka taittuu erilaisilla kulkuneuvoilla. Auton, lentokoneen, junan, radion ja verkkoyhteyksien avulla puhuja siirtää ruumiinsa moninaisiin paikkoihin, mutta muistumat seuraavat mukana; ne ovat ruumiiseen kirjoitetut. Kirjoituksesta piirtyy miehen kuva. Isoisän sotakokemukset kummittelevat keski-ikäistyvässä miehessä, jonka oma isä on jäänyt etäiseksi: ” – – rakennan uutta isää löysin hänet / kuolevan miehen hahmosta / miehestä joka ei ollut isäni / miehestä joka ei ollut aina oikeassa / miehestä joka ei ollut isäni”. Neljä miessukupolvea isoisästä poikaan kietoutuvat yhteen puhujassa, jonka ruumis elää välitilassa, erinäköisenä ja -ikäisenä, alati muuttuvana.

Eheyttävä taide

Seksuaalisuuden teema ei Menopaluu-teoksen kuvastossa nouse keskeiseen asemaan. Ajattelurakenteiden ilmeinen kytkös psykoanalyyttiseen filosofiaan kuitenkin väistämättä johtaa ajatuksia sukupuolen suuntaan. Vaikka kyse on isien ja poikien tarinasta, jossa ei juuri ole nimetty paikkoja naisille, puhujan ääni on feminiininen. Se on epälineaarinen, aukkoinen ja alati muotoaan muuttava, pesusienimäinen. Se on sankarillisen epävarma itsestään. Siihen on helppo samaistua.

Kokoelmassa vallitsee surumielinen mutta lohdullinen tunnelma. Puhuja suhtautuu muistoihinsa ja nykyhetkeen armollisesti: ”Kun kärsimystä on liikaa, on pakko koteloida se mikä oli hyvää. – – ” ”Hänen on pakko elää näissä huoneissa, pakko rakastaa pettureita, muuta rakkautta ei ole. / Pakko vihata heitä, joita eniten rakastaa, muuta rakkautta ei ole. Pakko elää kutistuvissa / huoneissa, näiden ihmisten kanssa muuta rakkautta hänellä ei vielä ole. Ei enää muita / huoneita, ei muita ihmisiä. – – – ”. Puhuja on löytänyt tavan elää unien ja painajaisten maailmassa.

Psykoanalyyttisen filosofian mukaan kyse on jalostuman ilmiöstä, jossa taiteilija suuntaa huomionsa mielikuvituksensa luomuksiin. Lapsi kokee, että ympäristö ei pysty tarjoamaan riittävästi tilaa hengittää ja kehittyä: ” – – Päätin kulkea kouluun kuin kilpikonna / kukoistavassa pommisuojassaan. Uneksin roomalaiset kylpylät, rinteitä kirjovat akveduktit ja / Hannibalin norsut. Kirjasin yksityiset ilot, mykistyin vehmaassa valoisassa metsässä peläten / että tulee aika jakaa ilo. Niin kuin tuli.”. Taiteilija muotoilee valveunensa ja poistaa niistä sellaiset yksilölliset ainekset, jotka muut ihmiset voisivat kokea vastenmielisiksi. Näin taiteilija voi auttaa muitakin ihmisiä löytämään lohtua ja helpotusta ja eheyttä rikkonaiselta tuntuvaan ihmiselliseen olemiseen.

Tällä tavalla taiteilijalle avautuu taiteen kautta paluutie mielikuvituksesta yhteyteen toisten ihmisten kanssa. Hän löytää reitin ulos ahtaista, painostavista huoneista ja iloa elämäänsä. Muistot tosin seuraavat häntä edelleen. Ne on kirjoitettu taiteilijan ruumiiseen, ja muuntuneessa muodossa ne jatkavat eloaan jälkeläisen ruumiissa. Muistojen sitkeä elämä on mahdollista kielen avulla.

Kokoelman tarkoin harkittu muoto kertoo tahdosta puhua puntaroituja asioita. Kiiskinen ei päästä lukijaansa helpolla, mutta haasteellisuutensa ansiosta kieli tarjoutuu koettavaksi yhä uusin tavoin. Lukija voi tarttua kokoelmaan menopaluun periaatteella, matkustaen jonnekin ja takaisin. Hän voi löytää oudoista paikoista jotain tuttua ja palata kotiin lohdullisin mielin. Sisältö kurkottaa teoksen muodon yli. Se tarttuu lukijasta kiinni. Jää kuplimaan ja kalvamaan.