Suksin: runoraapaleita

Suksin-teoksen runot käsittelevät hiihtämistä eri näkökulmista, ja sen runot on kirjoitettu lyhytproosamaiseen raapalemuotoon. Kokeilu on kiinnostava, mutta tekee lukemisen rytmistä lopulta hieman yksitoikkoisen.

Suomessa ei liene aiemmin kirjoitettu runokokoelmaa, jonka kokoavaksi aiheeksi olisi valittu hiihtäminen. Hiihtämistä on toki sivuttu niin Kalevalassa kuin J. L. Runebergin Hirvenhiihtäjissäkin, ja yksittäisiä hiihtorunoja ovat kirjoittaneet ainakin Aaro Hellaakoski, Lauri Pohjanpää ja Martti Merenmaa. Urheiluun ja liikuntaan liittyvää runoutta on ylipäätään kirjoitettu vähänlaisesti, vaikka liikkumista harrastetaan paljon.

Kirsti Kurosen kolmannessa runokokoelmassa Suksin monelle suomalaiselle rakasta harrastusta valaistaan useista eri näkökulmista. Hiihtäminen voi yhtäältä olla urheilua, mutta ennen kaikkea se on yksilön tapa kokea talven ainutlaatuinen ympäristö. Tätä kuvataan runossa ”Merkittävä havainto”, jossa luetteloidaan kilpahiihdon ja huvihiihdon eroja: ”Lykit mitali mielessä etkä näe hirveä kurkottamassa kaulaa. / […] / Näet pelkät pikakelatut maisemat. Kuuset eivät pysähdy.”

Järviset kannetaan varastoon, hiihtäminen vaihtuu sauvakävelyksi ja lopulta vesihiihdoksi.

Kokoelman rakenteellisena erikoisuutena on se, että kaikki runot on kirjoitettu raapaleformaattiin. Raapale on suomenkielinen termi satasanaiselle tarinalle, jollaiset ovat tyypillisempiä lyhytproosan kuin runouden puolella. Kokoelman runot ovatkin usein tarinallisia kuten runo ”Karussa”, joka kertoo hylätyn majan ja vieraskirjan löytävästä peikosta ja jääkeijusta.

Mitä hiihtäminen tarkoittaa?

Raapaleformaattia lukuun ottamatta Kurosen runoilmaisu nojautuu Suksin-kokoelmassa pitkälti runouden peruskeinoihin: metaforaan, personifikaatioon, alkusointuihin. Perinteikkäiden keinojen käyttäminen sopii toki kokoelman aihepiiriin, sillä erityisesti ensimmäinen osasto kuvaa hiihtämistä sukupolvia yhdistävänä kokemuksena. Umpeen kasvaneet ladut ja lasipurkkeihin säilötyt maitohampaat ilmentävät ajan kulumista.

Ajan kulumisesta muodostuu kokoelman kantava teema. Runot etenevät ensimmäisen osaston lapsuus- ja nuoruusmuistoista kevääseen, jolloin hanki ei enää kanna. Järviset kannetaan varastoon, hiihtäminen vaihtuu sauvakävelyksi ja lopulta vesihiihdoksi. Mennyt talvi jää ajaksi, johon ei ole paluuta kuin muistojen kautta, ja katse siirtyy tulevaan kesään.

Hiihtäminen antaa myös omanlaisen mahdollisuuden yhteiskuntakritiikkiin. Runossa ”Liian paljon” kerrotaan, että ”meillä on tänään kilpailu, kiihdytys, palaveri, projekti, pihistys, / pelkistys, johtokunnan miitti, viimeinen niitti ja lainan takaus”. Samaisen runon lopussa mainitaan, että ”meillä on tänään Elämys”. Hiihtoelämys on siis jonkinlainen vastavoima yhteiskunnan rationaaliselle talouspuheelle.

Hiihtäminen vie yleensä ihmisen toisaalle, vaikka yhdessä kokoelman runossa kuvataankin pihapiirilatua, jolla perheen lapset hiihtävät. Hiihtäminen on tavallaan matkaamista, se on mahdollisuus irrottautua vähäksi aikaa tavanomaisista kuvioista. Kun Kurosen runojen hiihtäjä lähtee ladulle, talouspuhe ja kilpailumentaliteetti jäävät muualle. Samalla avautuu mahdollisuus kokea luonto ja ympäristö tavalla, joka ei muuten arjessa olisi mahdollinen.

Voiko raapaleformaatti kantaa?

Ilahduttavimmillaan Suksin-kokoelman runot ovat silloin, kun Kuronen lähtee irrottelemaan kielellä päätyen sellaisiin säkeisiin kuin: ”On aika päästää jänikset teetä lipittämään ja / kuningatarta kumartamaan. Aika nostaa taikuri kolostaan / pöydälle puhumaan: hyvät naiset ja jänikset, on aika yskiä / pakkaset kellareihin, vetää hatusta sammakonkudut ja / retiisimaat.”. Tällaiselle kielellä leikittelylle olisi voinut antaa enemmänkin tilaa kokoelmassa, sillä juuri leikittely on yksi Kurosen, palkitun lasten- ja nuortenkirjailijan, vahvuuksista.

Suksin-kokoelmassa on ilahduttavaa kieltä ja yksittäisiä vaikuttavia runoja, mutta kokonaisuutena teos jää laadultaan epätasaiseksi.

Pidemmälle lukiessa alkoi tuntua siltä, että runot muistuttavat liikaa toisiaan. Yksittäisissä runoissa esiintyvät luettelot, kohosteisuutta luovat sisennykset sekä vieraskirjatekstin ja voitelemattomien suksien kaltaiset puhujan ulkopuoliset äänet rikkovat yhtenäisyyttä, mutta muodon tasolla leikittely jää varsin pintapuoliseksi.

Tyylillisesti Kuronen yhdistelee proosamaista kieltä runomuotoon. Hyvänä puolena on se, että runot eivät missään vaiheessa tunnu teeskennellyn runollisilta, mutta pahimmillaan runot lähestyvät liikaa anekdootin tai kolumnin lajityyppiä. Liika proosallisuus löystyttää kokoelman kokonaisuutta.

Runokokoelman läpäisevänä elementtinä raapaleformaatti osoittaa ongelmallisuutensa. Lukemisen rytmi muodostuu yksitoikkoiseksi, ja syntyy vaikutelma, että osa runoista ei kanna koko pituuttaan ja osa taas loppuu kesken. Runomateriaalin pakottaminen yhtenäiseen sanamäärään aiheuttaa löysää selittelyä kuten runossa ”Houkuttelija”: ”On eräs ilmiö, jonka olet ehkä havainnut. Keskitalvella, / keskijäällä, keskijärvellä. Jos olet löytänyt / sinne saakka, olet mahdollisesti huomioinut seikan, / josta nyt kerron […]”. Runon lopussa olevien säkeiden ”joutavan hetken kuu peittyy huuruun, sietää kaiken / ollakseen kirkas taas” kauneus ja teho vesittyvät johdannon takia.

Suksin-kokoelmassa on ilahduttavaa kieltä ja yksittäisiä vaikuttavia runoja, mutta kokonaisuutena teos jää laadultaan epätasaiseksi. Raapaleformaatin käyttäminen jokaisessa runossa pikemminkin heikentää runoja kuin antaa niille voimaa. Proosan puolella käytetyt lajit ja keinot eivät siirry ongelmattomasti runouden puolelle.

Arvostan silti sitä, miten Kuronen uskaltaa luottaa mielikuvituksen voimaan. Fantastisten ja satumaisten elementtien käyttö ilahdutti, sillä niitä ei tule turhan usein vastaan suomenkielisessä runoudessa. Itse asiassa sellaisilla elementeillä voisi olla laajempikin levinneisyys runoudessamme.

Editoitu 20.1.2024.