Johdatusteokset on kirjoitettava säännöllisin väliajoin uusiksi. Kalle Puolakan kirja tarjoaa selkeän ja laaja-alaisen näkymän tutkimuskenttään ja innostaa perehtymään syvemmin.

 

Estetiikan ja taiteenfilosofian historia ja nykyisyys voi helposti näyttäytyä nimiä ja teorioita vilisevänä vyyhtenä, jota on hankala hahmottaa kokonaisuutena. Jos luen yhden filosofin tekstejä, ketkä olivatkaan hänen edeltäjiään, ketkä seuraajiaan? Minkälaisesta ajattelun kehityskulusta mikäkin näkemys polveutuu? Mistä juuri nyt käydään keskustelua ja kiistellään? 

Kirjassaan Johdatus estetiikkaan ja taiteenfilosofiaan Kalle Puolakka pistää hankalan teoriavilinän kiitettävän selkeään järjestykseen. Tunnen kirjan luettuani hahmottavani aiempaa paremmin 2020-luvun estetiikan ajankohtaisia aiheita ja moninaisuutta. Kirja on innostava kaikille, jotka työkseen tai harrastuksekseen tulkitsevat taideteoksia ja esteettisiä ympäristöjä, sekä tekijöille, joiden omat teokset ovat tulkintojen kohteena. 

Toki on selvää, että kokonaisen tieteenalan esitteleminen yksissä kansissa on vaatinut kompromisseja ja suuriakin rajauksia. Esimerkiksi ympäristöestetiikan osalta Puolakka keskittyy lähinnä luonnonympäristöjen estetiikkaan. Vaikka tehdyt rajaukset aiheuttavat välillä suppeuden tuntua, ne ovat ymmärrettäviä, sillä jokainen estetiikan osa-alue voisi rönsytä loputtomiin. 

Tämäntyyppisessä teoksessa tärkeintä onkin perussisältöjen kottikärrääminen lukijalle niin, että niistä muodostuu hyödyllinen kasvualusta tulevalle ajattelulle ja syventävään lukemiseen. Arvostan etenkin sitä, miten ketterästi Puolakka etenee aiheesta toiseen. Hän vertaa filosofeja toisiinsa napakasti, ilman tunkkaista kankeutta tai tarvetta kaiken mukaan mahduttamiseen. 

 

 

Alati muuttuva taidekäsitys

Estetiikan ydinkysymyksiin kuuluu kysymys siitä, mitä taide on. Kirjan ”Taide”-luvussa on selkeä perehdytys taiteen, taiteilijuuden ja taideinstituutioiden käsitteiden historialliseen syntyyn. Puolakka valottaa modernin taidekäsityksen historiallista kehitystä eli sitä, millä tavoin taiteiden ryhmittely ja rajat ovat muotoutuneet nykyisenlaisiksi. 

1900-luvun vaikutusvaltaisimmista filosofeista hän esittelee muun muassa taidemaailma-käsitteestään tunnetun Arthur Danton (1924–2013), jonka mukaan taide on jatkuvassa muutoksessa oleva, yhteiskunnallisesti ja historiallisesti määrittyvä ilmiö, sekä George Dickien (1926–2020), joka kehitti Danton käsitteen pohjalta institutionaalisen taideteorian. Sen mukaan taideteokseksi tuleminen vaatii, että teos on tarkoitettu esitettäväksi taidemaailman sosiaalisessa rakennelmassa. 

 

 

Moninaisuuden kriittinen huomiointi

On hyvin tärkeää, että nykyaikainen estetiikan perusteos välttää ajattelutavat, jotka aiemmin ovat tuottaneet epätasa-arvoa ja kapeaa tarkasteluhorisonttia. Heti kirjansa alussa Puolakka tekee selväksi, että nyt liikutaan länsimaista kulttuuria laajemmilla estetiikan alueilla. Länsimaissa esimerkiksi arjen estetiikka kuuluu uusimpiin tutkimuskohteisiin, vaikka japanilaisessa ja kiinalaisessa kulttuurissa esteettinen on aina ollut oleellinen osa arkista kokemusta ja yhteydessä mielen ja taitojen kehittämiseen. 

Rodullistettujen ihmisten historia otetaan huomioon eritoten taiteen, tiedon ja tunteen suhteita tarkastelevissa luvuissa. Esimerkkinä kirjailijan sitoutumisesta teostensa tiedolliseen sisältöön on Toni Morrison (1931–2019). Hänen teostensa sisältämästä, Yhdysvaltain mustan väestönosan vaiheita koskevasta tiedosta on tullut vaikutusvaltaista ja merkityksellistä laajalle lukijakunnalle ympäri maailman.

