Nicole

Miten suomalainen kirjallisuus määritellään? Millaista suomalaisuutta edellyttää suomalaisten kirjallisuuspalkintojen tavoittelu? Missä kulkee kotimaisen ja käännetyn kirjallisuuden raja? Näiden kysymysten kannalta Kevin Frazierin (s. 1964) esikoisromaani Nicole on maukas ja visainen tapaus.

Asuinpaikan, työn ja perheen puolesta amerikkalaissyntyinen Frazier on suostunut Suomeen jo kauan sitten, mutta Nicolen käsikirjoitus syntyi englanniksi. Suomentajat suomensivat, painokoneet painoivat, ja Nicole putkahti kaunokirjalliselle kentällemme kotimaisena proosana.

Nyt Nicolen härmäläisyys hämmentää, mutta jonakin päivänä se saatetaan laskea niihin pioneeriteoksiin, jotka viitoittivat maahanmuuttajille väylää suomalaisen kirjallisuuden kirjoittamiseen. Lahjakkaita emigrantteja houkuttaneissa maissa tällaisesta lienee saatu esimakua jo kauan sitten, mutta meillä ilmiö on uusi.

Esittely – kehittely – kertaus – coda

Nicole koostuu lyhyistä katkelmista. Suurin osa niistä on nimetty kulloisenkin kertojan mukaan, mutta toisinaan otsikkona on sisällön kannalta keskeinen tapahtuma, paikka tai esine. Jotkut kertojista ovat kertakäyttöisiä ääniä, toiset romaanin henkilöitä. Mitä useammin yksittäinen henkilö esiintyy kertojana, sitä keskeisempi hän kokonaisuuden kannalta on. Useimmiten ääneen pääsevät asianajaja Leo Foster ja Šostakovitšista pitävä musiikkikriitikko Mardelle, Roland Toivosen vaimo. Heillä – kuten monella muullakin tässä romaanissa – on liukuva seksuaali-identiteetti.

Romaanin nimihenkilö on Nicole Knight, jota kuljettavat pyrkimykset ja ristiriidat ovat vähäiset vain määrältään. Romaanin ensimmäisessä osassa hän on työpaikalla vierottu Roland Toivonen, joka etsiytyy transvestiittien maailmaan, tulee rakastamansa Leo Fosterin pettämäksi ja pakenee perheensä luota. Toisen osan alkaessa ensimmäisen tapahtumista on kulunut kymmenen vuotta. Niiden aikana Roland on operoitu Nicoleksi. Hän on suorittanut lakitutkinnon, menestynyt alallaan ja saavuttanut sosiaalista arvonantoa. On aika palata rakkaiden luo uutena ihmisenä.

Mardelle on helppo hurmata, mutta laskelmoivan Leon tunteet häilyvät tilanteiden ja etujen mukaan. Riippuvuuden, rakkauden, koston ja petoksen sävyttämä suhdekimara huipentuu romaanin kolmannessa osassa, mutta vasta koodassa paljastuu, saako Nicole takaisin sekä perheensä että Leon vai menettääkö hän jommankumman tai molemmat.

Iloista tulevaisuudenuskoa kupliva kooda täydentää tapahtumien jatkumon, mutta huomattavaa siinä on myös puheenvuoron siirtyminen edeltävissä osissa vaienneelle Nicolelle. Kerronnallinen käänne on kiintoisa, ja sopii kokonaisuuteen saumattomasti vahvistaen vaikutelmaa Nicolen aikeitten aitoudesta. Ne taas käyvät ilmi katkelmista, joissa hän ei ole kertoja vaan kerrotun keskeinen aihe ja sisältö.

Hänen henkilökuvaansa kooda ei syvennä, eikä sen ilmeisesti ole tarkoituskaan. Jatkuvasti muuttuvana ja monistuvana ihminen jää itselleenkin tuntemattomaksi, tuumii Nicole. Tietoisuus näkemisen ja ymmärtämisen rajoista selittänee romaanin kerrontaratkaisuja ja kuvaustapaa yleisemminkin.

Suuresta maailmasta

Frazierin romaanin katkelmallisuus ja tiheästi vaihtuvat näkökulmat tuovat mieleen televisiosta ja filmeistä tutut kerrontatavat, räväkkä juonittelukuvio taas muistuttaa amerikkalaisista draamasarjoista. Nicolen henkilöt, miljööt ja tapahtumat paikoittuvat maailmaan, josta suomalainen kirjallisuus ei ole ainakaan toistaiseksi pahemmin ammentanut. Rahaa, transvestiittia, metropolia ja kansainvälistä lakibisnestä vilisevässä romaanissa Maammelaulun suomalaisuudella ei olisi luontevaa sijaa, eikä Frazier sitä keitokseensa juuri sotkekaan.

Silti Nicole Knight tuntuisi tulevan mainiosti toimeen ilman niitä vähäisiäkin suomalaisuuden rippeitä, joita hänelle on annettu. Esimerkiksi romaanin satunnaiset maininnat Nicolen mieltymyksestä suomalaisiin runoihin jäävät irrallisiksi heitoiksi pystymättä rakentamaan sidettä hänen ja hänen synnyinmaansa välille. Ja toden totta – Saarikosken ja Kunnaksen säkeiden sijaan Nicole Knight lausuileekin Paul Valéryn runoa.

Arvoituksellisesta Nicolesta tässä menevässä romaanissa selvästi on kyse, mutta silti jokin saa pohtimaan, onko käsikirjoituksella kenties ollut teoksen kanteen päätyneestä Nicolesta poikkeava työnimi.