Jäätyväinen

Kirjallisuudentutkija ja runoilija Katja Seudun (s. 1973) kolmas runokokoelma Jäätyväinen kysyy planeettamme tilaa tänään. Teos lähestyy kysymystä peilaamalla luontosuhdettamme luonnon ihmissuhteeseen, siihen, miten luonto suhtautuu meihin.

Teoksen mittakaava tulee ilmi heti kokoelman alussa: “Maapallo on koko alue, sen enempää ei ole.” Vaikka maapallon ulkopuolelta löytyykin alueita ja asioita, on kaikki ihmiselle tuttu ja merkityksellinen täällä, maan päällä. “Niin me olemme kuin pesässä / jonka laitojen yli ei voi pudota.”

Yksikään laji, saati yksilö, ei ole maailmassa yksin.

Akateemisen uransa puolella Seutu on keskittynyt muun muassa Mirkka Rekolan lyriikan tutkimukseen. Seudun oman runouden kohdalla onkin usein noteerattu sen Rekola-vaikutteisuus, ja tämä vaikutus näkyy myös Jäätyväisessä. Miksikään Rekola-pastissiksi Seudun runous ei kuitenkaan pelkisty.

Luonto ja me – luontomme

Kokoelmassa toistuu ajatus ihmisestä luontokappaleena siinä missä lehdet ja kivetkin, yhtä syvästi osana luontoa ja saman arvoisena. Kehittyneet aivomme ja kyky introspektioon eivät nosta meitä muun eliökunnan yläpuolelle. Jos jotain, niin kykyjemme takia olemme ainoastaan muita lajeja suuremmin vastuussa ympäristöstämme.

Seudun tiivis ilmaisu on parhaimmillaan kiteyttäessään tämän eetoksen neljään sanaan muutoin paljaalle sivulle: “nokkonen kukkii      minä kävelen”. Nokkosen kukinta voi satuttaa ihmistä ja vastaavasti ihminen saattaa kävellessän talloa nokkosen. Sekä kukinta että kävely ovat osa näiden lajien luontaista toimintaa ja maailmassaolon tapaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö nämä tavat voisi samalla olla haitallisia toisille lajeille. Nokkonen ei voi lajina lopettaa kukkimista eikä ihminen kävelemistä. On löydettävä kompromisseja, pidettävä huolta toisesta. Yksikään laji, saati yksilö, ei ole maailmassa yksin.

Selvä vertailukohta tällaiselle modernille luontokeskeiselle runoudelle on Pauliina Haasjoen tuotanto. Antti Arnkil toteaa Sunnuntaiesseissään Haasjoen runoudesta puhuessaan, että “Haasjoen ‘sielu’ ei rajaudu inhimilliseen sfääriin, vaan tuntuu liittyvän mihin tahansa elävään ja tuntevaan.” Vastaavanlainen ajatus jonkinlaisesta yleismaailmallisesta sielusta löytyy myös Jäätyväisestä, vaikka sielua ei siinä nimeltä mainitakaan.

Seutu onnistuneesti häivyttää ihmisen ja luonnon välistä eroa jo ilmaisun tasolla. Kokoelmassa on useita kohtia, joissa Seudun kieli antaa epätarkkuudellaan piut paut moiselle kahtiajaolle. Esimerkiksi säkeistössä “Mistä tietää, että puuttuu / päivän valo, uupuu / metsän hengitys?” sanan “uupuu” voi nähdä tarkoittavan joko puuttumista tai väsymistä. Molemmat tulkinnat johtavat teoksen kontekstissa samaan lopputulokseen: hiilinielujen katoamiseen. Kysymykseksi jää, nähdäänkö asia ihmisen kautta, metsän hengityksen yhtäkkisenä puuttumisena, vai metsän itsensä kautta, ihmisen toiminnasta seuraavana väsymyksenä.

Onko enää toivoa?

Jäätyväinen on ennen kaikkea teos ilmastonmuutoksesta sekä osastamme ja paikastamme siinä. Teos ei syyllistä eikä saarnaa, mutta yrittää kenties näyttää mallia kuinka elää aiempaa eheämmin muun luonnon kanssa.

Teoksen puhuja käy useaan otteeseen dialogia luonnon kanssa, kyselee siltä suoraan ja kuuntelee sitä. Näin piirtyy esiin ihminen, joka lakkaa olemasta vain luonnon ulkopuolinen tarkkailija, joka näkee kaiken pelkkänä resurssina, materiaali- ja energiavarantona, ja alkaa tämän sijaan elää luonnon kanssa yhdessä, osana sitä. Seutu esittääkin luonnon jonakin elävänä ja tuntevana, joka ansaitsee ja tarvitsee sekä huolenpitoa että sympatiaa.

Kokoelman yleistunnelma on haikea, kuin jotain peruuttamatonta olisi tapahtunut, jotain arvokasta iäksi menetetty.

Vaikka toivoa uudenlaisesta luontosuhteesta on, ei nykyhetken traagisuus silti unohdu. Kokoelman yleistunnelma on haikea, kuin jotain peruuttamatonta olisi tapahtunut, jotain arvokasta iäksi menetetty. Myös epäonnistumisen tunne ja pettymys omaan toimintaan ihmiskunnan tasolla näkyy teoksessa: “Luonto huutaa. // Kirjaan ylös sen ääniä / väärässä paikassa väärään aikaan.” Tapahtuu jopa pallomme rajat ylittävää katumusta:

“Yöllä havahdun kauhuun
olemme ylittäneet
rajan,

kaukana täältä
kääntyy katse
pois meistä.”

Rakoileva kokonaisuus

Kokoelmaa ei ole jaettu osiin, vaan runot muodostavat teoksen alusta loppuun sivu sivulta jatkuvan kokonaisuuden. Runot ovat lyhyitä, tiiviitä ja vailla nimiä, joten raskaaksi teos ei rakenteestaan huolimatta käy. Seassa on kuitenkin muutamia hieman turhalta tuntuvia, varsin mitäänsanomattomia kohtia, kuten päiväkirjamerkintöjä, jotka tuntuvat teoskokonaisuuden kannalta irrallisilta.

Ei hysteriaa ilmastokatastrofin edessä, vaan perusteltua järkkymistä.

Vaikka perusrakenteeltaan kokoelma onkin ehyt, tämä ailahtelevuus tekee siitä ajoittain hajanaisen oloisen. Sävy kuitenkin pysyy läpi teoksen yhtenäisenä, ja ilmaisu on kauttaaltaan haurasta ja vähäeleistä, mutta varmaa.

Seudun tyyli onkin Jäätyväisen parhaita puolia. Ajoittain teksti tuntuu hektiseltä ja paniikinomaiselta, jopa epäuskoiselta kaiken tapahtuvan edessä: “lapsi menee rikki, poikanen menee rikki, taimi / menee, metsä ilmakehä menee”. Yleensä ilmaisu pysyy kuitenkin rauhallisena, kaihoisaa ihmettelyä täynnä. Ei hysteriaa ilmastokatastrofin edessä, vaan perusteltua järkkymistä.