Puolakan teoksessa huomioidaan raikkaan järkevästi, että moninaisuuden ja erot noteeraava nykyaikainen ajattelu ei tarkoita kritiikitöntä kaiken syleilyä. Käsitysten haastaminen kuuluu tieteeseen, myös estetiikan alalla. Esimerkiksi arjen esteetikoista maailmanlaajuisesti arvostetuimman, Yuriko Saiton, ajattelua Puolakka paitsi esittelee myös kritisoi. Kirjassa on kiinnostavia huomioita siitä, miten länsimaisen ja ei-länsimaisen taiteen vertailu on nyansoitunut ja syventynyt viime aikoina – esimerkiksi filosofi Stephen Davies on katsonut, että eroja on aikoinaan ylikorostettu. Pitää olla tarkkana, ettei kulttuurien välisiä vertailuasetelmia laadita virheellisesti. Evoluutioesteetikko Denis Duttonin mukaan taiteen universaaliuden uudenlaisessa huomioimisessa ei niinkään ole oleellista kysyä, mitä taide on, vaan miksi on taidetta. Kaikkiin kulttuureihin kun on syntynyt jonkinlaista taidetta.

Puolakka onnistuu välttämään kiusallisen all male panel -vaikutelman.

Puolakka onnistuu välttämään kiusallisen all male panel -vaikutelman, joka voisi filosofian historiaa läpi käydessä helposti päästä syntymään. Kirjasta välittyy vaikutelma, että tätä nykyä estetiikan tiedeyhteisö on maailmanlaajuisesti kommunikoiva ja monimuotoinen. Kirjassa mainittujen merkittävimpien elossa olevien esteetikkojen ikärakenne tosin painottuu 1940–1950-luvuilla syntyneisiin. Ehkä vasta 70–80-vuotiaitten ajattelu on tarpeeksi ”valmista”? 

Estetiikan tutkimuksessa on viime vuosikymmeninä tapahtunut paljon uutta. Esimerkiksi pelit ja populaarikulttuuri monine muotoineen ovat jo pitkään olleet relevantteja tutkimuskohteita. Puolakka kiinnittää huomiota erityisesti videopelien nopeaan tekniseen kehitykseen, joka on johtanut peleistä käytävän keskustelun vilkastumiseen myös estetiikan tieteenalalla. Perinteisestä fiktiosta poiketen videopelit ovat toiminnallisia, vuorovaikutteisia ja kehollisiakin. Tätä Puolakka teoriataustoittaa luontevasti esittelemällä muun muassa Maurice Merleau-Pontyn (1908–1961) havaitsemisen ja kehollisuuden teemoja ja Richard Shustermanin somaestetiikkaa, jonka muinaiskreikan soma-sana viittaa elävään, tuntevaan ja tarkoitukselliseen, havaitsevaan ja havaitsemisen kohteena olevaan ruumiiseen. 

Puolakka nostaa esiin myös kasvaneen kiinnostuksen aiemmin alempiarvoisina pidettyihin maku-, haju- ja tuntoaistiin ja eri aistien vuorovaikutukseen. Hän mainitsee esimerkiksi Carolyn Korsmeyerin, jonka kirjaa Making Sense of Taste. Food and Philosophy (1999) pitää uraauurtavana. 

 

 

Tekijämyönteisesti ja nykyajassa kiinni

Monimuotoisuuden ihanne tulee esiin myös tulkintaa ja tekijyyttä käsittelevässä luvussa. Puolakka osaa eritellä intentiokeskustelun mutkikasta historiaa monipuolisesti, hauskastikin, kuten esittelemällä ”Nakkelis Kokkelis -ongelman” (Problem of Humpty Dumpty, siis entinen Tyyris Tyllerö). Lewis Carrollin lastenromaanista Alice Peilintakamaassa (1871, suom. Alice Martin, 2010) otetulla esimerkillä demonstroidaan intentioiden mahdollisen epäonnistumisen ongelmaa: Nakkelis Kokkelis kun on sitä mieltä, että sanat merkitsevät kulloinkin juuri sitä, mitä ikinä puhuja niillä tarkoittaa. 

Intentiota ei Puolakan mukaan tarvitse palauttaa mihinkään alkupisteeseen, jossa ”Tekijää isolla T:llä” luonnehtisi ristiriidattomuus ja ykseyden vaatimus kuten Michel Foucault’n (1926–1984) tai Roland Barthesin (1915–1980) ajattelussa. Nykyisin tekemisen monimuotoisuus ja esimerkiksi taiteellisen uran erilaiset vaiheet saavat ymmärrystä. Puolakka toteaa: ”Elämänsä varrella ihmisellä yksinkertaisesti ehtii olla hyvin monenlaisia intentioita” (s. 126–127). Nykyisin ajatellaan, että intentiot ovat aina tulkinnanvaraisia. Tällä tavoin esitelty moneuden huomioiva ajattelu tuntuu tekijämyönteisyydessään raikkaalta. 

Mainitessaan siellä täällä kirjassaan käytännön esimerkkejä nykykulttuurin trendeistä, kuten suoratoistopalvelujen hittisarjoista tai kahvilaaduista, Puolakka ottaa riskin tekstin nopeasta vanhenemisesta joidenkin esimerkkien osalta, mutta en pidä tätä kovin suurena ongelmana, koska tieteenalan perusteita kokoavat johdatusteokset on joka tapauksessa hyvä kirjoittaa noin kerran sukupolvessa uudelleen.

Johdatusteokset on hyvä kirjoittaa noin kerran sukupolvessa uudelleen.

Taiteen ja tunteen suhdetta käsittelevässä luvussa todetaan tunteiden olevan oleellinen osa taidekokemusta. Aristoteleen käsityksellä katharsiksesta eli tunteiden puhdistamisesta (tai selventämisestä, jota Puolakka pitää osuvampana käännöksenä) on ollut valtava vaikutus. Fiktion herättämien tunnereaktioiden tieteellinen tarkastelu on ollut ihmetyksentäyteistä. Ovatko tunteet aitoja, jos ne aiheuttanut fiktio ei viittaa mihinkään todelliseen? Tuon kysymyksen eli fiktion paradoksin mielekkyyttä on kritisoitu paljon, mistä Puolakka nostaa esimerkiksi Jenefer Robinsonin tunteiden prosessimaisuutta korostavan ajattelun kirjassa Deeper than Reason (2005). Puolakka kirjoittaa, että Robinsonin käsityksessä ”tunnereaktiot avaavat niin kaunokirjallisissa teoksissa kuin musiikissa tasoja, joihin ei pääse käsiksi yksinomaan älyllisellä reflektiolla ja analyysillä” (s. 210). 

Tulkinnan, tiedon ja ymmärryksen ulottuvuuksia ja hankauksia tarkastellaan monessa luvussa. ”Humanistinen intuitio näkyy yhä vahvemmin taidekritiikissä”, Puolakka toteaa viitaten nykyisin suosittuun käsitykseen taidekokemuksesta kasvatuksen, sivistyksen ja historiankirjoitukselta tavoittamattomiin jäävän tiedon tarjoajana. Hän jatkaa: ”Keskustelun herättämistä, kantaa ottamista ajankohtaisiin kysymyksiin ja uusien näkökulmien tarjoamista on alettu pitää peräti taiteen ensisijaisena tehtävänä. Tässä piilee kuitenkin ylilyönnin vaara.” (s. 151.) 

Johdatus estetiikkaan ja taiteenfilosofiaan sopii lukijalle, joka on laajasti kiinnostunut eri taiteista ja filosofisesta ajattelusta taiteenalojen, luonnon ja kauneuden kysymysten äärellä. Liikkumatila on suuri ulottuen arjen estetiikasta globaaliin kulttuuristen valtasuhteiden historiaan. Laaja taiteenfilosofinen lähestymistapa voisi tuntua turhan yleistävältä, jos lukijan tavoitteena olisi tarkastella taiteenalakohtaisia erityisyyksiä kuten kirjallisuuden monisyistä, alati muuttuvaa nykyhetkeä. Syvempään kirjallisuusanalyysiin ei ole napakasti etenevässä teoksessa ollut tilaa, mutta mikään ei kuitenkaan estä lukemasta teosta esimerkiksi ”kirjallisuus edellä” eli poimien ne asiat, jotka ovat itselle läheisimmän taiteenalan kannalta keskeisimmät. Estetiikan tieteenalan parasta antia on kuitenkin sen kyky laajentaa taiteenfilosofista horisonttia. On kenelle tahansa hyödyllistä ajatella asioita monitaiteisesti ja historiallisesti. 

Puolakka käyttää paikoin itsestään minä-muotoa ja kirjoittaa siten itsensä teoksen puhujaksi, keskustelevaksi ajattelijaksi. Puolakan teos johdattaakin ennen kaikkea ajattelemaan estetiikkaa ja taiteenfilosofiaa elävänä ja muuttuvana, keskustelujen täyteisenä alana, joka kutsuu myös kriittiseen ajatteluun. Makuasioista saa kiistellä. 

 

Dela artikeln:

 

Virpi Alanen

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Hänen viimeisin teoksensa on scifirunoelma Lento (Poesia 2023).