Me orvot (When We Were Orphans)

Englantilaisen Kazuo Ishiguron viides romaani Me orvot on hienostunut ja vaivihkaa petollinen tarina paluusta menetettyyn lapsuuden kotimaahan, tässä tapauksessa 1900-luvun alun kosmopoliittiseen Shanghaihin. Romaanin minäkertoja, seurapiirien säihkeessä viihtyvä salapoliisi Christopher Banks, alkaa suurin odotuksin selvittää arvoituksista perustavinta, omien vanhempiensa vuosien takaista salaperäistä katoamista mutta joutuu lopulta pakon edessä tunnustamaan, ettei hyvän ja pahan ero ole niin yksiselitteinen kuin millaiseksi hän oli sen tehtävänsä alussa mieltänyt.

Menestyksestään huolimatta Banks ei muistuta niinkään kollegaansa Sherlock Holmesia vaan tohtori Watsonia, mestarisalapoliisin seikkailujen kronikoitsijaa, joka on taipuvainen erehdyksiin eikä aina pysty tekemään oivalluksistaan oikeita johtopäätöksiä. Erehdysten, kuvitelmien ja vääriksi osoittautuvien uskomusten vuo vie mennessään niin, ettei lukijakaan lopulta voi olla täysin varma siitä, mikä Christopher Banksin kertomuksessa on totta ja mikä ei. Tällaisen epävarmuuden synnyttäjänä Ishiguro on hiuksianostattavan hyvä: romaanin jännittävyys ei perustu juonenkäänteisiin vaan tapaan, jolla Banks kutoo muistoistaan ja olettamuksistaan tarinaa, se taas yhtä aikaa vakuuttaa lukijansa ja tuntuu kuitenkin väärältä.

Niin tyylin kuin tematiikkansakin puolesta Me orvot tuo mieleen Ishiguron läpimurtoteoksen Pitkän päivän ilta (1989), josta parivaljakko Merchant & Ivory teki ansiokkaan elokuvasovituksen. Molemmat romaanit sijoittuvat sodanuhan varjostamalle 1930-luvulle, ja molemmissa keskiöön nousee velvollisuuden ja rakkauden välinen ristiriita. Pitkän päivän illassa päähenkilö on taitonsa huippuun asti hionut hovimestari, Me orvoissa maineikas salapoliisi, joka tiirailee maailmaa norsunluukahvaisen suurennuslasin lävitse. Näissä hahmoissa tiivistyvät stereotyyppiset käsitykset englantilaisista tunnontarkkoina, aina korrekteina ja luokkayhteiskunnan sitomina. Pinnan alla Ishiguro kuitenkin purkaa tällaista käsitystä kansallisesta identiteetistä esimerkiksi osoittamalla, miten samanlaisia stereotypioita meillä on englantilaisista ja japanilaisista. Ei siis ihme, että Shanghaissa Christopherin paras lapsuudenystävä on japanilainen Akira.

Näiden selvästi samansukuisten romaanien – Pitkän päivän ilta ja Me orvot – välille sijoittuu ristiriitaisen vastaanoton saanut kokeileva The Unconsoled (1995), jota ei ole suomennettu. Viimeistään Me orvot varmistaa Ishiguron paikan englantilaisen kirjallisuuden kärjessä ja lujittaa hänen tuotantonsa keskeiset teemat, joihin kuuluvat sivullisuus – myös oman elämän suhteen – muistot, kulttuurierojen näennäisyys sekä epämääräinen, vain osaksi tiedostettu syyllisyys.

Viimeksi mainittu toimii tapahtumien katalyyttina Me orvoissa, jossa Banks alkaa kokea selittämätöntä syyllisyyttä uhkaavasta maailmantilanteesta ja omasta kyvyttömyydestään puuttua siihen. Vähitellen hän tulee yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että maailman pahuuden lähde sijaitsee Shanghaissa, jonka kansainvälinen siirtokunta on joutunut 1930-luvun lopulla kirjaimellisesti kahden tulen väliin japanilaisten taistellessa Tshiang Kai-shekin armeijaa vastaan. Banksia ajaa eteenpäin varmuus siitä, että hänen kadonneet vanhempansa ovat yhä elossa ja että vanhempien pelastaminen auttaa häntä voittamaan suuren, näkymättömän pahan, joka on alkanut ohjailla maailman tapahtumia.

Menneisyys tekee kuitenkin tepposet Banksille. Muistot, kuvitelmat ja toiveet alkavat sekoittua yhä pahemmin, kun vanhempien salaperäisen katoamisen ratkaisu lähestyy. Samalla tarina johdattelee lukijansa kristallikruunujen valaisemista juhlasaleista Lontoossa Shanghain ankeisiin peliluoliin ja lopulta keskelle lohdutonta sotaa ja kaaosta. Romaanin loppupuolen järkyttävyyttä vain korostaa Ishiguron äärimmäisen hiottu ja hienostunut kieli, joka välittyy erinomaisesti Helene Bützowin käännöksestä. Kontrasti ei suinkaan ole vailla huumoria: esimerkiksi Banksin yläluokkainen närkästys ja kopeus häntä sotatoimialueen poikki johdattavaa kiinalaista luutnanttia kohtaan on puhdasta brittikomediaa.

Guardian-lehden haastattelussa hieman romaanin julkaisemisen jälkeen Ishiguro asettui kiinnostavasti puolustamaan nostalgiaa, tuota kaikkien kokemaa ja usein halveksittua kipeänsuloista tunnetta, joka hallitsee Me orvot -romaanin henkilöiden elämää: ”Nostalgia on idealismin emotionaalinen vastine. Ihminen käyttää muistiaan päästäkseen takaisin paikkaan, joka on parempi kuin se, jossa hän elää parhaillaan. Yritän antaa nostalgialle paremman kaiun.”

On kiinnostavaa huomata, ettei Me orvot täysin onnistu tässä tavoitteessa, joka romaanissa saa muotoilunsa taistelussa haavoittuneen Akiran suulla: ”On hyvä olla kaihoisa. Hyvin tärkeää. (…) Kun olemme kaihoisia, me muistamme. (…) Me muistamme ja toivomme, että hyvä maailma palaisi takaisin.” Täydellinen paluu on kuitenkin illuusio, ja nostalgiana ilmenevä idealismi osoittautuu kerta toisensa jälkeen katteettomaksi. Kerran purettua taloa ei voi rakentaa uudelleen, sillä tuloksena on toinen talo. Ehkä Ishiguron nostalgian apoteoosissa on siis lopulta kyse epäonnistumisen ja oman rajallisuuden hyväksymisestä – sanalla sanoen inhimillisyyden hyväksymisestä.