Kepponen on Solmut-romaanin jälkeen toinen Domenico Starnonelta suomennettu teos. Kotimaassaan Italiassa hän on julkaissut 1980-luvulta lähtien toistakymmentä teosta ja työskennellyt toimittajana ja käsikirjoittajana. Itselleni hänen nimensä oli ennen teoksen lukemista tuttu lähinnä kirjallisista huhuista, jotka koskevat hänen yhteyksiään Elena Ferranten tuotantoon. Mutta eipä siitä tässä yhteydessä sen enempää.

Teoksen kertoja on yli 70-vuotias kuvataiteilija Daniele Mallarico, joka saa tyttäreltään pyynnön tulla muutamaksi päiväksi hoitamaan 4-vuotiasta tyttärenpoikaansa Marioa, kun vanhemmat ovat konferenssissa. Daniele ei ole tavannut Marioa kahteen vuoteen ja hän on hiukan vastahakoinen lähtemään, sillä hänen terveydentilansa ei ole hyvä ja hänellä on Henry Jamesin novellin kuvitustyö kesken. Hän kuitenkin lupautuu matkustamaan Napoliin lapsuudenkotiinsa, jossa tyttären perhe asuu. Perillä käy ilmi, että tyttären ja hänen miehensä parisuhde ei ole parhaalla mahdollisella tolalla, ja molemmat purkavat tuntojaan ja näkökantojaan Danielelle. Mario osoittautuu teräväksi, pikkuvanhaksi pojaksi, joka tuntee osaavansa kaiken maailmassa.

Menneisyyden aaveet

Daniele on asunut jo parikymmentä vuotta Milanossa ja yksi syy hänen  epäröintiinsä tyttären pyyntöön myöntymisessä on se, että hän on hyvin vastahakoinen palaamaan Napoliin, entiseen kotikaupunkiinsa. Napoliin ja omaan lapsuudenkotiin tulo herättää eloon muistoja, jotka Daniele on halunnut unohtaa.

Daniele on vihannut isäänsä, jännityshakuista peluria, joka on tuhlannut perheen rahat pelaamiseen kerta toisensa jälkeen ja purkanut vaimoonsa ja lapsiinsa kaiken vihan omista epäonnistumisistaan. Kouluikäisenä Daniele on ollut täynnä raivoa niin sadistisia opettajiaan kuin kiusaavia koulutovereitaan kohtaan. ”Ja voi sitä poloista, joka sattui vahingossa tönäisemään minua, manasin kaikki pyhimykset ja madonnat, en ollut suutahtanut vaan raivoissani, nauraa räkätin pilkallisesti, sen perään syljin, täräytin nyrkillä ja toivoin, että vastapuoli löisi takaisin. Ne jotka tuntevat minut nykyisin, tuskin uskoisivat minun kykenevän moiseen, mutta sellainen minä siihen aikaan olin.” (s. 54)

Napoliin ja omaan lapsuudenkotiin tulo herättää eloon muistoja, jotka Daniele on halunnut unohtaa.

Kävelyllä isoisä ja Mario tutustuvat Danielen nuoruuden maisemiin, kujiin ja kortteleihin. Napoli, napolilaiset ja heidän käyttäytymis- ja puhetapansa tuntuvat tätä nykyä Danielesta yhtä aikaa vierailta ja tutuilta. ”Yhdessäkään toisessa kaupungissa – pohdin – ihmiset eivät ole yhtä vilpittömän valmiita auttamaan lähimmäistään ja yhtä hanakoita katkaisemaan tämän kurkkua. Itse en enää osannut käyttäytyä hyökkäävästi tai kohteliaasti napolilaiseen tapaan. Elimistöni solut olivat kaikesta päätellen alkaneet hylkiä raivon rippeitäkin, haudanneet ne ongelmajätteinä salaisiin onkaloihin, kunnes etäinen kohteliaisuus oli jossakin vaiheessa syrjäyttänyt ne.” (s. 56-57)

Vaikka Daniele onkin nuoresta pitäen yrittänyt pyrkiä pois lapsuudenympäristönsä väkivaltaisista malleista ja kielenkäytöstä, hänestä on tuntunut, että hänen sisällään odottavat koko ajan hyvin erilaiset hahmot: raivokkaat, onnettomat, välinpitämättömät. ”Tähän minun tyyppigalleriaani oli ollut tunkua, kunnes olin täysin sattumalta, miltei vahingossa, tullut kokeilleeksi lyijykyniä, värejä ja nauttinut hämmästyttävän paljon niiden käytöstä. Sillä hetkellä oli alkanut pitkällinen taistelu kaikkien muiden aaveideni nujertamiseksi, minun täytyi karkottaa ne veren ääriin, ne eivät enää saaneet imeä minusta ravintoa.” (s. 102)

