Kalasatama

Kalasataman kaupunginosan tieltä hävitettiin Englantilaiskallio ja ehkä keksittyäkin historiaa. Lauseiden irrottaminen Kalasatamasta tuntuu väkivaltaiselta, vaikka teos siihenkin kutsuu.

Tunnustan: minulla on niin hyvät unenlahjat että saatan torkahdella julkisissa liikennevälineissä. Ei ainoastaan linja-auton tuudittavassa hyrinässä, vaan jopa minuutin-kahden välein seisahtuvassa metrossa. Havahdun kuitenkin aina bussin saapuessa pysäkille tai junan seisakkeelle, vain torkahtaakseni kohta uudelleen, liikennevälineen nytkähdettyä taas liikkeelle.

Olen tunnistavinani jotain samankaltaista siinä, miten Kari Rummukaisen ”toinen kirja”, vuonna 2016 ilmestyneen Joutomaan seuraaja Kalasatama (2022) etenee: se koostuu metroasemainvälin pituisista katkelmista, joissa kieli torkahtelee tai vaipuu mietteliäisiin haaveisiin, tuijottelemaan ikkunasta, puhuu hiljaa itsekseen, unissaan, hyrisee, höpisee, jaarittelee, mutta lyhyesti, vain kunnes saapuu taas asemalle ja havahtuu maailman puhutteluun, kuulutukseen: ”ans kattoo ny sitten gammelstadsfjärden ja jää kiiltää sula helmeilee sörnäisten rannan auringonhehkussa sitten innovatiivinen yrittäjätalo kalasatama fiskehamnen” (s. 100).

Metromatka Kulosaaresta Kalasatamaan yli Vanhankaupunginselän (”gammelstadsfjärden”) on liian suora ja nopea, ”kirkkaasti valaistu hermostunut metrovaunuläsnäolo” (s. 111), ”mumina sisäinen puhe pälpätys” (s. 23) liian levotonta varsinaisesti viipyilläkseen maisemassa.

Mitä tässä tarkoittaa, että kieli puhuu, valveilla tai unissaan, itsekseen tai keskenään, omassa keskuudessaan?

Kalasatamassa puhuva ääni on pikemminkin, muun muassa, ”flanööri vaeltava katse” (s. 110) kuin paljon puhuttu – siis anglismia käyttääkseni proverbiaalinen – puhuva subjekti:

havaitseminen on kuitenkin pohjimmiltaan proverbiaalista eli havaitseminen on kielen ja sen kaltaisten rakenteiden kuten tietyn kielenkäyttäjäyhteisön tapojen läpitunkemaa ja näin ollen kun metro tulee sillalle ja silmien edessä on maisema jonka olemme nähneet lukemattomia kertoja emme näe maisemaa vaan näemme sen proverbiaalisen kuvan symbolin tai ikonin näemme kalasataman jonka luulemme tuntevamme millainen on esimerkiksi katkaistu ja kasaan vedetty pajunrisu toisesta päästä paksu toiseen päähän oheneva lopuksi kokonaan katoava oksiin kuivuneet lehdet harmaita pilviä (s. 8–9).

Sana on siis tosiaan proverbiaalinen, havainto on proverbiaalista. Sanan lävitse ei tarjoudu kosketusta lihaan, maailmaan (”mihin asettaa ruumiin ja maailman raja kun maailma on lihaa”, s. 111), pre-verbaalisen, sanoja edeltävän alueelle – havainto on teoriapitoista, kuten sanotaan, tottumus on toinen luonto, fraasit jäsentävät havaintoa mutta ”kieli vajottaa jäsentäminen on mahdotonta essee vaiko ei-essee esseen aihe” (s. 110).

Ja edelleen: ”KIELESSÄ KYSYTÄÄN kysymyksiä joiden vastauskin on asetettu jo ennalta helle kannilan mukaan kaikki se mistä voidaan puhua sijaitsee kielessä” (s. 105). Tiedä häntä sitten, sanoiko Helle Kannila todellakin noin. Keksityt sitaatit ovat Rummukaisen molemmissa ntamo-julkaisuissa hersyvän hauskoja (”von wrightin filosofinen testamentti voidaan tiivistää seuraavasti vähempää kuin kahta kanaa ei kannata pitää”, s. 32; pitäisin tätä m-a-nummismaisena kunnianosoituksena analyyttisen filosofian piirissä ilmenevälle runolliselle kekseliäisyydelle). Poetic licence mainitaan tekstissä pariin otteeseen, eikä suotta.

Kaiken kaoottisuuden läpi kuultaa kuitenkin kompositio, teksti on jäsentynyttä, fraasien toisto on fuugamaista, vapaamuotoisesti, improvisatorisesti musikaalista mutta musikaalista yhtä kaikki, siis ”hiljaisuuksin viipaloitua aikaa” kuten musiikki Theodor Adornon mukaan, Rummukaisen mukaan – tätä määritelmää lainatessaan, samalla kun saattaa olla syytä epäillä tämänkin olevan pseudositaatti, katkelmiksi ”viipaloitu” teksti tietysti itse muistuttaa sellaista olevansa, muusien taidetta.

Ainakin kaksi Kalasatamaa ja hiljaisuuden hautausmaa

Parin viime vuoden aikana on sattumoisin ilmestynyt kaksi kaunokirjallista teosta nimeltä Kalasatama, Tuuve Aron romaani (2020) ja Kari Rummukaisen kirja – kutsuttakoon tätä nyt vaikka proosarunokokoelmaksi tai proosarunoelmaksi, siinä missä tulin kutsuneeksi hänen edellistä teostaan Joutomaa kollaasiromaaniksi, oli se sitten osuvaa tai ei.

Näitä kahta virkistävän erilaista Kalasatamaa yhdistää nimen lisäksi omaperäinen esseistiikka, tai Rummukaisen tapauksessa ainakin viitteellinen suhde esseistiikkaan (”esseen aihe jatka tästä vieraus saa hahmon silmiemme edessä ainoastaan vieraudesta voi emanoitua avoin tulevaisuus”, ”esseen aihe miten säveltäjä lavastaa ajan soivaan ainekseen theodor adornon mukaan musiikki on hiljaisuuksin viipaloitua aikaa”).

Esseistiikka on näissä teoksissa taiteenlaji taiteenlajiin upotettuna. Aron tapauksessa esseemäiset luvut vuorottelevat autofiktion kanssa, kun taas Rummukaisella esseemäisyys hajoaa osaksi katkelmallista tajunnanvirtaa tai tuota ”hiljaisuuksin viipaloitua aikaa”. Sallittakoon sana tajunnanvirta: se ei tarkoita tässä niinkään yksilöllisen tietoisuuden sisäistä monologia, vaan sanojen hyökyä, joka vie kaiken mukanaan.

Kahdelle äskettäin julkaistulle sanataideteokselle nimensä antanut Kalasatama on yksi Helsingin nuorimmista kaupunginosista ja metroasemista. Samalla se tarkoittaa, että nuori nimistö on syrjäyttänyt vanhan. Englantilaiskallio jäi historiaan niin nimenä kuin maamerkkinäkin, väistyessään ensin valtavan montun ja sitten uusien tornitalojen tieltä (”sinun ympärilläsi kirkuu äskensyntynyt lakeus sumusta märkä kirkas kuin uni elävän kuolleen peittämä maisema ja englantilaiskallio kalasataman entinen vuori pihlajineen rakennusmonttu johon istutetaan tornitalojen juuria”, s. 96-97).

Liikenteellisesti Kalasatama on ”kantakaupungin merkittävimpiä solmupisteitä” (Wikipedia). Kalasatama leikittelee sananselityksillä: ”Solmu palvelee samaa tarkoitusta kuin maamerkki, mutta sen läpi kuljetaan. Solmut ovat aukioita, toreja, asemia ja risteyksiä, esimerkiksi Kalasatamanpuisto, Työpajankadun kiertoliittymä, Tukkutori, Pohjolan pirtti ja Leposaaren kappeli.” (s. 18.)

Kulosaaren hautausmaalla sijaitseva siunauskappeli saa toimia yhtenä esimerkkinä läpikulkupaikoista, siis välitiloista – tässä ensyklopediamainen luettelo ikään kuin vaipuu uneen tai ainakin sen rajamaille – tai tilaan jossa musiikki muistuttaa hiljaisuudesta: ”autonkohina eteenpäinmenon symboli axel gabriel ingeliuksen mukaan musiikki on hiljaisuuden hautausmaa tyhjää tilaa ei ole menneisyys valuu kaikkialle” (s. 60).

Sanoessani minä tulen kielen puhuttelemaksi ja tulen siten jo karkotetuksi nimettömän, sanomattoman piiristä.

Yhdeksänkymmentäviisi anti-teesiä

Katkelmia tai proosarunoja on Kalasatamassa yhdeksänkymmentäviisi. Merkityksellinen luku, voisimme olettaa, sillä sehän on sama kuin Lutherin Teesien määrä. Mitään ilmeistä suhdetta Lutherin teeseihin Rummukaisen, sanoisinko, anti-teesit eivät tunnusta. Jonkinlainen satunnainen, ikään kuin aleatorinen heitto siihen suuntaan saattaisi olla maininta kiirastulesta, joka on tietenkin Lutherin latinaksi kirjoittamien Teesien keskeinen aihe: ”purgatorium uhka vai mahdollisuus” (s. 9).

Vihje houkuttaa näkemään Kalasataman, matkan Kalasatamassa tai halki Kalasataman, kiirastulimaisena, transitorisena tilana: ”metrovaunu matkustava katse tuhlaava ruumis välitilassa” (s. 14); mainitaan ”transitional poetry” (s. 64, 66), ”spatial poetry divided with silence” (s. 57), ja lainataan Goethea: ”bilde künstler rede nicht […] nur ein hauch sei dein gedicht” (s. 69). Runossa kieli kääntyy kieltä, henkäys puhetta vastaan.

Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia on puolestaan yhtä vaille sata. Mainitsen Queneaun vertailun vuoksi: Tyyliharjoituksia kertoo saman pienen yhdentekevän oloisen tarinan sattumuksesta raitiovaunussa ja myöhemmin kaupungilla 99 kertaa, kun taas Kalasatamassa ei näyttäisi tapahtuvan napinlävenkään vertaa. Ja kuitenkin: ”mooren veistoksen reikä jonka läpi kaksi tyhjää syleilee toisiaan” (s. 36) muistuttaa siitä henkäyksestä, joka virtaa läpi jokaisen näistä 95 katkelmasta, tyhjästä tyhjään.

Kalasatama näyttäytyy eräänlaisena hetkellisen, yksilöllisen kokemuksen elegiana, jossa vallitsee ”huoli subjektiivisesti koetun ajan irvokkaasta rajallisuudesta kauhu jokaisen hetken luonnottomasta korvattavuudesta” (s. 61), kuten myös huoli menneen ja tulevan ajan rajallisuudesta (”sitten viime sateen lopun ja tämän sateen alun en ole pätevöitynyt vastaanottamaan lyhenevää tulevaisuutta”, 62).

Yksilöllisyyteen nähden persoonapronominit ja persoonamuotoiset verbit ovat Kalasatamassa melko harvinaisia. Etenkin minä-muoto loistaa valtaosin poissaolollaan. Tuo huoli rajallisuudesta ja kauhu korvattavuudesta, joka on yhtä lailla ”luonnotonta” kuin vääjäämätöntä, onkin vähintään yhtä lailla yliyksilöllistä kuin henkilökohtaista.

Niin ikään harvinaista on, että katkelmia on jäsennetty virkkeiksi, pistein. Kuten tässä: ”Kuulen puheeni ulkopuoleltani mutta kuitenkin olen aina samalla puolella ruumistani. Aistivana havaitsevana puhuvana ajattelevana. Näkevälle näkeminen on näkymätön. Näkeminen on poissaoloa itsestä.” (s. 19–20.)

Minä on yhtä lailla puhuttelusana kuin sinä tai te, me, hän tai he. Sanoessani minä tulen kielen puhuttelemaksi ja tulen siten jo karkotetuksi nimettömän, sanomattoman piiristä. Runoilijan sanat ovat ”tämän viheliäisen eksiilin suremista” (s. 26), eksiilin joka on sanoissa.

Lauseiden – kuin mietelauseiden, ikään kuin aforismien – irrottaminen jo valmiiksi ”viipaloidusta” kudoksesta tuntuu väkivaltaiselta, mielivaltaiselta. Kuitenkin teksti tuntuu itse kutsuvan moiseen, aleatoriseen irrotteluun ja vapaaseen jälleenyhdistelyyn, kysyäkseen kuitenkin: ”onko se aleatoria” (s. 49). Ja ehdottaakseen kohta, paradoksaalisesti, että aleatoria ei olekaan vapautta, vaan voi olla olemassa jotain sellaista kuin ”aleatorian vanki” (s. 49). Me olemme pääsemättömissä siitä mielivallasta ja väkivallasta, joka kuuluu ihmisen kieleen, nimeämiseen ja sanottamiseen, inhimilliseen kulttuuriin ja ihmisenä olemiseen, kielen väsymättömään puhutteluun.

Samalla jokaisen uuden Kalasataman alle jää jotakin, mikä ei enää koskaan palaa.

Hävityksen havaintoja

Kalasataman kaupunginosan tieltä on hävitetty niin Englantilaiskallio kuin sitä ympäröinyt Englantilaismetsä pihlajineen. En tiedä, oliko Kalasatamassa mainittua Englantilaismetsää koskaan oikeasti olemassakaan Sörnäsin niemellä, mutta ellei ollut niin sellainen oli keksittävä, uneksittava. Mainio Esoteerinen maantiede -blogi kertoo paikallisten lasten ”tiettävästi” tunteneen kalliota ympäröivän alueen nimellä Englantilainen metsä, ”mikä kuulostaa aika romanttiselta ja mystiseltä nimeltä satama-alueelle, vaikka onhan siellä metsän rippeitä varmaan ollut”, kirjoittaa Marko Leppänen blogissaan.

Saman hävityksen tapaan jokainen sana, jokainen havainto on sanotun, havaitun elegiaa tai ruumiinvalvojaista, tai ”sepulchrum” (s. 23, 110). Olemassa olleen ja kuvitellun, ”jo edesmenneiden tai vielä edesmenemättömien” (s. 36). Olemassaolo, tai heideggerilaisittain täälläolo, paikallaolo (Dasein) on toisen paikalla oloa, paikan valtaamista toiselta, sanoo levinasilainen hyperbolinen etiikka. Tästä me olemme pääsemättömissä.

Tiivistyvä kaupunkirakenne on ekologista, ympäristöä säilyttävää, mutta samalla jokaisen uuden Kalasataman alle jää jotakin, mikä ei enää koskaan palaa. Luontoa ja kulttuuria.

”SANOITSE EI VOI MANATA ESIIN lokakuun sateesta tulvivaa tietä” (s. 92), väittää hän – sanottakoon nyt vaikka ”runon puhuja”, joka näyttäisi äkkiseltään katsoen kyseenalaistavan runokielen: ”KITSCH on runouden lingua franca” (s. 28) – ja manaa näine hyvineen lukijassa esiin vastalauseen. Samaan aikaan kun teksti tämän toteaa, se tulee rikkoneeksi tätä asiaintilaa vastaan.

Vähintään Kalasatama tulee ponnistelleeksi jotta ”proverbiaaliseen” tulisi edes hienoinen murtuma tai pehmentymä, ohentuma, kalvo jonka läpi kuultaa jotain ennenkuulumatonta. Jotain nimen omaan manataan esiin, kuin loitsuitse, ”metrovaunun ikkunasta havaittuna ja tekstissä sanoitse uudelleenloihdittuna” (s. 10).

Vaikka ”linnusta kerätyt tiedot eivät riitä kopion tuottamiseen” (s. 44), ja vaikka ”henki etsii lihaa mutta löytää sanoja” (s. 5; tämä lainaus Joseph Brodskylta on yksi kirjan epigrafeista), Kalasatama vähintäänkin siunaa sen minkä se väittää kadottavansa: ”murtunein meissä muuttuu armon lapioksi” (s. 35).