Sitten menin kotiin päättää Jana Kipon väkivallan, surun ja intohimon sävyttämän etsinnän. Antisankari saa jäädä rauhaan, mutta Karin Smirnoffista kuullaan vielä.

 

Kolmikymppinen Jana Kippo on rämpinyt kiperästä paikasta toiseen ruotsalaisen Karin Smirnoffin ”tumman poeettisissa” romaaneissa Lähdin veljen luo ja Viedään äiti pohjoiseen. Sitten menin kotiin -romaanissa (2020, Sen for jag hem, suom. Outi Menna, 2022) hän kaipaa läheistä kaksoisveljeään broria, joka kuoli onnettomuudessa. Vai oliko se onnettomuus?

Teoksen rankka aloitus on tuttua Smirnoffin aiemmista romaaneista. Äiti hirttäytyi ullakolla. Minä perin koristeet, toteaa veljen naisystävä Angelika Janalle, kun he suunnittelevat joulunviettoa. Jana on kouluttautunut taiteilijaksi, mutta pestautui syrjäisen Smallångerin kylän kotihoitoon. Hän on matkannut pohjoiseen estääkseen veljeään tappamasta itseään viinaan.

Smirnoff luonnostelee seudun ihmisiä nopein vedoin, mutta tavoittaa heistä oleellisen. Kuluttava elämä ankarissa olosuhteissa on kasvattanut itse kuhunkin kovan kuoren, jonka uumeniin tunteet padotaan. Joidenkin pettymykset ja katkeruus purkautuvat vihana ja väkivaltana.

Kenties heilläkin syvällä sisimmässä lepattaa vielä heikko liekki, kaipaus lohtuun ja läheisyyteen? miettii Jana, jonka lapsuuden kokemukset insestistä ja lyönneistä varjostavat hänen elämäänsä. Onneksi seudulta löytyy myös vähäeleisesti toisistaan välittäviä ihmisiä.

Janan ihmis- ja sukulaissuhteet ovat lievästi sanottuna kimurantteja. Ne hankaloittavat hänen muutenkin kuoppaista taivaltaan. Aitoa rakkauttakin olisi tarjolla, mutta se ei Janalle riitä. Hänen viha-rakkaussuhteensa karismaattiseen, mutta äkkipikaiseen taiteilija-Johniin tulee kaiken muun tielle.

Jana puhelee ajatuksissaan kuolleen veljensä kanssa, pitää häntä näin elossa ja lähellään. Bror saa kommentoida siskonsa edesottamuksia estottomasti, esimerkiksi silloin kun Jana jälleen kerran on palaamassa Johnin luo: Voi helvetti jana veli sanoi. Ei taas.

Smirnoff ei juuri piittaa oikeinkirjoitussäännöistä tykittäessään tarinaa iskevillä lauseillaan. Sen, minkä hän jättää sanomatta, lukija näkee ja kirjoittaa omassa päässään, sillä niin tehokkaasti hän viestinsä välittää. Lyhyet luvut vievät siekailematta tilanteesta toiseen ja pitävät lukijaa imussaan.

 

Kuolema kulkee kintereillä

Sitten menin kotiin on paitsi täysiverinen kaunokirjallinen teos myös psykologinen trilleri. Vihjeet ja johtolangat suorastaan tihkuvat sivuilta. Romaanin lukuisista juonenpätkistä syntyy monitasoinen, värikäs kudos. Janan kohtaamien ihmisten elämäntarinat kietoutuvat toisiinsa jatkaakseen jälleen omaan suuntaansa. Näinhän elämässä monesti käy.

Kuolema kulkee Janan kintereillä ja vie monta hänelle läheistä ja tärkeää ihmistä. Kertomuksen näennäisen raadollisen pinnan alla lipuu kaipauksen ja menetyksen haikea pohjavirta. Jana tajuaa elämän lopullisuuden vasta silloin, kun se päättyy.

Oli yhä yö. Pirttisohvan valottomassa kotilossa makasimme toisiimme sulautuneina. Ajattelimme samoja ajatuksia. Että oli alku ja loppu. Joiden välisen ajan me olimme tuhlanneet. Ja kohta se olisi ohi.

Takaumat Janan opiskeluvuosiin Tukholmassa tuovat kertomukseen toisen tason. Jana huomaa toistavansa vanhempiensa väkivaltakuviota alistuessaan östermalmilaisen pörssimeklarin leikkikaluksi. Mutta Jana osaa myös kostaa, eikä siinä ole mitään suloista.

Onneksi seudulta löytyy myös vähäeleisesti toisistaan välittäviä ihmisiä.

Tien päässä on taiteilija

Jana on muovaillut tarkkoja yksityiskohtia sisältäviä savihahmoja menneisyydestään ja sen ihmisistä. Pienoisveistokset herättävät ihastusta tukholmalaisen gallerian näyttelyssä: sairaan aitoja! Kun Jana törmää juron, yksinäisessä saaressa asuvan kuvanveistäjä Mikkelin teoksiin, ne ovat kuin isku palleaan, käännekohta hänen taiteenteossaan.

Jana kokee jylhien kiviveistosten kuvaavan omia tunteitaan, omaa elämäänsä: petosta, menetystä ja yksinäisyyttä. Mikkelin mukaan todellinen taide syntyy juuri tästä: tunteista ja kipupisteistä, jotka taiteilija teostensa kautta välittää katsojalle. Se on sitä mitä kutsutaan taiteeksi. Että on jotain mikä on pakko saada ulos.

Savi ei enää taivu Janan hyppysissä entiseen malliin, sillä kädet kaipaavat työkaluja ja kiveä, joka alkaisi puhua. Mikkelin sanat kaikuvat hänen korvissaan: älä yritä kopioida ja näin hallita todellisuutta. Kuvaa tunnetta tai ajatusta.

Jana on vähitellen alkanut hahmottaa itseään ja elämäntehtäväänsä, sillä taiteesta on tullut erottamaton osa hänen elämäänsä. Hän on löytänyt jotain, mikä voimalla elää. Pitkä kujanjuoksu on vihdoin päättymässä. On aika mennä kotiin.

 

Hetkelliset hyvästit

Haikein mielin hyvästelen Jana Kipon, mutta ymmärrän, että hän tarvitsee työrauhaa. Kenties hän myös haluaa rakentaa mahdollista yhteistä elämää tyttöystävänsä Nikin kanssa.

Smirnoff osaa kiihdyttää menoa ja yllättää. Se saa minut jälleen miettimään tulevaa tv-sarjaa. Voisin kuvitella, että tuloksena syntyy hybridi, jossa Aki Kaurismäen elokuvien vähäeleisyys sekoittuu David Lynchin elokuvien hyytävään pelontunteeseen. Smirnoffin omalla twistillä totta kai.

Onneksi Karin Smirnoff ei ole menossa minnekään. Hänet on valittu jatkamaan Stieg Larssonin maineikasta Millennium-kirjasarjaa. Voin kuvitella, että Karin Smirnoff ja Lisbet Salander tulevat mainiosti toimeen keskenään. Parivaljakko aloittaa yhteisen taipaleensa ensi syksynä WSOY:n kustantamalla teoksella Merikotkan huuto.

 

Lue myös Hannele Salmisen kirjoittamat kritiikit trilogian ensimmäisesestä ja toisesta osasta!

Dela artikeln: