Katriina Huttunen palaa Hietaniemen hautausmaalle, tarkkailee sen elämää ja osallistuu surukirjallisuuteen. Surua ei voi loppuunkäsitellä.

Katriina Huttusen toinen kaunokirjallinen teos Mustaa valoa: muistiinpanoja hautausmaalta (2020) on monimuotoinen, moneen suuntaan haarautuva kokonaisuus, joka nimensä mukaisesti koostuu yksittäisistä muistiinpanoista. Siinä on niin proosan, lyriikan kuin tietokirjallisuudenkin piirteitä. Mosaiikista hahmottuu kokonaisuus, jonka keskiössä on kaikennielevä kuolemansuru. Aiheeseensa teos tarjoaa raadollisenkauniin näkökulman, josta käsin kulttuurimme oletukset surusta ja hyvästä elämästä näyttäytyvät uudessa (mustassa) valossa.

 

Hautausmaan tutut kanssaeläjät

Teoksen alkusanojen mukaan muistiinpanot ovat ”hautakiviä joiden ääreen lukija voi hetkeksi pysähtyä” (s. 7). Tekstissä onkin samankaltaista meditatiivisuutta kuin hautausmaalla kävelyssä. Tyyli vaihtelee: välillä muistiinpanot listaavat Hietaniemeen haudattujen ammatteja tai kuolinsyitä, välillä luennoivat hautausmaiden historiasta, välillä uppoutuvat luotaamaan surun olemusta.

Pilkun säännönmukainen puuttuminen sivulauseen edestä häiritsi tätä lukijaa ehkä suhteettomankin paljon, mutta muuten teoksen kieli on vaivatonta ja rikasta. Erityisen nautittavia ovat teoksen tarkat ja eläväiset luontokuvaukset, jotka usein kantavat monia merkityksiä ja vivahteita: ”Joulukuun alussa isomaksaruohojen väritys tuo mieleen ruhjeille pahoinpidellyn lihan. Ensikuuran sokeroimina isomaksaruohot antavat kasvot hautausmaaluonnon kuolemalle, ja lumen alle jäätyään ne hukkuvat tyynesti, vastaan panematta, talviuneen.” (s. 42.)

Teos jakaantuu kolmeen osaan, Meno, Perillä ja Paluu. Nimet viittaavat matkaan, jonka kertoja tekee joka päivä tyttärensä haudalle Hietaniemen kolumbaarioon. Itsemurhan tehneen tyttären kuolema on liikkeellepaneva voima. Sen ympärille kaikki muu toiminta rakentuu. Toisaalta tarkkailun kohde ja teoksen toinen päähenkilö on Hietaniemen hautausmaa itse.

Tytärtään sureva äiti kävelee hautausmaalla ja tarkkailee sen elämää. Hautausmaan jänikset, rastaat, maksaruohot, muratit ja muut asukit ovat hänelle tuttuja kanssaeläjiä ja samastumisen kohteita. Jokapäiväisiin tuttuihin lukeutuvat myös haudat, niiden pinnalla kasvavat naavat ja sammalet, sekä haudoilla käyvät surijat ja heidän surtavansa. Hautausmaan kulkija tuntee Hietaniemen vuodenajat, historian ja työntekijöiden askareet. Kaikesta tästä – sekä laajemmin hautausmaista, kuolemankulttuurista ja surun olemuksesta – hän tekee muistiinpanoja, joista teos muodostuu.

Suru ei ole prosessi, surusta ei päästä yli koskaan, eikä suruun ole näkyvissä helpotusta ajan myötä.

Itseään tarkasteleva suru

Surukirjallisuus, eli läheisen kuolemaa ja siihen liittyvää surua omakohtaisesti käsittelevä kirjallisuus, on oma genrensä. Monet surukirjat ilmestyvät omakustanteina ja löytävät lukijansa muista surevista. Tieto teoksista leviää esimerkiksi surujärjestöjen (eli läheisensä menettäneiden vertaistukijärjestöjen) verkkosivujen kirjalistauksissa sekä verkon vertaistukiryhmien kautta.

On tietenkin myös surukirjoja, jotka tyylillään ja sisällöllään kurottavat muihinkin suuntiin kuin oman kuolemansurun käsittelyyn, ja joiden lukijakunta on läheisensä kuolemaa surevien joukkoa laajempi. Viime vuosina tällaisia suuren yleisön huomion saaneita surukirjoja ovat esimerkiksi tanskalaisen Naja Marie Aidtin teos Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin: Carlin kirja (2017, jonka Huttunen itse on ansiokkaasti suomentanut vuonna 2018) sekä Huttusen oma esikoisteos Surun istukka (2019). Surun istukassa käsitellään tyttären itsemurhaan liittyvää surua suoralla, paljaalla tavalla.

Mustaa valoa haarautuu useampaan suuntaan, kuten hautausmaan asukkaiden kuvaukseen. Teoksessa liikutaan myös surun metatasoilla ja käsitellään muun muassa surukirjallisuutta ilmiönä. Huttunen kirjoittaa surukirjallisuuskaanonista, jonka tärkeisiin nimiin kuuluvat esimerkiksi Roland Barthes, Paavo Haavikko, Veikko Huovinen, Henrik Ibsen ja Helvi Juvonen. Surukirjailijoiden teoksia lainataan ja pohditaan hautausmaamuistiinpanojen riveillä. Lopussa on myös listat hautausmaakirjallisuudesta sekä kuolemankirjallisuudesta.

Hautausmaamuistiinpanoissa puhutaan ”surun käsiteanalyysista” sekä ”surun fenomenologiasta” ja siteerataan ajattelijoita Marcus Aureliuksesta Martin Heideggeriin. Lähestymistapa suruun ja hautausmaahan surun paikkana on yhtäältä älyllinen, pohtiva ja tarkkaileva: ”Teema ja sen variaatiot. Kerään, tallennan ja sulatan tietoa, ritualisoin käyntini, kuvaan hautoja, tarkkailen maksaruohojani, seuraan jäkälien kasvua, kirjoitan muistikirjaani” (s. 294).  Toisaalta teos kuvaa henkilökohtaista, yksilöllistä surua, kuten se itsekin itsensä määrittelee: ”Jokaisella surevalla on oma menetys ja omaa menetystä varten omat sanat” (s. 182) ja ”Nämä ovat minun menetykseni sanoja” (s. 183).

Surun sanat kertovat usein surusta itsestään: ”Suru on hydra” (s. 194), ”Suru on tuoretavaraa” (s. 224), ”Itsemurhasuru on partisiipin preesens, aktiivimuoto, transitiiviverbi” (s. 238). Surun lisäksi runolliset muistiinpanot tutkivat hautausmaan olemusta ja ymmärtävät itseään sen kautta: ”Tämä nekropoli, Hietaniemi, on suruni ruumiillinen ja henkinen tila” (s. 16). Hautausmaamuistiinpanojen kautta niiden kirjoittaja hahmottaa suruaan, itseään ja paikkaansa maailmassa.

Hautausmaan jänikset, rastaat, maksaruohot, muratit ja muut asukit ovat hänelle tuttuja kanssaeläjiä ja samastumisen kohteita.

Saako suruun rakentaa pysyvän kodin?

Mustaa valoa -teoksessa näkyy pyrkimys ymmärtää ja käsitellä surua – mutta ei siksi, että suru tulisi ymmärretyksi tai varsinkaan loppuunkäsitellyksi. Teoksen surukäsitys on selvä: suru on ehdotonta ja pysyvää. Hautausmaalla kulkevalle äidille suru ei ole elämänvaihe, prosessi tai kriisi, josta on päästävä yli: ”Kaikki eivät ymmärrä että suruni ei ole ongelma joka on ratkaistava. Että suruni ei ole ongelma joka on ratkaistavissa. Että suruni ei ole ongelma.” (s. 152.)

Teoksen surukäsitys eroaa yhteiskuntamme surukäsityksestä jyrkästi. Mediassa ja muissa tarinoissa traagisen menetyksen kokenut esitetään usein selviytyjänä, jonka tarinasta voi saada lohtua ja voimaa. Terveydenhoidossa suru voidaan nähdä menetystä seuraavana välttämättömänä prosessina, jota voidaan lääkitä ja hoitaa, vaikka se vie väistämättä oman aikansa – jos suru täyttää koko elämän liian pitkän aikaa, se aletaan nähdä diagnoosia vaativana ongelmana.

Mustassa valossa suru näyttäytyy toisenlaisena. Suru ei ole prosessi, surusta ei päästä yli koskaan, eikä suruun ole näkyvissä helpotusta ajan myötä. Ateistille ei ole tarjolla vapahduksen tai jälleennäkemisen odotusta. Edes läheisen itsemurhaan kytkeytyvään syyllisyyteen ei tarjota armahdusta. Toivoa tai edes pientä liennytystä ei ole näköpiirissä. Suru on ehdoton ja loputon. Se on läsnä jatkuvasti, ei päästä irti surevasta – eikä surija surustaan.

Vaikka toivoa ei ole, paljon kauneutta kuitenkin on. Kauneus löytyy hautausmaan mustasta valosta, arkisista suremisen rituaaleista: kävelystä hautausmaalla, eväiden syömisestä ja kirjojen lukemisesta perillä kolumbaariossa, hautapatsaalle pesänsä tekevästä mustarastaasta. Tyttärensä haudalle kulkevan äidin elämä ei istu selviytyjänarratiiviin, mutta selviytyminen ei häntä kiinnostakaan – hänellä on oma surun kertomuksensa, josta hän ammentaa ja jolle hän antaa voimansa.

Kulttuurimme onnellisuutta ja ainaista eteenpäin pyrkimistä ihannoivassa ilmapiirissä toivottomuuteen uppoaminen tuntuu intuitiivisesti väärältä. Saako tuskaan ja syyllisyyteen jäädä kiinni? Pitäisikö jonkun kuitenkin yrittää auttaa toivottomuudessa vellovaa kanssaihmistä? Saako suruun tehdä pysyvän kodin? Ihminen, joka ei halua selviytyä tragediastaan, on keskellämme radikaali. Hautausmaa elämän ja kuoleman rajapintana, toiseuden paikkana, on hänen turvapaikkansa.

Dela artikeln:

 

Maiju Hirvonen

Kirjoittaja on viestinnän ja kirjallisuuden ammattilainen, joka on työskennellyt muun muassa Surevan kohtaaminen -hankkeessa ja KÄPY - Lapsikuolemaperheet ry:ssä.