Rakkaus tuli kun lähdin maan ääriin

Kirsti Simonsuuren ”Rakkaus tuli kun lähdin maan ääriin” -teoksen runot kertovat ikuisista kysymyksistä kuten rakkaudesta, muutoksesta ja liikkeestä mutta myös näiden asioiden ja tunteiden katoavaisuudesta.

Kokoelma jakautuu kolmeen osaan: Semeion – kuin kevät, Metaxy – kuin kesä ja Dynamis – kuin syksy. Ensimmäisessä liikutaan merellä ja rannalla, vallitsee odotuksen tila. Runon puhuja odottaa muodonmuutosta, jossa on kyse minuuden muuttumisesta, jostakin, mikä aiheuttaa nykyisen tilan ravistelua. Simonsuurella muutoksen liike ei ole yksisuuntaista; liike vie minää vuoroin eteenpäin ja taaksepäin. Aika ja erityisesti oleminen käsitetään sykliseksi tilaksi, johon on mahdollista palata uudelleen: ”Huoneet jotka suljin / Mutta jotka voin aukaista uudelleen – / Kaupungit joista lähdin / mutta joihin kai joskus taas palaan – /”. Muuttuminen pakottaa runon puhujan liikkeelle, ja ensimmäisen osan runot kuvaavatkin etsimistä mutta myös luovuutta.

Tämän osan metalyyriset runot kertovat rakkauden sanallistamisesta. Vaikka runon puhuja olisikin kirjoittanut kokemuksestaan, hän ei välttämättä tunnista lopputulosta. Runosta on tullut itsenäinen, oma organisminsa, joka on synnytyksen jälkeen tekijästä irrallaan. Kevät-osastoa hallitsee vahva yksin olemisen tunne, joka murtuu temaattisesti seuraavaan osastoon siirryttäessä.

Toinen osa, Metaxy – kuin kesä, kuvaa puolestaan onnellista rakkautta. Runon puhuja puhuttelee vuoroin rakastettuaan, vuoroin aurinkoa, kuuta. Onnen illuusiota ei riko mikään, ja myös luonto näyttäytyy tyynenä ja kauniina rakkauden taustalla. Kesä-osan runojen kuvasto koostuu enimmäkseen vastapareista kuten onni ja kipu, valo ja varjo, aurinko ja kuu. Myös etäisyyden paradoksia Simonsuuri käyttää kuvatessaan suhdetta, ja hän leikittelee sanoilla: ”Kun välillämme ei enää ollut mitään / Kun ei-mitään vain oli välillämme / Olimme niin lähellä kuin on kaikkeus / Niin etäällä kuin on raja.”

Kolmas osa, syksyksi nimetty, tuo runoihin pettymyksen ja surun sävyt. Rakkauden harmonia on menetetty. Etsiminen kuitenkin jatkuu pettymyksistä huolimatta. Viimeisissä runoissa viitataan rakkauden syklin uudelleen alkamiseen, jonka vangiksi runon puhuja jää. Vai jääkö? Sykliin palaaminen ja sen seurauksena muuttuminen voidaan kenties sittenkin lukea uutta luovana voimana: ”Rakkaus oli muuttanut minua / Vähitellen, hiukan ja sen verran / Kuin tarvittiin muodonmuutokseen – / Ehkä minusta tuli saarni — // Minusta tuli oliivipuu / jonka tummat marjat kiilsivät / Joka toinen vuosi — /”.

Simonsuuri käyttää runoissaan paljon abstrakteja käsitteitä, mikä vaikeuttaa runojen lukemista. Toisinaan abstraktiot myös syövät runon tehoa varsinkin, kun niitä vertaa kokoelman muihin onnistuneempiin ilmauksiin ja kuviin. Runon kuvat eivät saa uusia merkityksiä, jotka parantaisivat kokonaisuutta eli sanomaa rakkaudesta. Simonsuuren runoissa tiuhaan esiintyvä meri, johon liittyy yllätyksettömästi matkustaminen, viittaa hiukan käytössä kuluneeseen metaforaan elämästä matkana. ”Rakkaus tuli kun lähdin maan ääriin” ei yllätä runokielellään vaan tyytyy osin tuttuihin ja turvallisiin kuviin. Kirsti Simonsuuren edellinen kokoelma, ”Onni ja barbaria”, oli kenties selkeämmin kiinni tässä ajassa ja puhutteli lukijaa juuri kuvakielensä konkreettisuudella.