Nyt Danielen vanhassa lapsuudenkodissa hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aaveet heräävät ja ilmaantuvat tutuista paikoistaan siitä huolimatta, että asuntoon on tehty paljon muutoksia. ”Siinä ne nyt olivat, parveilivat nuoruuteni kodissa, josta oli tullut Bettan, Saverion ja Marion koti. Ne olivat kerääntyneet olohuoneeseen, puhuivat karkeaa murretta, käyttäytyivät moukkamaisesti ja elättelivät irstaita mielihaluja, olivat täynnä pahaa verta, jonka mitätönkin yhteenotto saisi kiehahtamaan. Ne eivät antaneet minulle anteeksi sitä, että olin kaikkien mahdollisten muunnelmien joukosta valinnut juuri epätodennäköisimmän vaihtoehdon ja pitänyt sen puolia, suojellut sitä niitä vastaan antamatta tuumaakaan periksi. Olin karkottanut aaveet, mutta en sittenkään lopullisesti.” (s. 103)

Kaksintaistelu

Starnone osaa taitavasti, kuin huomaamatta luoda alusta lähtien tunnelman, jossa näennäisen arkipäiväisyyden takana tuntuu koko ajan olevan jotain arveluttavaa ja uhkaavaakin – mikä on tuttua myös Solmut-teoksesta. Uhka tulee esiin kodin esineiden ja paikkojen muodossa: kaasuliesi, terävät veitset, turvalukko, epävarman tuntuinen parveke.

Vanhempien lähdettyä Mario ja isoisä totuttelevat toisiinsa. He puuhailevat arkisia askareita, leikkivät, piirtävät, ja Daniele yrittää välillä tehdä kuvitustyötään. Mario on ikäisekseen hyvin nokkela, taitava ja sanavalmis, ja hänelle on myös hyvin tärkeää näyttää isoisälleen, että hän osaa ja tietää kaiken. Se, ettei hän tiedä jotain, saa hänet suunniltaan huolesta ja häpeästä.

Starnone osaa taitavasti, kuin huomaamatta luoda alusta lähtien tunnelman, jossa näennäisen arkipäiväisyyden takana tuntuu koko ajan olevan jotain arveluttavaa ja uhkaavaakin

Mario ja isoisä kiistelevät ja riitelevät monista asioista: television katselusta, kaukosäätimistä ja luvallisten ja luvattomien asioiden tekemisestä. Välillä Mario saa isoisän raivon valtaan, niin että hän ihmettelee itsekin käytöstään.  Elämänilollaan ja -voimallaan Mario pystyy suostuttelemaan voipuneen Danielen raisuihinkin leikkeihin, niin tikapuukiipeilyyn, sängyn päällä pomppimiseen kuin hevosena olemiseenkin. Kepposet ovat osa leikkimistä, ja myös ne muuttuvat yhä rajummiksi:

”Hän hymyili, näytti tyytyväiseltä. Hän huudahti: vitsi, vitsi, ja kalautti minua tällä kertaa kovempaa sääreen, Sen perään hän alkoi kiljua ja nauraa: vitsi, vitsi, vitsi, ja joka kiljahduksella hän takoi säärtäni yhä kovempaa ja yhä tiuhempaan sillä kammottavalla hirviölelullaan. Sitten hän huusi: nyt sinä kuolet, nyt sinä kuolet, ja minä puolestani koetin torjua iskut, ne sattuivat oikeasti. Lopulta hän sivalsi minua myös kämmenselkään, jota käytin kilpenä, ja tunsin, kuinka hirviön sarvet repäisivät ihon auki. Kun hän yritti uutta iskua, tartuin häntä käsivarresta ja sanoin:
”Nyt riittää, minuun sattui.”
Hän sanoi hiljaa, sovittelevalla äänensävyllä:
”Se oli kepponen.” (s. 134-135)

Lepytelläkseen Marioa isoisä ehdottaa, että he piirtäisivät yhdessä. Mario piirtää isoisän kuvia jäljittelevän työn täysin vaivatta, kuin leikillään. Marion piirustuksen nähdessään Daniele yllättyy, kuinka taitava tämä on. Hän näkee Mariossa saman lahjakkuuden, jonka on aina ajatellut olevan vain hänen ominaisuutensa, hänet kaikista muista erottavan erityislaatuisuuden. Marion piirustus romuttaa hetkessä Danielen käsityksen omasta itsestään. Marion suurimman kepposen ja sen aiheuttaman mietiskelyn jälkeen Danielen suhtautuminen tyttärenpoikaansa muuttuu täysin. Hän on Mariosta suunnattoman ylpeä ja tuntee tätä kohtaan lämpöä ja läheisyyttä.

Taiteilijan omakuva

Danielen lahjakkuus piirtämisessä on huomattu jo varhain. ”Kun olin kaksitoistavuotias, muut ihmiset näkivät minussa ihmelapsen, joka häikäisi ja hämmensi, ja sellaiseksi myös minä itse itseni tunsin; mutta jo kaksikymmentävuotiaana olin oppinut halveksimaan käteni taituruutta ja pitämään sitä heikkoutena:” (s. 30)

Kun Daniele vierailunsa aikana yrittää tehdä kuvitustyötään, hän huomaa, ettei hänellä ole enää minkäänlaista intoa työhön, jota on elämänsä tehnyt. Masentuneena hänestä tuntuu, että hän on viimeiset kymmenen vuotta vain teeskennellyt innostusta. ”Olin tähän saakka keplotellut esittämällä taiteilijaa, joka oli täydessä työiskussa. Taiteellinen urani oli edennyt tasaisen varmasti, ilman näkyviä huippuja ja vastaavasti ilman äkillisiä romahduksia. Kun menestys sitten oli saapunut, se oli tuntunut minusta täysin luonnolliselta, en ollut koskaan varsinaisesti ponnistellut sen eteen tai pitänyt siitä kynsin hampain kiinni.” (s. 74-75) Hänen on ollut helppo sulkea silmänsä siltä tosiasialta, että hän vanhenee, tarjotut työt vähenevät ja uudet, nuoremmat tekijät tulevat tilalle.

Kun Marion raisuin kepponen saa uhkaavia seurauksia, Daniele joutuu miettimään elämäänsä läpikotaisin ja ymmärtää paljon itsestään niin ihmisenä kuin taiteilijana. Kun hän on keskittynyt taiteilijuuteensa, hän on samalla sysännyt monia muita asioita sivuun. ”Olen aina rakastanut Bettaa, mutta poissaolevasti. Rakkauteni elämäni kaikkia tärkeitä ihmisiä kohtaan on aina ollut poissaolevaa, ja nyt ajatus siitä tekee vähän kipeää.” (s. 224) Hän kokee, että olisi voinut keskittyä johonkin todellisempaan sen sijaan, että oli jatkanut leikkimistä vanhuuteen saakka.

Starnonen Kepponen on yhtä aikaa hauska, surullinen ja toiveikas kirja.

Tärkeä osa teosta on lopussa oleva liitteeksi nimetty “The Jolly Joker – iloinen ilveilijä. Daniele Mallaricon (1940-2016) muistiinpanoja ja luonnoksia Kepponen-tarinaa varten”.  Muistiinpanot sijoittuvat muutamaan kuukauteen ennen Danielen vierailua ja sen aikana. Muistiinpanoissaan hän miettii työn alla olevaa Henry Jamesin novellin kuvitusta, elämäänsä ja rapistuvaa terveydentilaansa.

Jamesin novelli Jolly Corner toimii selkeästi Kepposessa peilirakenteena, tekstienvälisenä viittauksena, joka avaa sen merkityksiä. Jolly Corner kuvaa New Yorkiin lapsuudenkotiinsa vuosikymmenien jälkeen palaavaa Spencer Brydonia, joka alkaa miettiä, millainen ihminen hän on ja millainen hänestä olisi tullut, jos hän olisi jäänyt.

Samalla tavoin Daniele miettii valintojaan ja sitä, mihin ne ovat hänet vieneet. ”Täällä Napolissa monet minät olivat idullaan varhaisnuoruudesta alkaen ja ne janosivat huomiota tarttuen kaupungin satoihin mahdollisiin muunnelmiin, sillä myös Napoli on substanssiltaan vaihtuva, sen sisällä olisi voinut olla monta monituista kaupunkia, parempia tai jopa pahempia kuin tämä. Mutta noiden mahdollisuuksien elämä tyssäsi lyhyeen, minä hylkäsin ne. Tai ehkä ainoastaan kuvittelin hylänneeni. Halusin keskittyä vain yhteen puoleen itsessäni ja siinä kaikki, tähtäsin maailmanlaajuisesti merkittäväksi taiteilijaksi, yhdeksi niistä harvoista, jotka muistetaan vielä auringon lopullisesti sammuttua tai mahdollisesti vielä senkin jälkeen muilla, elinkelpoisilla planeetoilla, joille aurinko on armollinen.” (228-229)

Starnonen Kepponen on yhtä aikaa hauska, surullinen ja toiveikas kirja. Se, mikä asettuu päällimmäiseksi, riippuu ehkä lukijasta. Teoksen huumori syntyy henkilöiden yhtäaikaisesta vastakohtaisuudesta ja samankaltaisuudesta ja siitä, että pienen lapsen luontainen suoruus herättää isoisänkin sisäisen rehellisyyden ja poistaa hänen itsekontrollinsa. Vaikka Danielen mietteet omasta elämästään ovat kovin surullisia, hänen voi kuitenkin nähdä päätyvän jonkinlaiseen käännekohtaan ja suunnanmuutokseen ajatuksissaan ja toiminnassaan. Mutta kuinka paljon siihen on aikaa?

Dela artikeln: