Satiiri on ”kirjallinen tuote, joka kohdistaa ruoskivan ivansa tavallisten ihmisten siveellisiin heikkouksiin sekä yhteiskunnan epäkohtiin ja narrimaisuuksiin”, määrittelee Kaarina Turtia Otavan uudessa sivistyssanakirjassa (2005). Ironia muuten on tyylikeino, jossa ”puutteet ja viat esitetään avuina, moite kehuna”.

Karl Kraus (1874–1936) oli wieniläinen kirjailija, lehtimies ja julkaisija, kuuluisa jo omana aikanaan. Hänen Die Fackel -lehtensä oli jumalanruoska, jonka sivalluksia wieniläinen porvarisyleisö pelkäsi ja joista se nautti. Krausin luentatilaisuudet vetivät salit täyteen.

Asiasta todistetaan esimerkiksi Elias Canettin muistelmateoksessa Soihtu korvassa. Siinä piirretään eläväinen kuva ilmiöstä, joka oli ”Wienin ankarin ja suurin mies. Kukaan ei saanut armoa hänen silmissään. Hän hyökkäsi luennoillaan kaikkea huonoa ja turmeltunutta vastaan … Tällä maailman ihmeellä, tällä hirviöllä, tällä nerolla oli erittäin tavallinen nimi Karl Kraus” (suom. Kyllikki Villa).

Wienin ankarin ja suurin mies. Kukaan ei saanut armoa hänen silmissään.

Se oli Arnold Schönbergin, Oskar Kokoschkan, psykoanalyysin ja loogisen positivismin Wien, jonka loisteliaissa kahviloissa uudet ajatukset ja uudet juorut kohtasivat muinaiset asenteet. ”Elämä Wienissä on kaunista. Koko päivän soittaa huilu päälleni”, kirjoitti Kraus vuonna 1912.

Modernin maailman jäljillä

Nykyaika ja -kulttuuri on ironian tai ”semi-ironian” leimaama. Se on harmitonta ja joskus hauskaa. Siinä riittäisi Krausin kaltaiselle kirjailijalle ruoskittavaa, jos Krausin kaltaisia kirjailijoita olisi olemassa. Itse olen käynyt kustantajan tilaisuuksissa ja oppinut, että kirjallisuus on nykyään vitsi.

Satiiri on kuitenkin vakava asia, joskus kuolemanvakava, kuten kuluneen talven tapahtumat Ranskassa ovat osoittaneet. ”Ei vielä loppua näkyvissä.” ”Onhan!”, kirjoittaa Kraus. Vitsit ovat vähissä.

Juhani Ihanus on valikoinut ja suomentanut Myrkyn käyttöohjeeseen osia kolmesta Krausin aforismikokoelmasta vuosilta 1909, 1912 ja 1918. Aikahaarukkaan mahtuu ensimmäinen maailmansota ja Itävalta-Unkarin romahdus, ja se näkyy teksteissä. Massateurastuksen ohella Krausin kynä jäljittää muutkin modernin maailman olennaiset piirteet: teknistymisen, kaupunkielämän, byrokratisoitumisen, taiteen ja seksin muuttumisen mysteeristä tieteellisen ja kaupallisen mielenkiinnon kohteiksi. Etsimättä tulee mieleen kaksi muuta havainnoijaa saksalaiselta kulttuurialueelta: Walter Benjamin ja Max Weber.

Siinä mielessä Kraus on leimallisesti moderni ihminen, että hänen asenteensa useisiin asioihin on vähintäänkin kaksiulotteinen – tämä pätee niin Naiseen, Wieniin, lääketieteeseen kuin omaan aikaankin. Nationalismiin ja siihen kietoutuvaan militarismiin hän suhtautumisensa on yksiulotteinen: se on ehdottoman kielteinen. ”Saksalaisen sotilastoimiston portilla näin julisteen, josta ponkaisivat esiin sanat: ´Vapauttakaa sotilaat!´ Mutta sen tarkoitus oli etsiä siviilejä kirjureiksi kansliaan, jotta siellä työskentelevät sotilaat voitaisiin lähettää rintamalle.”

Me olemme pahoja, ja kirjailija itse on kaikkein pahin.

Juhani Ihanus tavoittaa hienosti suomen kielellä saman iskevyyden, jonka voi arvata olevan Krausin saksan olennainen ominaisuus. Hänen esseensä Karl Kraus, sanafetisisti esittelee kirjailijan, joka on käytännössä Suomessa tuntematon.

Myrkyn käyttöohjetta lukiessa on helppo huomata mikä tekee Krausista lajissaan niin suuren. Hän kiertää kaukaa erään aforismin kirjoittajan helmasynnin. Hänelle ei ole olemassa hyviä ”meitä” ja pahoja ”niitä”. Me olemme pahoja, ja kirjailija itse on kaikkein pahin.

Dela artikeln: