Intiimejä avaruuksia. XXV skotlantilaista runoa 1978–2002.

Intiimejä avaruuksia -antologian toimitusperiaatteena on ollut, että skotlantilaiset runouden asiantuntijat ja tutkijat ovat saaneet ehdottaa mukaan vuosilta 1978–2002 yhtä runoa jokaiselta vuodelta. Toimittajat ovat tämän jälkeen valinneet runot sekä eniten mainintoja saaneitten että myös hajaäänille tai yksittäisille maininnoille jääneiden mutta kiinnostaviksi osoittautuneiden runojen joukosta. Runot edustavat näin varsin laajaa näkemystä siitä, millaisia kiinnostavia piirteitä, käänteen tehneitä tai muuten vain mielenkiintoisia yksittäisiä runoja viime vuosikymmenten Skotlannissa on kirjoitettu. Tämän menetelmän myötä runojen skotlantilaisuus painaa yksittäisiä tekijöitä enemmän, mikä on varsin mielenkiintoinen ratkaisu runouden moni-ilmeisyyksiä ja yksittäisten runoilijoiden roolia yleensä korostavassa antologiaretoriikassa ja -poetiikassa.

Antologiassa on mukana 25 runoilijaa, joilta kultakin (Alan Spence’in haikuja lukuun ottamatta) on valittu yksi runo tai itsenäinen osa jostakin sarjasta. Runot on kirjoitettu englannin-, skotin- ja gaelinkielillä ja julkaistu sekä alkuperäiskielellä että suomeksi. Antologiasta on vaikea nostaa esille yleisellä tasolla liikkuvia kieltä tai skotlantilaisuutta tarkempia teemoja. Runojen moni-ilmeinen kuvasto muodostuu perinteisistä maisemista hienovaraiseen eroottiseen aistillisuuteen, slangi-ilmauksiin ja mikropiireihin.

Tämä Skotlanti ei ole enää myyttien, sumuisten nummien ja vanhojen linnojen maa, vaan niiden rinnalla, ympärillä ja päällä on nykyaikaisia kaupunkeja, jotka puolestaan ovat yhteydessä muihin maihin. Runoissa korostuvat erilaiset historian, paikan ja kulttuurien mielikuvaston kerroksellisuudet ja solmukohdat. Tämän moni-ilmeisyyden vuoksi haluan tuoda esille, että antologiassa on monia kuviltaan ja puhetilanteiltaan ansiokkaita runoja, joita en tässä arvostelussa yksilöi.

Sanojen löytämisen mielihyvä

Antologian selkeimmin tunnistettavat teemat liittyvät siis skotlantilaisuuteen. Näitä ovat eri kielten rinnakkaisuus, niiden keskenään erilaiset sanastot ja rekisterit, sekä erilaiset sosiaaliset asemat. Jälkimmäisestä toimii hyvänä esimerkkinä Tom Leonardin ”olkko nii sit” (”right inuff”, 1980). Se listaa erilaisia tahoja, joiden mielestä puhujan kieli on rujoa (”olkko nii sit / mun kiälen o rujo”). Listauksen myötä runo myös luo puhujan elämänkaarta (”yks flikka jota vonkasin vuan 1969 sanos mul”) ja kuvaa puhujan nykyisestä elämänpiiristä (”vaimo sanos mul iha-vaan-päästäkses-mukka-tähä-runo sanos mul”). Retrospektiivinen puhetilanne, tilanne, jossa runoilijaksi itsensä mieltävä henkilö katselee nykyisyydestä menneisyyteen, muodostaa listauksen edetessä yhä selkeämmin havaittavan ylpeyden omasta kielestä. Se purkautuu viimeisessä kolmessa säkeessä:

”ach well
all livin language is sacred
fuck thi lotha thim”

”sanokko vaa
jokane elävä kiäl on pyhä
menkkö helvetti kaik”

Tietysti voidaan kysyä, kokeeko sellainen, jolla ei ole samaa sanankäytön taitoa – ja runoilijan sosiaalista asemaa – ja samaa ylpeyttä, jos hänen puhumansa kieli saa hänet vaikuttamaan rujolta.

Kieltä pohditaan myös Gael Turnbullin runossa ”On sanoja” (”There are words”, 1995). Sekin edustaa muotonsa puolesta kokoelmassa varsin yleisesti esiintyvää luetteloa. Antologian esipuhe antaa runolle kiinnostavan taustan. Runo perustuu Turnbullin löytämiin arkaaisiin sanoihin, jotka nimeävät hyvin eriytyneitä käsitteitä. Näyttämällä kuinka runossa kuvatuille asioille ei ole sanoja, Turnbull osoittaa, miten köyhä jopa maailmanlaajuiseksi levinneen (englannin)kielen sanasto voi olla yksittäisten kokemusten suhteen.

Runon alussa luetellaan hienovaraisia ja herkkävaistoisesti koettuja asioita, kuten vesi ”jota on juuri ja juuri riittävästi peittämään jotain”. Tämä luettelo kuvastaa lämminhenkistä mielihyvää siitä, mille kaikelle ihminen on löytänyt sanat, ”jotka on tallennettu ulkosaaristosta kerättyihin sanalistoihin”. Näiden sanojen taitajat vain ovat häviämässä. Luettelon jälkeen runo kääntyy kysymään, löydämmekö vastaavia sanoja omassa elämänpiirissämme oleville mutta sanattomiksi jääneille asioille. Seuraa uusi luettelo, joka on samalla tavalla lämminhenkinen. Tämä lämmön mielikuva syntyy etenkin tarkkuudesta, jolla eri ilmiöistä saadaan näkyviin käytössä olevan sanaston ulkopuolelle jäänyt mutta selvästi tunnistettava ja käsitteelliseltä vaikuttava puoli. Puhuja antaa siis vaikutelman, että myös näille on – voisi olla, tulisi olla – sana:

”[…] tulevatko jonain päivänä uteliaiksi
haluavatko oppia tuntemaan sanat joita meillä on,
vaikka minä en ole niitä löytänyt, antamaan esimerkkejä,
selittämään vakiintuneet käyttötavat ja –yhteydet

sille tarkkaavaisuudelle jota tarvitaan moottoritiellä ajettaessa
tarkkaavaisuudelle ajettaessa hitaasti mutkaista tietä maaseudulla”

Yhä pienempään ja intiimimpään siirtyvä luettelo päättyy kysymysmerkkiin, joka muistuttaa runon lähtökohdasta. Onko meillä sanoja:

”pienistä yksityiskohdista huomauttelemisen huville
sanakirjojen selailemisesta saatavalle nautinnolle
sanojen löytämisen mielihyvälle?”

Lukija joutuu toteamaan, ettei näille ole sanoja. Tietysti pienistä yksityiskohdista huomauttelemisen huviksi voisi tarjota esimerkiksi snobismia, mutta se liittyy sittenkin ehkä enemmän huomauttelemisen sosiaaliseen tilanteeseen kuin itse yksityiskohtiin. Joka tapauksessa runo näyttää, miten kielen ja kokemuksen väliin jää erikokoisia ja merkitykseltään erilaisia alueita.

Paikallinen futisjengi

Runo ”Nolla-nolla” (”Nil Nil”) edustaa oivallisesti antologian runojen paikallisuutta korostavaa tapaa puhua Skotlannista. Sen mottona on ajatelma mittakaavasta, joka etualaistaa kysymyksen siitä, mitä me huomaamme, mistä me kerromme ja mikä puolestaan on liian pientä.

Runon alussa paikallisen jalkapallojoukkueen menestys on ollut kehnoa ja sen ”ainoa suunta on alaspäin, ykkösestä kakkosen häntäpäähän” sillä niin kuin tasapeli- tai tappiokierteeseen ajautuneitten joukkueitten kohdalla usein, ”varmatkin paikat tyritään tyhjän maalin yli”. Vaikka sarjatason tippuessa joukkue toimii koko ajan suppeammalla alueella, kansainvälisten areenoiden sijaan piiritasolla, paikallista joukkuetta kuitenkin seurataan. Näin runon puhuja näyttää jalkapallon avulla, kuinka mielenkiinto voi siirtyä suuresta maailmasta omaan kylään, sen paikallisväriin tai värittömyyteen ja hahmoihin, jotka menestyvä joukkue ja suurempi mittakaava, suuri maailma, peittää näkyvistä. Vaikka nämä puolet nyt tulevatkin näkyviin, uhkaa seuraa myös näivettyminen:

”mikään ei estä viidenkymmenen vuoden mahalaskua
puulaakiin. Isoja skottiruututermoksia, maalin takana vinossa
viisiovisia autoja takaluukut ammollaan,
puoliajalla satsuma, koira kentällä,
sitten poikien joukkue, jota sponsoroi Skellyn henkivakuutus
sen jälkeen Skellyn kuivapesula, sen jälkeen ei ketään;

[…]

kymmenen vuoden kuihtuvan, innottoman potkiskelun
jälkeen on jäljellä kaksi pientä poikaa – Alistair Watt,
joka tottelee nimeä ”Nelkyt”, ja pikkuinen Horace Madden,
joka haisee niin, että ilma hänen ympärillään tuntuu väreilevän –
epätoivoisesti pallottelemassa kaljulla tennispallolla
hetkeä ennen ajovalojen syttymistä.”

Runon jälkimmäinen osa alkaa tilanteesta, jossa ”pikku Horace” on kikkaillut pienen kiven kanssa kuin suuri futaaja ikään. Runon komeasta alusta, korkealta taivaan laelta, on tarkennettu pieneen kiveen. Tämän jälkeen runo haihtuu pois konkreettisesta maailmasta ja siirtyy fiktion ja mahdollisuuksien maailmaan, kunnes sekin haihtuu, sillä viimeisessä säkeistössä runon puhuja ilmoittaa: ”Lyhyesti, lukija, tässä kohtaa sinä jäät kyydistä pois […]”. Valitettavasi runon aivan viimeisiin säkeisiin on lipsahtanut käännösvirhe tai ainakin kääntäjän tekemä tulkinta, jossa kuvaston kutistuminen ja muuttuminen abstraktiksi ja metafyysiseksi menetetään aivan tämän ”kielipelin” loppuhetkillä:

”the plot thinning down to a point so refined
not even the angels could dance on it. Goodbye.”

”Juoni ohenee pisteeseen, joka on niin hienostunut
etteivät edes enkelit osaisi sen tahtiin tanssia. Hyvästi.”

Käsittääkseni tässä viitataan kysymykseen nuppineulalla tanssivien enkelten määrästä. Sen avulla esitetty mielenkiinnon haihtuminen käsityskyvyn tai hahmotuskyvyn ulottumattomiin liittyy runon pienenemistä osoittaviin kuviin huomattavasti motivoidummin kuin kuuloaistin hienostuneisuus. Käännös luo lopetuksen, jota en oikein pysty näkemään suhteessa muuhun runoon. Jos runon loppu luetaan enkeleitä ja nuppineulaa painottaen, voidaan runossa nähdä myös varoitus liian pieneksi käyvää skotlantilaisuutta ja paikallisuutta vastaan. Oman paikallisuuden korostaminen ja eristäminen voi johtaa lopulta irrallisuuteen ja irrallisiin kysymyksiin, jotka eivät kiinnosta kuin asianomaisia: Kuinka monta enkeliä mahtuu tanssimaan nuppineulan kärjen päällä? Samalla menetettäisiin kyky siihen kommunikointiin, johon tämän antologian runot jatkuvasti yltävät.

Käännösten selkeä kieli

Käännökset ovat selkeää ja rytmisesti huolella hiottua suomea, joka kykenee välittämään alkutekstien sävyjä ja monihahmotteisuuksia varsin tarkasti. Pääsääntöisesti käännös tuntuu erittäin onnistuneelta ja runoja on nautinnollista lukea. Hetkittäin ei kuitenkaan voi välttyä vaikutelmalta, että selkeästi erottuvia murteita ja slangia lukuun ottamatta käännökset tuntuvat sanonnaltaan omituisen samankaltaiselta. Pääosin kyseessä on suoraviivaisesti etenevää proosaa, jota on katkottu säkeisiin rytmisesti mielekkäissä kohdissa. Ehkä tämä liittyy kääntäjien kokemukseen skotlantilaisesta nykyrunoudesta tai antologian kääntämiseen liittyvistä yhteisesti sovituista lähtökohdista. Joka tapauksessa esimerkiksi seuraavissa kohdissa on mielestäni alkuperäistekstissä hieman enemmän sanontaan liittyvää sävytystä, runollisuutta, kuin käännöksissä:

”But on any one
of these nights soon,
for you, the dark will not crack with dawn,” […]

”Mutta pian jokin
tulevista öistä
ei enää valkenekaan sinulle aamuksi […]”

ja

”Soon, my rival
capped tooth, polished nail
will fight, fight foul for her survival.”

”Kohta kilpailijattareni
hammaskuorikoin, kynnet lakattuina
alkaa taistella eloonjäämisestään, iskee alle vyöni”

Tämänkaltaisten käännösten seurauksena uhkaa syntyä vaikutelma, että skotlantilaisella nykyrunoudella olisi yksi lähinnä modernistinen, selkeyden ihanteisiin liittyvä ääni. Kääntäjät ovat varmasti tehneet tarkkaan mietittyjä painotuksia runon teknisten piirteiden, sisältöjen ja puhetilanteiden välillä. Pääsääntöisesti jälki on erittäin hyvää. Olisikin ollut mielenkiintoista lukea skotlantilaisen Kent Cockburnin laatiman hyvän esipuheen lisäksi myös muutama sana kääntäjien ratkaisuista tai kääntämisen taustalla vaikuttaneista lähtökohdista.

Tiivis antologia sisältää vain 25 runoa, joten niiden perusteella ei voi liikoja päätellä skotlantilaisen nykyrunouden ilmeestä. Jotain kuitenkin. Monissa runoissa etsitään Skotlantia ja skotlantilaisuutta, jos kohta yllättävistäkin paikoista. Kyse ei siis ole 1800-luvun romantiikalle ominaisesta kiihkomielisestä kansallistunteesta, vaan mukana on paljon erilaisia sävyjä, kuten ironiaa ja korostetun kansainvälisiä piirteitä. Joka tapauksessa antologiaa lukiessa syntyy vaikutelma, että runoilijoilla on missio tai missioita. Kun runoudelle mielletään näin vahva merkitys, se näkyy myös runoissa. Ainakin minä huomaan hieman kadehtivani tuota identiteettiä etsivää – eikä pelkästään identiteeteillä leikittelevää – tuntemusta.

Suomentaneet: Sarka Hantula, Riina Katajavuori, Heli Laaksonen, Kai Nieminen, Anni Sumari ja Jyrki Vainonen