Mikä tahansa

Mikä tahansa on pitkän ja ansiokkaan uran runouden parissa tehneen Kari Aronpuron kahdeskymmenes kokoelma. Kuten Aronpuron tuotantoon vihkiytyneet lukijat kaiketi arvaavatkin, kirja vilisee tekijälleen tunnusomaisia ratkaisuja aina kollaasitekniikasta karusellimaisiin kielipeleihin saakka.

Voi olla, että jonkun toisen runoilijan kohdalla minua alkaisi haukotuttaa kohtuuttomuuksiin menevä sitaattien viljely, mutta Aronpuron tapauksessa ei ole kyse oppineisuuden todistelusta. Mitäpä tarvetta hänellä siihen olisikaan, sillä hän loi pioneerina tyylinsä jo vuosikymmeniä sitten, eikä esimerkiksi jälkistrukturalisteihin (tällä kertaa Foucault) viittaaminen suju keltään muulta suomalaislyyrikolta niin luontevasti kuin Aronpurolta.

Aronpurolla on aina ollut taipumusta tiettyyn salakähmäiseen järjestelmällisyyteen, sanoisinko systeemirunouteen, joskin hänen soveltamansa logiikka tuntuu etenevän kummitusjunan tavoin. Perinteiset syy- ja seuraussuhteet eivät päde, ja juuri toisiinsa sopimattomia elementtejä yhdistelemällä paljastuu eräs omaksumamme todellisuuden määräävimmistä piirteistä: sopimuksenvaraisuus. Tätä verhoa voi raottaa monella eri tavalla, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan tehokas esimerkki löytyy runosta Kytkinkaappi, joka jäljittelee aakkosjärjestystä vain nyrjäyttääkseen sen juuri kun lukija on tuudittautunut turvalliseen säännönmukaisuuteen: työtön aamen / työtön BKT / työtön cheerleaderi / työtön diileri / työtön etana / työtön FI-kuski / työtön gammayökkönen / työtön huvipursi / työtön isänmaa / työtön kahvinkeitin / työtön kastemato / työtön kenraali / työtön koti / työtön Lamborghini / työtön leipäjono / työtön mansikka / työtön osteri / työtön hamsteri / työtön poliisikoira / työtön rahasto / työtön kaatunut / työtön sitruunankeltainen / työtön tuuli / työtön työtön / työtön vene / työtön Ypäjä / työtön äyskäri / työtön öylätti.

Vahvasti resonoivaa runoutta

Jo mainituksi tullut kollaasitekniikka on kokoelmassa hyvin edustettuna, sillä sen mahdollisuuksia hyödynnetään eritoten maisemaa hallitsevissa pitkissä runoissa Grönlanti ja Mikä tahansa. Luullakseni useat Aronpuron lukijoista suorastaan odottavat hänen suosivan kyseistä lähestymistapaa, mutta onneksi tämä tavaramerkiksi muodostunut metodi ei pääse liiaksi dominoimaan kirjan yleisilmettä. Mukana on myös ”hienovaraisempaan” assosiointiin pohjautuvia säkeitä, joiden yhteydessä ei liene liioiteltua sanoa, että ne puhuttelevat nimenomaan korvaa.

Esimerkiksi Erik Satien inspiroimat pari runoa ovat minusta lähes melodisen soljuvia, sillä saumauskohtia on vaikeampi paikantaa kuin joissakin kollaaseissa, joissa saumat on tietenkin tahallisesti laitettu irvistelemään lukijalle. Tällainen kokoelman sisäinen polariteetti pitää mielenkiintoa yllä ja kertoo itse asiassa siitä, että pelkkä kulahtanut avant-garde -termi ei riitä kuvaamaan Aronpuron intressien monimuotoisuutta. Paikoitellen hänen runoutensa resonoi niin vahvasti, että väitän monella musikaaliseksi itseään kutsuvalla lyyrikolla olevan sana-alkemian suhteen opittavaa Aronpurolta.

Niinhän siinä usein käy, että runot alkavat soida, kun kieli saa kirjoittajasta yliotteen. Suosikkeihini kuuluvassa pitkässä ja meditatiivisessa Grönlanti-runossa Aronpuro kirjoittaa: Minä ymmärsin itsen tavaksi, / hetkelliseksi ja hauraaksi /…/ Minä kuulin kielen puhuvan minua.

Otaksun tämän olevan jonkinlainen Aronpuron poetiikan ydin. Parhaimmillaanhan jokaisesta runoilijasta tuntuu, että runo alkaa ikään kuin itse kirjoittaa itseään, jolloin runoilijan osa on lyyrisesti ilmaistuna olla prisma, jonka lävitse kaikkivoivan kielen valo lankeaa.

Analyysi hajottaa, analogia yhdistää

Muistelen tämän kokoelman yhteydessä käytettyjä mainoslauseita, joiden mukaan teksteissä liikutaan maailmassa, jossa ei ole enää muuta kiinnekohtaa kuin kieli Voidaanhan toki sanoa, että kieli on runoilijan kotimaa (Celan), mutta toisaalta tässä viitataan myös jälkiteollisen maailman kaaokseen, jossa reaalisen ja virtuaalisen raja käy yhä häilyvämmäksi ja ympärillä kieppuvat puhe- ja tekstiriekaleet näyttäisivät kontekstistaan irronneina edustavan vain itseään. Jos runokokoelman kansien väliin todellakin sisällytettäisiin ruokkoamaton otos tietyllä hetkellä, tietyssä paikassa vallitsevasta informaation sekamelskasta, lopputulos olisi luultavasti taiteellisessa mielessä yhdentekevä. Tarvitaan siis joku, joka edes hiukan virittelee tuntosarviaan ja sommittelee baabelilaiset fragmenttinsa sellaiseen järjestykseen, että niiden törmäileminen toisiinsa vaikuttaa perustellulta ja saa lukijan oivaltamaan uusia asiayhteyksiä.

Jotta voitaisiin puhua runouden käsityöläisyydestä, kaoottisimmassakin tekstimassassa on oltava jonkinlainen vastaavuuksien jännite. Musiikillinen vertailukohta tälle on polyfonia, jossa äänet ovat itsenäisiä ja jopa keskenään ristiriitaisia, mutta ne palvelevat silti suurempaa yhteistä päämäärää.

Aronpuro on tässä mielessä hedelmällinen tarkastelun kohde. Hänen runoissaan jos missä yhdistellään ylä- ja alatyylisiä ilmaisuja, murretta ja kirjakieltä, tieteellistä ja taiteellista terminologiaa sellaisella antaumuksella, että lukijan assosiaatiot singahtelevat ties mihin. Tulkintoja ei ole vähempää kuin myriadi, ja juuri se on kiinnostavan runouden merkki. Niinpä väitänkin, että pelkkää kieltä tärkeämpi kiinnekohta maailmassa on analogia, joka liittää toisiinsa kaksi eripuraista sanaa tai lausetta ja synnyttää näin kolmannen merkityksen, joka taas omalla tahollaan kytkeytyy neljänteen elementtiin – ja niin edelleen. Runo tai yksittäinen metafora muistuttaa synapsia kahden hermosolun välillä. Minkä analyysi hajottaa, sen analogia yhdistää.

Tästä on mielestäni kyse Kari Aronpuron mainiossa kokoelmassa, jonka nimi on kaiken lisäksi virkistävä vastaus siihen sietämättömään kysymykseen, jonka joku aina kysyy kun pitäisi vaikuttaa syvälliseltä, mutta mielikuvitus on lopussa: mikä on elämän tarkoitus?