Nooakan parkki

Kaarina Valoaallon esikoisrunokokoelman Ei muuta kuin hiukset päässä (1980) ilmestymisestä on kulunut 25 vuotta. Nooakan parkki on jatkoa hänen teostensa kavalkadille, jossa suoraviivainen sanomisen tapa ja toisaalta runollisuus yhdistyvät yllättäviin näkökulmiin; niiden aseistariisuva ja anarkistinen voima riistää maailman pompööseiltä turhantärkeyksiltä arvokkuuden. Valoaalto on mestari tekemään kirjallisia ja kielellisiä silmänkääntötemppuja, jotka murtavat normeja ja antavat arvoa sellaisille asioille, joita helposti syrjitään vähäpätöisinä. Nooakan parkissakin eräitä keskushenkilöitä ovat kanat.

Kustantaja markkinoi Nooakan parkkia modernina paimenrunoutena. Kirjallisuustieteellisen määritelmän mukaan tämä vanha kirjallisuuden laji liittyi aluksi puhtaasti kansanomaiseen runouteen, muuttui sitten sovinnaiseksi ja alkoi tulkita ylikultivoitujen aikakausien pyrkimyksiä palata yksinkertaiseen maalaiselämään. Maaseutukirjallisuudessa luonnon detaljien kuvaaminen oli tärkeää, tyypillistä oli myös ylevän ja arkisen satiirinen yhdistäminen. Nooakan parkin kirjallinen maailma on sukua kansanomaiselle epiikalle, jossa jalo ja arkinen rinnastuvat. Maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelua ei Nooakan parkissa ole nostettu purjeeksi, pikemminkin teos on tiukasti maalla purjehtiva oma maailmansa, jossa pieni jatkuvasti rinnastuu suureen.

Valoaallon teokset ovat pysytelleet herkullisesti kirjallisten genrejen rajatiloissa, onneksi, sillä siten ne ravistelevat myös kirjallisuuden luutuvia raja-aitoja ja potkivat määrittelypakkoa vastaan.

Nooakan parkin keskuksena on laivaa ohjaava kapteeni tai oikeastaan paimen, joka esittelee aluksensa miehistön, maailmansa. Teoksen miehistönä ovat kanat, hanhet, koirat, vuohi ja ylensyönyt kissa. Miehistön havainnointi ja analysointi täyttää vuoden kierron, niiden kanssa pelataan yhteen ja erikseen: ”Paimenella on paimennettaviinsa samanlainen yhteys kuin on kapellimestarilla orkesteriin. Orkesterinjohtaja olen minä. Soittajat soittavat. Vain saumaton yhteistyö tuottaa toivotun tuloksen.”

Miljöinä ovat maagisesti henkilöityvät säätilat, pakkanen ja helle. Luonnonilmiöiden tarkkailu on tärkeää ja havainnollista, kuten se voi olla vain silloin, kun sen keskellä eletään. Vuodenajat ominaispiirteineen tuovat omat rasituksensa ja ilonaiheensa parkin edetessä. Fantastinen, joka puhaltaa hengen niin säätiloihin kuin esineisiin, on tämän maailman ominaisuus. Eletään niin vahvassa vuorovaikutuksessa, että kaikki elää.

Tässä teoksessa vaikuttaa humaani ajattelu, joka ulottuu mm. karjankasvatukseen. Kuitenkaan Nooakan parkki ei ole kiiltokuvamainen lintukoto. Miehistöön kuuluvilla kanoilla on omat hierarkiansa ja ongelmansa. Oivallisesti teoksessa rinnastuvat ihmisten ja eläinten keskinäiset suhteet. Poskettoman hauskasti Valoaalto kuvaa esimerkiksi kanojen äiti-tytär suhdetta: ”Koska Lahja oli äitinsä ainoa tytär, luonnollinen seuraus oli ettei hänellä ollut sisaruksia, hän liikkui kuin postimerkki äitiinsä liimautuneena. // Lahjasta tuli varhaisvanha, hän joutui omaksumaan liian varhain aikuiselta so. äidiltään oppimia tapoja ja elkeitä.”

Parkin elämää kuvataan yhden vuoden kierron ajan, sen kellotaulussa viisarit liikkuvat omassa tahdissaan, ja parkin matka nytkähtelee eteenpäin katkelma katkelmalta, kanojen nokkimisen tahtiin, ja aina välillä säätila muuttuu ja vuoden aika vaihtuu. Jokainen fragmentti on yksilö tässä kokoelmassa, kuten jokainen henkilö on yksilö, huolimatta siitä, sattuuko olemaan eläin vai ihminen. Oikeastaan ihmisen paikka osoitetaan hyvin vakavaan sävyyn: ”Mitä ovatkaan ihmiset maapallon pyörönäyttämöllä. / Sesonkitavaraa. / Impressionistisia puhetorvia.”

Korkeasta matalaan, ylös alas, seilaa Valoaallon kirjallinen parkki, jonka lasti on punnittua ja tiivistä tavaraa. Moneen suuntaan rönsyilevä pohdinta nokkii jyvän sieltä, toisen täältä, ja sisällössä on mehevää kyökkiteoretisoinnin makua. Pohdinnan aiheet eivät syrji toisiaan, skaala on lavea ja samoin äänenpainoin puhutaan pyykkipinnoista ja laajoista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Siinä rinnalla kulkee tärkeä juonne, jossa suoliston sinfoniat ja yöastioiden kullan väriset sisällöt saavat tuntemaan siveän hienostelun koomisuuden. Ruumiintoiminnot ja niiden kiertoilmaisut ovat selvästi Valoaallon lempialuetta, sillä hän on kuljettanut teemaa mukana teoksesta toiseen. Nämä kannanotot jos jotkut ovat omiaan koulimaan suhteellisuudentajua.

Teoksen kokonaisuuteen kuuluvat aina myös paketin kuoret eli kirjan kansipaperi. Kustantamo on päästänyt käsistään ratkaisun, joka ainakin minun makuuni on keskeneräisen näköinen, räikeä ja pikselinen.