J. D. Salinger – kirjailijan elämä

1

Hetken kuuluisa Charles A. Reich, sittemmin tuntematon yhteiskuntatieteen popularijoitsia, jommosia nousee siitä maasta tasaisin välein, kuvasi Greening of Americassa (1970) amerikkalaisen ajan, ihmisen, elämän tai kulttuurin luonteen kolmeksi tajunnantasoksi tai tietoisuuden jaksoksi (Consciousnes). Joista keskimmäinen oli organisaatiomies, autoritaarisen persoonan tapainen salaryman, nimeltään Kakkonen.

Kolmoseen Reich määritteli kaiken sen mitä kutsutaan nuorisomellakaksi, kuuskytlukulaisuuden ja vastakulttuurin. James Deania edelsi Jerome Salingerin romaani. Sen Reich tahtoi määrätä kolmannen kerroksen tietoisuuden alkupisteeksi.

Jotenkin kuuluisasti Philip Rahv arvosteli tämän menekkianalyysin omassa lehdessään monikäyttöisenä elävällä otsikolla ”Kid Stuff”, välttämättä arvostelma ei ollut vain vanhenevan, riehakkaankatkeran siltoja polttelevan brahminin ele. Vaikka oli se toki sitäkin. Mutta juurikin Siepparin ruispellossa valtava suosiokin on juuri sitä, ja tällä selvä.

2

Ykköiseen tajuasteeseen on kyllä esitetettävä reunahuomautus. Rugged selfreliance, henkistelty omavaraisuus, uudisraivaajamieli, jota suosittu puhuja Emerson myi, ja sai korkeimman asteensa luontoon ja luomuun kruunautuneen Thoreaun tunnusteisissa elämäkirjoituksisssa, ei ollut aitoa, välitöntä tai luontevaa. Se oli kaupallis-kirjallinen hanke, projektiluontoinen asettama, jolla mies menee metsään, tuottaakseen itsestään sekä kuolemattoman jälkimaineen että menestyskirjailijan.

Miten tämä on tiedettävissä? New Yorker kertoi asian hiljan, hiljentävällä perinpohjaisuudella ja hiljaisella huumorilla, tuolla argumenteista mieleen jäävimmällä ja vaikeimmin kumottavalla. Thoreau oli siis aitouksineen artefakti, sukua näille nykyjään näköjään loputtomille mölskähuumoreille, joissa eletään ilman sähköä keskellä kaupunkiasumusta, tai luetaan läpi hakuteos, tai noudatetaan kaikkia vanhatestamentallisia ruokailu-, sukupuoli- ja uhrisääntöjä. Yleensä vuosi, ja julkaistaan asiasta leikkisä raportti.

Tässä oli rönsyyn soluttu kaksi Salingeriin osuvaa seikkaa. Nimittäin aito, välitön, luonteva; ihmisen joka haluaa vain olla ihminen, asenne, ihanne ja niin mahdoton, ettei se oikein voi toteutua. Kuin hulluutena tai uskonnollisina ratkaisuina. Ja toisaalta lehden nimi, brändi New Yorker, josta enemmän kohta.

3

Park Avenuen osoitteesta kasvanut Jerome Salinger muutti itsekin maalle (kauppakirja 1953) ja koki siellä viljellä lähinnä perhettä. Maa oli nimeltään Cornish. Sattumalta mökin naapurissa asui alkuvuodet merkillisenniminen ykköstietoisuuden suurmies, huomattavimmaksi mainittu filosofisesti suuntautunut tuomari Learned Hand. Vaikka maallepako, zenistely ja intialaisen gurun harrastaminen visertyvät kolmoisuuteen, löytyi tästä Ykkösyyden sankarista läheisempää heimolaisuutta kuin orastavista hipeistä saati beateistä. Tuomari valitettavasti päätti eläkkeitten nautinnan ja missään asumisen jo 1961, tosin yhdeksiinkymmeniin.

Cornishissa muudan spekulaattori oli aikeissa saneerata kappaleen maata trailer parkiksi, mikä ei ole aivan sama kuin tässäpäin, suomalaisesti olisi leirintäalue. Asia herätti huolta kanta-asujissa.

Kun Jerome lunasti maapalan, tulokas samalla lunasti paikan kylän sydämessä, sai maan hiljaiset suojelemaan kavalasti hänen yksityisyyttään. Vaikka erakkoutta se ei missään ehdottomassa mielessä ollut, toisin kuin kaukaa kaavamainen luulisi. Hän jatkoi asumista viime vuoteen.

