Jyrki Pellinen on kirjoittanut maagisen luvun. Kolmonen on hyvä onnen numero; Rakkautta Pöytävuorella on kuvataitelija-muusikko-runoilijan 33. teos. Mies on saanut kolmasti valtion kirjallisuuspalkinnon, kerran Leino-palkinnon ja on ansainnut moninkertaisesti valtion taitelijaeläkkeen. Pellinen ei kuitenkaan asetu lepäämään laakereillaan: tauluja syntyy ahkeraan tahtiin, eikä runon genius ei hellitä otettaan.
Tuoreessa muistissa ovat niin Dostojevskin suomalainen sihteeri (Lasipalatsi ja Nihil Interit 2004), Katkaistut haulikot (Lasipalatsi ja Nihil Interit 2006), Sadevesirakkaus(Lasipalatsi 2005) ja Sinistä ja punaista (Lasipalatsi 2006). Kaikki ovat muutaman vuoden sisällä syntyneitä teoksia. Kaksi ensin mainittua on kaikkien luettavissa netissä pdf-muodossa poEsia-sarjassa. Tämä on demokraattinen teko lukijaa kohtaan. Sinistä ja punaista on tyypillistä Pellistä kantta myöten. Runoilijan muuntautumiskyvystä kertoo puolestaan uusin, suppeahko Afrikan-vaikutteinen kokoelma Rakkautta Pöytävuorella. Se ei huuda isoon ääneen postkolonialistien taulapäisyyttä, vaan Pellinen kirjoittaa kannanotot rivien väliin.

Sitten Kuuskajaskarin

Pellisen läpimurtoteoksena pidetty runokokoelma Kuuskajaskari (Otava 1964) merellisine Rauman meren tuntoineen teki lähtemättömän vaikutuksen kielellisellä varmuudellaan. 60-lukulaisista melskeistä Pellinen säilyi runoilijan habitukseltaan koskemattomana. Pellinen ei suuntaudu mihinkään ismiin runoissaan eikä proosassaan. Hän on varmuuteen saakka itsepäinen omien polkujensa kulkija, ja hyvä näin. Pellisen tavaramerkkinä on kirjoittaa rosoisesti kauneudesta, oli sitten kysymyksessä ihminen tai luonto. Herkimmillään Pellinen on ollut kokoelmassa Sadevesirakkaus.
Jonkinlaista temaattista paluuta on aistittavissa Kuuskajaskarin ja uusimpien runojen välillä. Kokoelmassa Rakkautta Pöytävuorella Pellinen kirjoittaa avoimemmin ja varmemmin kuin kenties koskaan. Afrikka on läsnä tässä ja nyt. Pellisen nide käsittää vain kuusikymmentä sivua, kaksi osastoa ja yhteensä 39 runoa. Kokoelman luettua syntyvät vahvat eideettiset kuvat paikan läsnäolosta: ”Maaseudulla tähdet odotin taivaasta opettajaa / mustaa yötä ja valkoisia pilviä / metsien korissa pieni mökki avasi oven / hallitsi kylmää ja lämmintä / Wyatt puhui bushmannikieltä / katsoimme mökkiin sisään / kuusi lasta mies ja vaimo ei / sähköä / täynnä loputonta omuutta / luonnon kanssa / juuri sitä mitä halusin / säteillen, silti / kasvoissa sinisissä aids-haavojen viillot”. Afrikka, minne menet?

Kielen kanssa sinut

Pellinen on kielen kanssa sinut. Kun tutkii Rakkautta Pöytävuorella, se käy runouden kuntokoulusta. Runoilijan pahin virhe on rakastua omaan kieleen. Näin syntyy sisäsiittoista runoutta, josta ulospääsyä ei tiedä edes runoilija itse. Pellinen ei bluffaa. Hän kirjoittaa juuri niin kuin tuntee ja aistii. Rakkautta Pöytävuorella on sanoilla maalaamisen prosessi mutta myös eräänlainen runomuotoinen päiväkirja, monin verroin parempi Afrikka-opas kuin paksuinkaan Lonely Planet.
Pellinen antaa suuntamerkit, ei kuitenkaan selitä. Runot ovat kuin muinaisten bushmannien pyhät kalliomaalaukset. Nämä pyhät seudut ovat hänelle ”tahtoseutuja”, aika pysähtyy historiattomaksi. Pellinen on rakentanut Platonin luolan, jonka oviaukosta hän näkee tasangot, tähtitaivaan. Kuuskajaskarin saaresta on pitkä matka keskelle bushmannien erämaata, mutta tämäkin on runoilijan, maalarin, koettava, jotta hänellä olisi tahtoseudun kartta ja kaipauksien visio.
Rakkautta Pöytävuorella on pieni, hiljainen kirja. Sen runoja lukee mieluusti yhä uudelleen – ne jäävät soimaan. Kokoelma on parasta Pellistä juuri avoimuudessaan ja samalla tinkimättömyydessään. Runoilija on kulkenut pitkän taipaleen Otavalta Savukeitaaseen. Runoilijat ovat tämän maan kirjallisuuden lainsuojattomia nomadeja. Missä viipyy kunnon runouspalkinto? Runous on mittari, jolla mitataan kirjallisuutemme todellinen taso. Lukekaa Pellistä.

Ville Hytösen graafinen suunnittelu ja ennen kaikkea Pellistä esittävä valokuva ovat sympaattisuudessaan täyttä taidetta.

Dela artikeln: