Eräänä aamuna sydämessäni

Laulaja Kiti Neuvosen esikoisrunokokoelma rytmittää sanoja lorumaisiksi hokemiksi. Useimmat runoista hengittävät rauhallisesti, ne pyrkivät piirtämään kuvia harkittujen havaintojen, tunteiden ja kokemusten kautta. Runon minä kokee rakastamisen ja ihmisenä olemisen suhteessa toiseen ja jääkin lopulta yksin etsimään, odottamaan. Mitä?

Lukija kiinnittyy aluksi hokevien säkeiden rytmiin. Se syntyy useista peräkkäisistä nomineista ja nominaalimuodoista. Sijat ja sanojen toisto sekä runsas allitteraatio synnyttää kansanrunouteen vivahtavaa lorunomaista vaikutelmaa. “On lähellä pyytämättä / vastaa kysymättä, / tulee käskemättä, / menee menemättä.”

Ensimmäisessä sikermässä ‘Eräänä aamuna sydämessäni’ aikuinen nainen tilittää rakastamisen kokemusta ja havaitsemista. Teemaksi nousee rakastamisen merkitys: “Paidaksi / päällensä kutoo, / viimalta suojaksi / kylmyydeltä.” Rakastamisen sekä toiseuden kautta runoilijaminä hahmottelee myös ihmisenä olemisen kokemusta: “Omistaa vain / omat oudot ajatukset, / vapauden ja / kaipuun / suuret unelmat.”

“Vaan mitä niissä jakamista?”, kysyy runoilija, sillä “Kuvajaisessa, /kuvahisessa /oman surun, / oman kivun, / oman yksinäisyyden, / oman levottoman sielun / peili.” Minä kokee ihmisenä olemisen suhteessa toiseen ja jääkin lopulta itsensä kanssa etsimään, odottamaan onnea.

Kahdessa seuraavassa sikermässä minä etsii onnea ja löytääkin sitä arkipäivän konkretian välistä, keskeltä, viereltä. Silloin hän myös löytää mukavia ja turvallisia kuvia. Kissan merkitys vahvistuu aihepiirissä ja tematiikassa, samoin kaipuu ja ikävä sekä perinteinen luontokuvasto. “Hanki kimmeltää / tuhansin tähdin. /Taivaalta / sattumalta / pudonneita.”

Viimeisessä sikermässä ‘Motoristit’ kaipuun ja ikävän kohde lähenee lukijaa, kun runoilijaminä kertoo muutamalla havainnollisella runolla yhteisestä motukkamatkasta. Toinen jää edelleen (tarkoituksellisesti) objektiksi, jonka kautta minä havaitsee ja kokee itseään.

“Onnesta en / ymmärrä mitään.”, toteaa runoilija lopuksi. Olisiko syytä kuunnella elämää itsensä ulkopuolella?

Kiti Neuvosen esikoisen on koherentti, harkittu kokoelma ja sellaisena mallikelpoinen – kuluneehkosta muoto- ja kuvakielestä huolimatta.