4

Koska tämä Kenneth Slawenskin laatima elämäkerta on melkein käyttökelvoton, seuraa englantilaista ensijulkaisua, eikä myöhempää amerikkalaista tuotantoarvoiltaan parannettua laitosta ja on kokonaan vailla hakemistoja (sekä kuvitusta). Ja kun Slawenskin huomattava ansio on Salingerin novellituotannon luotettava ja tarkkavaistoinenkin kuvaus. Niin poikkean hyvistä tavoista ja suoritan julkisen palvelun sijoittamalla tähän hakemiston. Se pyrkii valikoivuuteen:

”Young Folks” (oli nimeltään ensimmäinen julkaisu, ja se luonnehditaan kirjan sivuilla) 38–41
”The Varioni Brothers” 69–71
”Death of a Dogface” 73
”Two Lonely Men” 77
”The Day of the Last Furlough” 85–90
”The Childrens Echelon” 96–98
”Two Lonely Men” 99–101
”I´m Crazy” 105–107
”The Magic Foxhole” 124–128
”A Boy In France” 138–143
”This Sandwich  Has No Mayonnaise” 146–149
”The Ocean Full Of Bowling Balls” 151–156
”The Stranger” 163–166
”A Girl I Know” 167
”Birthday Boy” 173–175
”Inverted Forest ” 183–186
”Loistava banaanikalapäivä” 190–194
”Neiti nukahdus” 201

”Vähän ennen eskimosotaa” 202

”Hapworth 16, 1924” (joka oli kirjailijan viimeinen julkaisu, eikä saatavilla kirjaformaatissa, vieläkään) 415,421–429

5

New Yorker on viikkolehti. Se kantaa tämänkin arvostelun valmistusosoitteeseen, kuten miljoonaan muuhun, 46 kertaa vuodessa eräitä muista maailman paikoista häviäviä perinteitä, joista osa on kauniita ja monet idiosynkraattisia. Esimerkiksi jokaisessa numerossa on kaunokirjallinen suorite, novelli, ja sirotelma belletristisiä hyppyjä, runoja. Sekä parikymmentä pilakuvaa. Tällaisia lehtiä valmistettiin urbaanin mielen näyteikkunaksi maailmansotien välisenä aikana.

Ällistyttävin on kuitenkin trema. Tämä on ainutlaatuisen idiosynkraattinen tapa käyttää äänteenmukausmerkinnän näköistä ortografista laitetta kaksoiskonsonanteissa, siis, ”coöperate”, kun asiaa ajattelemattomat saattavat jo kirjoittaa ”co-operate” tai ”cooperate”. Minulle tämä on riittävä syy.

Harvinainen on myös tapa piirroskuvittaa elokuva-arvostelut, ja jälki on nautinnollista. Nämä ovat suuria iloja, ja on helppo ymmärtää miksi ja millä pakkomielteisyydellä nuori Jerome tahtoi edetä suurempilevikkisistä, populaareista ja nahkeista julkaisuista tämän lehden sivuille. Mikä onnistui vasta 1948, novellilla ”Loistava banaanikalapäivä”, joka on myös kokoelman Yhdeksän kertomusta avajainen. Aiemman tuotannon hän huomattavalla tehokkuudella kiisti, kielsi, eikä sitä vieläkään ole helposti saatavilla.

Salingerin ja Shawnin välinen kirjeenvaihto on, arvoituksellisesti mutta tuskin yllättäen, kadoksissa.

Myöhempäin aikain novellinmestareista Alice Munro ja Donald Barthelme pyrkivät julkaisemaan teoksiaan New Yorkerissa.

Suurta kitkaa aiheutti, ettei kaunokirjallinen osasto enää saanut editoida Salingeria. Hänen asioitaan hoiti itse myyttinen herra Shawn. Myyttinen päätoimittaja, hän on melkoinen tarinoitten aarrearkku, ehkä vuosisadan kaunein kummajainen, hiljaisin askelin, ylikohteliaalla ja hiljaisella puheella ja arvaamattomalla toimituspolitiikalla, jossa kirjoittajat eivät milloinkaan oikein tienneet, onko hyväksytty juttu tarkoitus joskus julkaistakin. Ja minkä mukaan ja mihin tahtiin tarkoitusta vaihdettiin.

Viimeisen Salingerin novellin annettiin täyttää lehden numeroa kesällä 1965 sivulta 32 sivulle 113, mikä on maanista, ja sen jälkeen kirjailija eli vielä liki 45 vuotta, mikä on massiivista. Siinä oli äänessä Glassin perheen yksi seitsemästä lapsesta. Samoja porukoita, muuten, kuin jo ”Banaanikalapäivässä” itsensä ampuva mies. Myös ne kaksi Salingerin kirjaa, jotka tässä arvostelussa jätetään nimeämättä, käsittelevät tuota lahjakasta ja herkkää parvea, potien varsin mittavissa novelleissa, jotka oli aiemmin julkaistu New Yorkerissa semmoisenaan.

Glassin perheen puolustuksen ja selityksen (joka on luettavissa tämän arvostelun alla olevasta linkistä) kirjoitti, vasta vuonna 2001, Janet Malcolm. Saman lehden kirjoittaja 1970-luvulta, ja yhä. Vielä pidemmästä urasta muistutan, että Lillian Ross esiintyi 1940-luvulta alkaen, ja näyttää jatkavan.

Kun Shawn oli syrjäytetty (1987) mitä bysanteimmin, Ross kirjoitti kiistanalaisen muistelman asiasta ja miehestä. Mihin vastasi omalla kirjalla Ved Mehta, tähtikirjeenvaihtaja 1950-luvulta. Ja näitä molempia oikaisi vielä 1960-luvulla taloon päässyt Renata Adler. Tämä on kerrottu tähän kahdesta syystä.

Mainitut neljä eivät ole satunnaisia nimiä. Ne ovat, luultavasti, parhaat kirjoittajat, joista olen saanut nauttia. Kukaan non-fiction alan opettaja tai oppija ei hukkaa aikaansa heihin upottautuessaan. Opittavaa on paljon, tämän mantereen parhaimmillakin. Ja se on relaksoiva tunne. Kolmesta kiistakirjasta (jotka eivät ole kirjoittajiensa onnistuneimpia töitä) viimeinen kärjistää, että Salinger muuttui koko lehden sieluksi, ohjaavaksi periaatteeksi, juuri vaikenemisellaan. Joka koettiin läsnäolona vähintään päätoimittajan mielenkäyntiä ennustaessa.

6

Slawenski ei kirjoita riittävän viehättävästi. Suomennos taas on oivallinen, vaikka Suomen Kuvalehden arvostelija, tavallisesti luotettava ja oivaltava Kaisa Neimala jotenkin onnistui olemaan muuta mieltä.

”Vuoden 1919 koittaessa ihmiskunta heräsi kokonaan uuteen maailmaan, joka oli täynnä sekä lupauksia että epävarmuutta.” (s. 7)

”As 1919 dawned people awoke to a fresh new world, one filled with promise but uncertainty.” (p. 1)

”Kun Saksan armeija antautui 8. toukokuuta 1945, maailma puhkesi juhlimaan mutta koska Salinger pelkäsi omia sisäisiä tunnemyrskyjään, hän ei kyennyt kohtaamaan tapahtumaa.” (s. 187)

”When the German army surrendered on 8 May 1945, the World erupted in celebration but, fearful of being engulfed by emotion, Salinger found himself unable to face the occasion.” (p. 151)

Latteanmalkaiset näyttämölle alkuvaloa heittävät tyhjät toteamat tuntuvat suomennettuina kuin melkein sisältävän jotakin, olevan ajattelua muistuttavaa piirtämistä.

Kirjoittaja ei siis ole oikein riittävän kirjoittaja. Tietoja hän silti antaa riittävästi, sekin on hyvä ja hauska tietää, että Salinger osallistui Normandian maihinnousuun, repussa lukuja Siepparista. Se ei sitten ole sodanjälkeisen nuorison tunnelman kuvaus nuorten miesten mielten harmillisilla seuduilla, vaan sotienvälisten aikojen nuorisoa.

Osallistuminen sekä maihinnousuun Normandiassa että poikkeuksellisen järkyttävään Ardennien operaatioon ja vieläpä Dachaun laitoksen vapauttamistapaukseen ovat myös pieniä uutisvoittoja, joskaan niiden dokumentaatio ei ole riittävä, vaikka uskottava. On vain rykmentin virallista päiväkirjaa sireerata. On tiedossa mitkä joukko-osastot milloinkin menivät missä, mutta Salingerin henkilökohtainen osallisuus jää näistä dedusoiduksi.

Samaa on siinä laajasti tiedotetussa faktumissa, että mies kirjoitti jatkuvasti, vuoden 1965 jälkeen. Ei se tule tässä kirjassa todistetuksi. Kyllähän kirjailija niin väittää, mutta kirjailijat voivat väittää mitä vain. Huumorilla ja ilman. Suosikkini on myöhäinen Jeromen bon mot, ettei hän tahdo näyttää kirjoituksiaan herra Shawnille, ettei tämä menisi hämilleen joutuessaan lukemaan seksistä. Salingerin ja Shawnin välinen kirjeenvaihto ja muu aineisto on, arvoituksellisesti mutta tuskin yllättäen, kadoksissa.

Armeijalaitoksen puitteista jäi leimuavimpana mieleen loputon odottelu ja ryhmittyminen. Jerome astui rivilöihin kesällä 1942, ja laivaan kohti Liverpoolia talvella 1944. Kotimaassa palvelua suoritettiin vaihtelevien kurssien, testien ja selittämättömien siirtojen kera viidessä eri osavaltiossa. Tämä on tavallinen ja yllättävä logistinen vaihe. Ohiossa Jerome sai johtaa ojankaivuuoperaatiota, Nashvillessä tutustui Dostojevskiin ja Tolstoihin.