Kylmä rintama

”Pyyhin nokista lasia,/
vedän paljain käsin kylmää rintamaa,/
suruja jotka halkovat tavallista elämää, naisten tuomioita/
väitetään yhä kohdun jakamiksi/
naisten arjesta vaietaan ankarimman mukaan/
toiveet tai nyrkit toteutuvat,/
moottorit ja kimakat puhuvat:/
pystyt kalliot avattu epäröiville, alkaa mones päivä/
nukkumatta, vanhat tavat toistuvat lehdissä/”

Katariina Vuorisen (s. 1976) runon ”Suolatalo” edellä siteerattu säkeistö sisältää viittauksen tekijänsä toisen runokokoelman nimeen Kylmään rintamaan ja nostaa esille kokoelman yhden merkittävän aiheen: naisen arkiseen elämään kuuluvan väkivallan pelon ja surun. Vaikka runokokoelman joistakin teksteistä välittyy väliin hiukan positiivisia värejä, yleissävy on runokokoelman otsikon mukainen: käsitellään kylmää rintamaa, surullisia tuntoja.

Vuorisen toinen runokokoelma on haasteellinen lukukoe. Debyyttikokoelma Edith suuteli minua unessa ilmestyi vuonna 2001. Kuudesta osastosta ja avausrunosta ”Valitse näistä” koostuvan uutuuskokoelman runot ovat lähes poikkeuksetta pitkiä ja kieleltään vuolaita. Hyvin monissa runoissa minä saa äänen, mutta usein sinän kautta. Tämä onkin luonnollista, sillä useissa teksteissä käsitellään kahden ihmisen välistä parisuhdetta.

Vuorisen runoissa huomiota herättävät erityisesti voimakkaan metaforiset ilmaukset, joissa lukijalle on runsaasti ratkomista. ”Kodin ja laiskuuden läksyjä” -runon alussa kuvataan minän kokemusta ahdistuksesta: ”Rakkaus hoputtaa lapsia, susi ajaa sinua / terävässä maisemassa, puolukoita ja tuulta rätisevässä maisemassa / susi ajaa vaaleaa päätäsi fasaanien ja jänisten seasta / syli ja leikit suljetaan korkeaan aitaukseen.” Omaperäiset kuvat, kuten ”silmien kuivaneulatyö” ja ”koiran peruutuspeili”, johtavat välillä lukemaan runoja pikemminkin tunnelmien kuin merkitysten kautta. Joskus tuntuu siltä, että joistakin runoista on vaikea löytää punaista lankaa, kun omaperäiset metaforat kiertyvät turhan paljon itseensä.

Kokoelman osastojen ja runojen otsikot antavat suuntavinkkejä Vuorisen synkkään runomaisemaan ja ohjaavat siten lukemista. Otsikoissa on viittauksia muuhun kirjallisuuteen, erityisesti satuihin, kuten teksteissä ”Tuhkimo”, ”Manchalainen” ja ”Punahilkka”. Seikkaileepa ”Hajataittoa” -runossa Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta tuttu Aalo, johon esimerkiksi nykyrunoilijoistamme Merja Virolainen on runoissaan viitannut. Kylmän rintaman yhden osaston nimi on ”Väärin kootut sadut”. Vuorisen runot ovat väärin koottuja satuja, koska niissä ei ole juuri lainkaan onnellisia loppuja.

Monet Vuorisen runoista kytkeytyvät ihmisen elinkaaren tapahtumiin, kuten ”Jälkikasvu” ja ”Aikuiseksi” sekä osaston ”Ristiäissaatto” tekstit. Osaston nimi vihjaa ihmiskunnan loppumiseen; sen kolmas runo toteaakin, kuinka ”viimeisten ihmisten laji on liian näköinen.” Toisen runon näkemys lasten kokemuksista on lohduton: ”– vähitellen lapsessa alkaa metronomin liike, / mailat ja saappaat heitetään kohti / puhe ohentuu naulaksi, raivo vasaroi. / Vähitellen veri sekoittuu, / vahvemmista kaivetaan sakset ja kintaat / ja kuivina säilyneet, puhtaat villat.” Väkivalta yhdistyy kokemukseen lapsuudesta.

Runoja tyttöjen ja naisten ahdistavasta elämästä

Viime aikoina suomalaisessa runokeskustelussa on kiinnitetty huomiota siihen, että tyttöys on ollut yksi lyriikkamme keskeisistä aihepiireistä 1990-luvun lopulta lähtien. Tyttöyttä ja naiseutta ovat käsitelleet erityisesti Saila Susiluoto proosarunoissaan, Vilja-Tuulia Huotarinen esikoisessaan Sakset kädessä ei saa juosta ja Johanna Venho kaikissa runokokoelmissaan. Katariina Vuorisen runokokoelma liittyy tyttöaiheesta ammentaneeseen kirjoittajaryhmään. Hänen käsityksensä tyttöydestä ja naiseudesta on kuitenkin ahdistuneempi ja surumielisempi kuin muilla nykynaisrunoilijoillamme.

Siinä missä Huotarisen esikoiskokoelman Sakset kädessä ei saa juosta runon minä uhmaa kapinallisesti ja riemukkaankin oloisesti ympäristöään, Vuorisen runon minä on alistuneempi, häpeää omaa itseään. Vuorisen runojen minän häpeä tulee ilmi esimerkiksi Kylmän rintaman ensimmäisen osaston runosarjassa ”Pikku naisia”. Runosarjan ensimmäinen runo kuuluu:

”Me alistamme vartalomme kokeisiin,
nyppimiseen ja paastoon.
Väliimme nousee kahakka
kun ihot sinertävät ja punertavat, eivät ole sukua
eivät sulaudu vaikka tamppaamme peittoja
lahjapapereita suurten klassikoiden ympäriltä,
vaikka syötämme kyllästymisen
ja verikoston pitkiä pääjuuria,
houkuttelemme jalkaa lankaan
Vartalot heräävät yhä muiden ympäriltä.
Me nypimme laajoja aukeita kulkemisen ja nautinnon välille.
Emme ymmärrä ylpeyttä
meidän käskettiin aina hävetä.”

Vuorisen runossa naiseuteen liitetään ruumiin ääretön kontrolli, mihin viittaavat puheet vartalon kokeista, nyppimisestä ja paastosta. Peittojen tamppaus viittaa ankaraan kontrolliin. Naiset eivät pysty olemaan ylpeitä, päinvastoin he häpeävät itseään. Siinä missä Johanna Venhon runokokoelmissa naispuoliset runon puhujat saattavat puhjeta iloon ruumiistaan, Vuorisen runoissa minän ulkoinen ja sisäinen kontrolli on niin vahva, ettei ilolle ole juuri tilaa. Riemun sijaan väkivalta ja ulkoapäin syntyvä ahdistus määrittävät runon minää. Esimerkiksi ”Prinsessa ja herne” -runossa kuvataan lahjakasta lasta, jonka ”selkä kuvioituu / sähköjohtoja vasten”.

Kun luin Vuorisen runoja, aloin odottaa runsaiden ankeiden ja väkivaltaisten kuvien keskeltä myös jotakin positiivisempaa. Ei niin, että runouden pitäisi olla positiivista, mutta runomaailman kylmyys ja kovuus alkoi koetella. Viimeisen osaston ”Toisin kerrottu elämä” alussa onkin joitakin välähdyksiä myös valoisammasta maailmasta. Ensimmäisessä runossa kerrotaan, kuinka ”toisin kerrottu elämä on tapani rakastaa sinua.” Runossa on myös lämpöä. Kuitenkin myös viimeisessä osastossa astuvat mukaan ahdistuneet kuvaukset. ”Hämäräsokeutta” -runossa minä kiertää ”paalinarua kaulaan”, ”Hevoskuuri” -runossa ”humalassa pärskyy rakkaus, aamun inho”. Katariina Vuorinen ei halua päästää lukijaansa helpolla.