Suomikin vaikuttaa siirtyneen yhä tukevammin jälkimoderniin aikaan. Näin voisi päätellä ainakin kirjallisuuden perusteella. Vuonna 2017 julkaistiin esimerkiksi Miki Liukkosen O, Mikko Rimmisen Maailman luonnollisin asia ja Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extra, jotka voidaan kaikki luokitella postmoderneiksi romaaneiksi.

Sinällään postmodernismissa ei ole mitään uutta. 1990-luvulta lähtien on puhuttu jo post-postmodernistisesta käänteestä. Aiheesta on kirjoitettu valtavasti 1960-luvulta lähtien niin taiteiden tutkimuksessa, yhteiskuntatieteissä, filosofiassa kuin arkkitehtuurissakin. Vieläkään ei kuitenkaan vallitse yksimielisyyttä esimerkiksi siitä, onko postmoderni selkeästi modernista erottuva perioditermi vai onko kysymyksessä modernin jatke. Tällöin se olisi vain yksi modernismin kattokäsitteen alle kuuluvista ismeistä.

Braxin mukaan historiallisessa romaanissa näkyy hyvin siirtymä modernista postmodernismiin.

Klaus Braxin teos Unhoon jääneiden huuto on kirjallisuustieteellinen tutkielma eräästä postmodernin romaanin alatyypistä eli historiallisesta romaanista. Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen laitoksella vaikuttavan Braxin teos jakaantuu pitkähköön teorian esittelyyn ja kolmeen varsinaiseen tutkielmaan, joissa teoriaa sovelletaan joukkoon historiallisia romaaneja. Braxin mukaan historiallisessa romaanissa näkyy hyvin siirtymä modernista postmodernismiin. Tämä siirtymä näkyy niin teosten tematiikassa kuin niiden kerrontakeinoissakin.

Kirja on ensimmäinen laaja kotimainen yleisesitys kyseisestä romaanin alalajista. Postmodernista romaanista on toki aiemminkin julkaistu suomenkielisiä tekstejä, kuten vaikkapa Liisa Saariluoman (nyk. Steinby) Postindividualistinen romaani (1992) tai Pekka Vartiaisen Postmoderni kirjallisuus (2013). Yleisesti ottaen postmodernismi ei ehkä ole ollut enää niin suuren mielenkiinnon kohteena kuin takavuosina, joten Braxin näkökulma aiheeseen tuntuu lähtökohtaisesti kiinnostavalta.

Braxin keskeisenä teesinä on osoittaa, että historiallisuus kuuluu kiinteästi postmoderniin kirjallisuuteen. Lajityyppiin kuuluvissa kirjoissa ei toisin sanoen ole kysymys pelkästään kielipeleistä, jotka ovat menettäneet kytköksensä todellisuuteen. Päinvastoin, postmodernin fiktion itsetietoinen tekstienvälisyys mahdollistaa myös menneisyyden kriittisen käsittelyn.

Postmodernismin monet muodot

Hyvän kirjoitustavan mukaista on määritellä ne käsitteet, joita tekstissä käytetään. Vaikka termiä ”postmoderni” on käytetty jo pitkään, sen määrittely on edelleen tarpeellista. Käsitteellä voidaan viitata monenlaisiin asioihin. Käytännössä tutkijan tulee tehdä selväksi, missä mielessä hän termiä käyttää. Myös Brax avaa teoksen alussa omaa näkökulmaansa.

Yhdessä vaiheessa postmoderni oli suorastaan muotitermi, joka tuli vastaan mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Vaikka suurin hype käsitteen ympärillä lienee jo laantunut, niin edelleen harva humanististen tutkimusalojen käsite on alaltaan yhtä laaja.

Yleisesti katsotaan, että postmodernistisiksi luonnehdittuja tekstejä on ilmestynyt noin 1960-luvulta lähtien. Brax määrittää kyseisen kirjallisuuden kulta-ajaksi ajanjakson toisesta maailmansodasta vuosituhannen vaihteeseen. Tällöin postmodernia käytetään perioditerminä. Se on jotakin, mikä tulee modernin kirjallisuuden jälkeen.

Toisaalta postmodernismilla voidaan viitata poetiikkaan ja kerrontakeinoihin. Näihin keinoihin luetaan kuuluvaksi koko joukko erilaisia piirteitä. Brax nostaa esille muutamankin luettelon, joihin kuuluvat muun muassa itseensäviittaavuus, metafiktiivisyys ja tekstienvälisyys.

Pelkästään näiden kahden tason välinen suhde tuottaa ongelmia. Postmodernille kirjallisuudelle tyypillisiä kerrontakeinoja on käytetty myös teoksissa, jotka eivät ajallisesti sijoitu ajanjaksolle, joka katsotaan postmoderniksi. Esimerkiksi jo Laurence Sternen Tristram Shandy (1759) tai jopa Cervantesin Don Quijote (1605) hyödyntävät tekniikoita, joita käytetään myös postmoderneissa teksteissä. Vaikuttaa siis siltä, että teosta ei voi määritellä postmoderniksi pelkästään kiinnittymällä kerrontatekniikoihin.

Pyrkimys kuvata maailmaa totuudellisesti on joko ongelmallista tai suorastaan mahdotonta.

Eräs tapa hahmottaa postmodernismin luonnetta on kiinnittää huomiota kirjallisuuden ja yhteiskunnan väliseen suhteeseen. Kirjallisuus heijastaa aikansa yhteiskuntaa. Myös postmodernin kirjallisuuden on nähty heijastelevan ajattelumalleja, jotka ovat nousseet esille länsimaisissa yhteiskunnissa toisen maailmansodan jälkeen.

Postmodernistisessa kirjallisuudessa kuitenkin otetaan usein etäisyyttä varhaisemmalle kirjallisuudelle tyypilliseen, realistiseen todellisuuden kuvaukseen. Pyrkimys kuvata maailmaa totuudellisesti on joko ongelmallista tai suorastaan mahdotonta. Usein tämä merkitsee tavalla tai toisella huomion kiinnittämistä kieleen, jolla maailmasta puhutaan. Näin postmodernistisessa kirjallisuudessa on usein haluttu tehdä näkyväksi se, mikä realismissa pyrittiin tekemään mahdollisimman huomaamattomaksi tai läpinäkyväksi, eli merkityksiä välittävä kieli.

Postmodernin käsitettä käytetään kirjallisuuden lisäksi myös yhteiskuntatieteissä. Kehityskulut modernista (mahdolliseen) postmoderniin poikkeavat kuitenkin toisistaan taiteessa ja sitä ympäröivässä yhteiskunnassa. Yhteiskuntien modernisoitumisen katsotaan yleisesti alkaneen varhaisemmin kuin kirjallisuuden modernismin. Ei siis ole aivan ongelmatonta rinnastaa kirjallisuuden kehitys yhteiskuntien kehitykseen.

Postmodernismi voidaan käsittää siis perioditerminä, kirjallisena tyylisuuntauksena, jolla on oma poetiikkansa sekä oman aikansa yhteiskuntaa ja ajattelumalleja tavalla tai toisella ilmentävänä kirjallisuutena. Käsitteen käyttö ei lopu kuitenkaan vielä tähän.

Kirjallisuuden kohdalla ei voida ohittaa erilaisia postmoderneja filosofioita, joissa tyypillisesti kyseenalaistetaan totuuden saavuttamisen mahdollisuus tai korostetaan kielen asemaa tiedon muodostuksessa. Mainittakoon tässä esimerkkinä ranskalaiset teoreetikot kuten Lyotard, Baudrillard, Foucault ja Derrida. Myös yhdysvaltalaisella pragmatismilla on yhtäläisyyksiä postmodernismiin.

Monelle lukijalle saattaa olla helpotus, että Brax ei sitoudu postmoderneihin tai -strukturalistisiin kieli- tai kirjallisuusteorioihin kirjoittaessaan kirjallisuudesta. Pahimmillaan tämä on johtanut tiedon mahdollisuuden kyseenalaistavaan relativistiseen ilmaisuun, jossa samaan aikaan väitetään jotakin ja kielletään mahdollisuus sanoa asiasta mitään varmaa.

Retoris-eettistä narratologiaa

Postmodernin käsitteellä voidaan viitata niin moniin asioihin, että ilman määrittelyä sen viittauskohteet jäävät hämäriksi. Brax, joka on pitänyt postmodernismista useita luentosarjoja Helsingin yliopistolla, onnistuu luovimaan hyvin teoriakentän hetteikössä. Hän valikoi laajasta teoriajoukosta omaan tutkimuskohteeseensa sopivat elementit. Brax myös laajentaa teoreettista kenttää uusnarratologian puolelle.

Useita luentosarjoja pitänyt Brax onnistuu luovimaan hyvin teoriakentän hetteikössä.

Narratologialla tarkoitetaan kertomusten rakenteen tutkimusta. Varhaisemmassa narratologiassa keskityttiin eräänlaiseen kertomusten kielioppiin, jolloin tutkimuksen ulkopuolelle pitkälti sulkeistettiin tematiikka ja sisällölliset ulottuvuudet. Brax ei halua tyytyä vain kertomusten rakenteen kielioppiin, vaan käsittelee runsaasti myös valitsemiensa romaanien sisältöä, tematiikkaa ja eettisiä tasoja. Brax määrittelee omaksi lähtökohdakseen retoris-eettisen narratologian.

Tämä on ehkä osaltaan vaikuttanut siihen, että hän on voinut valita tutkimuskohteekseen kirjailijoita ja teoksia, jotka eivät ole aivan ilmiselvästi postmodernistisia. Braxin ei ole tarvinnut tyytyä vain teoksiin, joissa on runsaasti kielellä leikittelyä tai metafiktiivisyyttä. Voisin kuvitella, että esimerkiksi kaikki Toni Morrisonin lukijat eivät miellä lukeneensa erityisen postmodernistista kirjailijaa. Morrison ei itsekään kirjan perusteella miellä tähän lokeroon kuuluvansa. Tämä ei tietysti estä käsittelemästä häntä postmodernistina, jos käsitteelle sopiva sisältö annetaan.

Historiallisen romaanin kolme alalajia

Teos pitää sisällään kolme varsinaista tutkielmaa. Brax jakaa postmodernistisen historiallisen romaanin kolmeen alaluokkaan. Ensimmäinen osa käsittelee fantastista historiallista romaania, toinen uusviktoriaanista romaania ja kolmas postmodernia historiallista seikkailuromaania. Brax hyödyntää omassa luokittelussaan erityisesti Ansgar Nünningin ja Brian McHalen aiempia typologioita.

Ensimmäisessä ryhmässä esiin nouseva fantasia on Braxin mukaan tärkeä osa postmodernia kirjallisuutta. Tämä voi näkyä esimerkiksi sellaisissa teoksissa, joissa lukijan on mahdoton päättää, onko tarinan tapahtumissa kyse realistisista vai yliluonnollisista tapahtumista. Näin ollen esimerkiksi monet maagisen realismin teokset lankeavat postmodernismin alle.

Klassiseksi esimerkiksi puhtaasta fantasiasta Brax antaa Henry Jamesin pienoisromaanin Ruuvikierre, joka on julkaistu jo vuonna 1898. Kyseisessä teoksessa lukijalle jää auki, onko päähenkilö mielenvikainen vai paholaisen riivaama. Vaikka teosta ei suoraan nimetä postmodernistiseksi, se kuitenkin ennakoi postmodernismin myötä yleistyvää kerrontatekniikkaa.

Samoin sen kaltainen etninen ja postkolonialistinen kirjallisuus, jossa käsitellään erilaisia maailmankuvallisia eroja ihmisten ja ihmisryhmien välillä, sopii tämänkaltaisen postmodernismin määrittelyn alle. Esimerkkinä Brax käyttää edellä mainittua Toni Morrisonia sekä Salman Rushdieta. Näiden lisäksi Brax käsittelee tässä luvussa muun muassa Angela Carteria, Peter Ackroydia ja John Fowlesia. Sinällään Brax tunnustaa postmodernistisen fantastisen romaanin olevan teoreettinen lajityyppi, joka ei ole yleisesti tunnettu lukijoiden saati tutkijoiden piirissä.

Toisessa luvussa käsitellään vielä kattavammin Fowlesia ja tämän romaania Ranskalaisen luutnantin nainen (1969) osana postmodernia, uusviktoriaanista romaania. Uusviktoriaanisella romaanilla tarkoitetaan kertomuksia, jotka jäljittelevät jollakin tapaa 1800-luvun Englannin kirjallisuutta.

Postmodernissa fiktiossa anakronismit eivät ole välttämättä tyylirike, vaan tietoinen keino.

Postmodernin historiallisen romaanin kontekstissa jäljittely on usein ironista, parodista tai revisionista. Menneisyyteen ei suhtauduta nostalgisesti, vaan historiallisia elementtejä käytetään jotakin päämäärää varten, esimerkiksi osoittamaan erilaisten näkökulmien tai ajattelumallien eettinen ongelmallisuus. Postmodernissa fiktiossa anakronismit eivät ole välttämättä tyylirike, vaan tietoinen keino, joiden avulla osoitetaan historiallisia murroksia ja jatkuvuuksia.

Brax avaa varsin hyvin Fowlesin romaanin eettisiä ulottuvuuksia. Samalla hän osoittaa romaanin – ja samalla siis postmodernistisen kirjallisuuden – kykenevän käsittelemään aiheita ja sisältöjä, jotka ovat merkityksellisiä yhteiskunnan kannalta.

Viimeisessä tutkielmassa Brax käsittelee postmodernia historiallista seikkailuromaania. Erittelyn kohteena Christoph Ransmayrin romaani Matka lopun maailmaan ja Umberto Econ Edellisen päivän saari. Brax luonnehtii parodiaa ja erityisesti lajiparodiaa yhdeksi keskeiseksi postmodernistisen historiallisen romaanin ominaisuudeksi. Kummassakin teoksessa hyödynnetään aikaisempaa kirjallisuutta (Ovidius) tai kirjallisuuden lajia (agenttiromaani). Ransmayrin romaanissa käytetään myös runsaasti edellä mainittuja anakronismeja eli sijoitetaan niin paljon asioita tarkoituksellisesti väärään aikaan, että tapahtumien ajoitus kyseenalaistuu.

Kielestä maailmaan

Brax onnistuu osoittamaan yhtäläisyyksiä valitsemissaan historiallisissa romaaneissa. Tarkalla analyyttisellä otteella hän osoittaa, että useassa toisen maailmansodan jälkeisessä teoksessa käsitellään menneisyyttä tavalla, joka ei ole tyypillistä esimerkiksi realistisille romaaneille. Brax kytkee nämä kerrontakeinot ja pyrkimykset postmodernismiin.

Käytännössä postmoderni ja postmodernismi ovat sellaisia käsitteitä, joihin kunkin tutkijan on luotava oma suhteensa. Brax osoittaa syvällistä asianhallintaa kyetessään luovimaan läpi kyseisen teoriakentän hetteikön ja löytämään käsitteelle sen tulkinnan, joka auttaa häntä hahmottamaan muutoksia ja yhtäläisyyksiä historiallisen romaanin genressä.

Tällöin Brax joutuu myös sulkemaan jo käytännön syistäkin tiettyjä postmodernismiin liittyviä ongelmia ja kysymyksiä kokonaan oman tutkimuskenttänsä ulkopuolelle. Brax sivuuttaa tyystin esimerkiksi alussa mainitun Steinbyn teoksen subjektiproblematiikan. Steinbyn mukaan postmodernia romaania luonnehtii ennen kaikkea muutokset siinä, miten subjektin merkitys hahmotetaan. Kuten jo todettiin, Brax onnistuu kuitenkin oman ongelmanasettelun rajauksessaan hyvin. Kaikkea ei voi yhteen teokseen mahduttaa.

Aika ajoin voi kuitenkin herätä kysymys, kuinka paljon koko postmodernin yläkäsitettä ylipäätään tarvitaan käsiteltäessä historiallisten romaanien alatyyppejä. Usein näiden analyysiin riittävät tarkemmat ja helpommin operationalisoitavat käsitteet. Brax kuitenkin huolehtii linkkien luomisesta ylä- ja alakäsitteiden välillä johdannossaan ja yhteenvedoissaan.

Teos avautunee melko helposti kaikille kirjallisuudesta, romaanigenrestä ja postmodernismista kiinnostuneille.

Braxin tulkinta postmodernistisesta kirjallisuudesta on myös niin laaja, että kaikki eivät ole ehkä ole samaa mieltä siihen sisälletyistä kirjailijoista ja teoksista. Esimerkiksi etnisen ja postkolonialistisen kirjallisuuden niputtaminen yhteen postmodernismin kanssa lienee linjanveto, josta voidaan olla eri mieltä. Yksittäisen piirteen, kuten revisionismin, osoittaminen lajien välillä olisi ehkä helpompaa.

Postmodernin teorian kattava esittely vaatisi erilaisen teoksen. Unhoon jääneiden huuto keskittyy selkeästi esitettyyn tutkimusongelmaansa ja -kohteisiinsa eli historiallisiin romaaneihin. Brax ei sinällään tuo uutta postmodernistisen kirjallisuuden teoriaan, ellei sellaisena pidetä historiallisuuden ja temaattisuuden korostamista. Braxin pyrkimys palauttaa postmodernistinen kirjallisuus kielen tasolta takaisin maailman yhteyteen onkin tervetullut ratkaisu. Romaaniteoriaan Brax tuo toki antinsa jo historiallisen romaanin eri muotojen luokittelullaan.

Rakenteeltaan ja kieleltään teos on varsin selkeä. Alaviitteistä löytyy akateemiseen tyyliin lähdeviitteet sekä lisätietoa. Paikoin tekstiin on jäänyt muutama pieni kirjoitusvirhe ja eräässä kohdassa otsikot eivät erotu leipätekstistä (s. 238), mutta muuten teos on huolellisesti toimitettu. Teos avautunee melko helposti kaikille kirjallisuudesta, romaanigenrestä ja postmodernismista kiinnostuneille, vaikka se edustaakin akateemista kirjallisuudentutkimusta. On ilahduttavaa, että tutkimukset eivät jää vain taiteen tutkimuksen laitokselle.

Dela artikeln: