Bechi

”Bechistä on tullut nainen ja kohta hänestä tulee äiti. Ja Sha’amesta isoäiti. Sitä on vaikea kuvitella, hänhän on minun lapseni, pieni tyttäreni. Mutta, Osher ve Bracha. Onni ja siunaus. Sitähän lapset ovat. Ja lapsenlapset. Ja lapsenlapsenlapset. Mutta lapset ennen kaikkea. Elossa tai kuolleina. Kummituksina tai maailmoihinsa menneinä. Aina.” (s. 190.)

Ruskeat Tytöt Median luojan Koko Hubaran esikoisromaani Bechi (2021) on vaikuttava kertomus äitien ja tytärten välisistä suhteista. Temaattisella tasolla romaanissa nousevat esiin ainakin ylisukupolviset traumat, identiteetin rakentuminen, suostumus ja rasismi. Kolmea äiti-tytär -suhdetta tarkastelevassa romaanissa eniten sijaa saavat kolmekymppisen Bechin ja tämän kirjailijaäidin Shoshana Ozerin kerrontaosuudet, jotka limittyvät toisiaan täydentäviksi kertomuksiksi. Teoksen päättää Shoshanan äidin Rivkan näkökulmasta kerrottu hieno ja koskettava epilogi.

Kahden kertojan totuudet

Romaani alkaa Shoshana Ayin. -nimisen autofiktiivisen henkilöhahmon irtautumisella perheestään. Israelilaisella kibbutsilla kasvanut Shoshana jättää taakseen jemeninjuutalaisen sukunsa edessään Suuri Suunnitelma ja haaveissaan uusi elämä Pariisissa. Joitain vuosia myöhemmin syntyy Bechi; tytär, jolle Shoshana aikoo olla paras mahdollinen äiti: ”Maailma jatkoi pyörimistään eikä mitään tapahtunut, vaikka siihen oli syntynyt uusi ihminen. Maailman täydellisin ihminen, jolle Shoshana ei ikinä koskaan huutaisi eikä jättäisi mitään kertomatta.” (s. 93.)

Toisen aikatason kertojana toimii graduaan viimeistelevä kolmekymppinen Bechi. Siinä missä Shoshanan tarina kattaa vuodet Jemenistä aina Bechin varhaislapsuuteen Helsingissä, tapahtuu Bechin kertoma osuus yhden päivän aikana. Päivä on merkityksistä latautunut, sillä sinä päivänä Bechi kertoo äidilleen olevansa raskaana.

Äidin ja tyttären näkökulmat täydentävät toisiaan ja käsittelevät osin samoja tapahtumia tarjoten lukijalle pienen etäisyyden kummankin totuuteen. Shoshanan osuus on myös tarinan sisällä ainakin osin fiktiota – lukija saa tietää Shoshanan ajatuksista sen, mitä tämä on autofiktiiviseen menestysromaaniinsa kirjoittanut. Teoksen kannalta tuskin on mielekästä takertua siihen, kenen totuus on ”enemmän totta”, mutta kerrontaratkaisu avaa mahdollisuuden pohtia muistamisen ja kertomisen, muistojen ja tarinoiden, välistä suhdetta laajemminkin. Loppujen lopuksi muistokin muuttuu kerrottuna tarinaksi, (auto)fiktiiviseksi kertomukseksi, jossa on jotain todenperäistä ja jotain keksittyä.

Aikatasojen tyylilliset erot luovat osaltaan kuvaa äidin ja tyttären maailmojen välisestä kuilusta: siinä missä Shoshanan osuudet koostuvat soljuvista ja tyylitellyistä virkkeistä, on Bechin osuuksien tyyli puhekielistä, rosoista ja ajan hengen mukaan ironisilla huomioilla kyllästettyä. Vaikka Shoshanan luvut kohtaavat omat kirjallisen estetiikan mieltymykseni Bechin osuuksia paremmin, pidän siitä, miten anteeksipyytelemättömän autenttista dialogi Bechin luvuissa on.

Kokonaisuudessaan Hubaran kaunokirjallinen teksti on varmaa ja havainnollisen konkreettista. Teoksen karut ja tunnelatautuneet kuvat jäävät mieleen pitkäksi aikaa:

”Mutsi oli ja on edelleen aina välillä vähän samanlainen tapaus kuin niissä nykyään somefeedeihin silloin tällöin ilmestyvissä videoissa, joissa joku nainen on pökertynyt opiaattiyliannostuksesta amerikkalaisen hypermarketin leluosaston käytävälle, ja sen taapero yöhaalarissa, sellaisessa missä on pienet pupunkorvat ja nöpöhäntä, vetää sitä laihasta harmaasta käsivarresta ja anelee heräämään, äiti, äitini, ja sen taaperon täyden vaipan voi nähdä viistävän lattiaa, ja pissan poltteen ja hajun voi tuntea omassa alapäässä. Sekin äiti yrittää loppuun asti, tai voi ehkä sanoa, että loppu tulee ennen kuin yrittäminen lakkaa. Silloin lapsi tietää, että nyt ei pidä vaatia, nyt täytyy pelastaa se mitä pelastettavissa on.” (s. 103.)

Dialogin lomassa Bechin muistojen kautta avautuu tapahtumaketju, joka muistuttaa suostumuskeskustelun tärkeydestä.

Vaikea äidinrakkaus

Romaanin äiti-tytär-suhteen kuvaus on syväluotaava katsaus siihen, mitä oikeastaan tarkoittaa olla jonkun tytär tai äiti. Aikuisuuteen kuuluu usein sen tunnistaminen ja myöntäminen, ettei oma vanhempi ole tai koskaan tule olemaan täydellinen – ettei vanhempi olisi koskaan voinutkaan olla. Ajatus tuntuu nousevan esiin myös Bechin rivien välistä.

”Shoshana pyyhkäisi otsaansa ja toivoi, että jonakin päivänä Bechi ymmärtäisi, että hänen äitinsä teki kaiken tämän pelkästään hänen vuokseen, vaikka se varmasti vaikuttikin itsekkäältä ja rumalta. Shoshanan logiikka oli, että jos hän imisi itseensä elämän kaiken mauttomuuden, pahuuden, epäjohdonmukaisuuden, arvaamattomuuden ja tappavuuden, Bechille ei voisi koskaan tapahtua mitään pahaa.” (s. 131.)

Shoshanan rakkaus ja huolenpito näkyvät tekstissä, mutta eivät tunnu tavoittavan Bechiä. Hänen muistojensa äiti hinkkaa asuntoa kloorilla, oksentaa kylpyhuoneessa ja uppoutuu fiktiivisiin maailmoihin. Äidin mielenterveysongelmat ovat osittain jääneet myös lapsen kannateltaviksi, ja kohtaamaton menneisyys, niin henkilökohtainen kuin yhteinenkin, läpäisee sekä äidin että tyttären kokemusmaailman. Bechin kerronnassa ilmenee myös toistuvasti äidinrakkauden epäilyä ja äidin motiivien kyseenalaistamista.

”Mitään muuta mä en ole halunnut, lapsesta saakka, kuin että mutsi myöntäisi katuvansa sitä, että se sai mut. Myöntäisi, ettei se välttämättä rakasta mua aina tai ollenkaan.” (s. 36.)

Teos saa pohtimaan laajemminkin vanhemman rakkautta – mitä se on, millä sitä mitataan? Voiko oman lapsen rakastamisessa epäonnistua? Mitä sellaiset konseptit kuin onnistuminen ja epäonnistuminen ylipäätään tarkoittavat, kun puhutaan vanhemmuudesta?

Lukijana joka tapauksessa vakuutun henkilöhahmojen moniulotteisuudesta ja vilpittömästä kiintymyksestä. Julkisivun silottelun, painavien surujen ja katkeruuden takana on lämpöä, joka tuntuu erityisesti romaanin loppupuolella.

 Vaikka Shoshanan luvut kohtaavat omat kirjallisen estetiikan mieltymykseni Bechin osuuksia paremmin, pidän siitä, miten anteeksipyytelemättömän autenttista dialogi Bechin luvuissa on.

Tarinoista ja vapaudesta

Oman tasonsa Bechiin tuo myös ympäröivä yhteiskunta, jossa romaanin päähenkilöt kohtaavat seksismiä, rasistista toiseuttamista ja tahdittomia, stereotypisoivia kommentteja. Erityisesti Shoshanan osuuksissa kuvattu muutaman vuosikymmenen takainen Helsinki vaikuttaa ahdistavalta ympäristöltä kasvaa ja kasvattaa omaa lasta. Rakenteelliset ongelmat nousevat monin paikoin esiin, ja Bechin ystävän kommentti tiivistää tunnistettavan turhautumisen ja toiveen: ”Voisko tässä maailmassa olla edes jotain mikä ei olis rasistista ja seksististä”. (s. 150)

Samalla kun teos nostaa esiin ajankohtaisia ja yhteiskunnallisen keskustelun kannalta tärkeitä aiheita, laajenee se myös ajattomaksi ja universaaliksi kuvaukseksi vapaudenkaipuusta ja identiteetin rakentumisesta.

”Mikään käteen sattuneista korteista ei kiinnostanut Shoshanaa. Hän ei halunnut turistimatkalle, lomalle, vaan pois. Kokonaan, pysyvästi, pois. Hän ajatteli, että maasta pois muuttaminen olisi jotakin yhtä vapauttavaa kuin kuolema.” (s. 28.)

Kaipuu vapauteen näkyy henkilöhahmojen elämässä monella tasolla. Shoshanan suunnitelma päivittyy sitä mukaa, kun olosuhteet muuttuvat, mutta vaikka hän yrittää mukauttaa haaveitaan vallitseviin olosuhteisiin, pettymykset pysyvät aina kannoilla. Sukupolvien ketjussa äidiltä tyttärelle siirtyvä suru löytää tiensä kaikkialle, eikä sitä pääse pakoon edes unelmien Pariisissa. Teoksen viimeisessä luvussa Bechin ja Shoshanan välillä kuvataan kuitenkin ihanan vilpitön, arkinen ja aito yhteyden hetki sen jälkeen, kun Bechi on ensimmäistä kertaa lukenut äitinsä kirjaa.

”Hän katuu monia asioita, muttei tätä. Että on Bechin äiti, tässä kaupungissa, tässä maassa, jossa voi kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.” (s. 183.)

Rakkauden lisäksi henkilöitä yhdistävät tarinat – sekä ne, jotka kerrotaan että ne, joista vaietaan. Perhesuhteiden kuvauksessa ylisukupolviset traumat kumpuavat usein niistä tarinoista, jotka ovat liian kipeitä jaettaviksi. Vaiettu trauma siirtyy monesti eteenpäin tuhoisien toimintamallien ja mielenterveyden haasteiden muodossa, eikä vanhempi välttämättä voi koskaan täysin suojella lastaan omalta menneisyydeltään. Puhuminen, jakaminen ja kertominen keventävät kuitenkin taakkaa myös Bechissä.

Perehtynyt ja ajankohtainen teos

Teoksen lopussa on kattava lähdeluettelo, joka osoittaa romaanin parissa tehdyn pohjatyön laajuuden. Bechi tuntuukin varsin perehtyneeltä ja kontekstitietoiselta romaanilta.

Jo Hubaran esseekokoelmassa Ruskeat Tytöt (2017) tutuksi tullut kirjailijan taito kirjoittaa painavia asioita auki ymmärrettävästi ja selkeästi näkyy erityisesti teoksen loppupuolen dialogissa, joka on yhtä aikaa luontevaa ja informatiivista. Bechi kertoo ravintolassa ystävälleen tutkija Élisabeth Badinterin teoriasta, joka käsittelee äidinvaistoa ja sen puuttumista historiallisesta perspektiivistä. Harva asia on yhteiskunnassa yhä yhtä korostunut, merkityksellinen ja mystifioitu kuin äitiys.

”Se pointti oli siis se, että ihmiset on kykeneväisiä luomaan, rakentamaan vapaaehtoisesti siteitä toisiin ihmisiin ilman luonnon sanelemaa pakkoa ja riippuvuussuhdetta. Lopulta vapaa valinta, se että sanoo ei tai kyllä vaikka omille vanhemmilleen, tai lapsille, on se, mikä tuo perheen lähelle toisiaan. Rakkaus ja perhe on aktiivisia päätöksiä kautta sopimuksia, ei essentialistisia kautta intuitiivisia pakkosattumia.” (s. 152.)

Lukuun syntyy painostava jännite analyyttissävytteisen keskustelun ja traumaattisen kokemuksen uudelleenelämisen välille, kun samassa yhteydessä käsitellään suostumuksen teemaa ahdistavan seksikohtauksen kautta. Dialogin lomassa Bechin muistojen kautta avautuu tapahtumaketju, joka muistuttaa suostumuskeskustelun tärkeydestä ja tuo samalla esiin sen, miten vaikeaa seksuaalisesta hyväksikäytöstä kertominen edes läheisille ystäville voi olla. Vaikeaa, ja silti niin tärkeää.

Kaikkien traumakokemusten äiti

Bechissä on paljon keskeisiä ja tärkeitä ajatuksia eikä juurikaan ylimääräiseltä tuntuvaa täytetekstiä. Hetkittäin romaanin ansio, rikas temaattinen maailma, on kuitenkin jopa kääntyä itseään vastaan. Pariinsataan sivuun on mahdutettu niin paljon, että mieleenpainuvista ihmiskohtaloista lukisi mielellään enemmänkin. (Samaan – ja lähdeluetteloon, joskin kriittisessä mielessä – kiinnittää huomionsa myös Sofia Blanco Sequeiros Nuoren Voiman kritiikissän.) Toisaalta on myös harvinaisuudessaan mukavaa sulkea proosateos toivoen, että siinä olisi ollut enemmän sivuja.

Bechiä lukiessani ajattelen muutamassa kohdassa toista äidin ja tyttären suhdetta käsittelevää teosta, joka ei ainakaan lähdeluettelon mukaan ole toiminut varsinaisena lähteenä. Päähenkilö-Bechin mielensisäisestä, puhekielisestä ja syyllisyydentunteiden kyllästämästä monologista tulee nimittäin joissain kohdin löyhästi mieleen Marjo Niemen loistava romaani Kaikkien menetysten äiti, kiihkeä monologi tyttäreltä kuolleelle äidille. Kummankin teoksen tytär on pettynyt äitiinsä ja itseensä, kummankin on vaikeaa käsitellä traumaattista lapsuutta ja kumpikin on pohjimmiltaan empatiaa herättävä hahmo, jolle toivoisi pelkkää hyvää.

Arla Kanerva kirjoitti vuonna 2017 Helsingin Sanomien arviossaan Kaikkien menetysten äidin tekevän suurimman osan muista äiti-tytär-kertomuksista tarpeettomaksi, ja voin tavallaan allekirjoittaa väitteen. Ikuisuusaiheista on vaikeaa kirjoittaa sortumatta kliseisiin ja banaaliuteen. Bechi on kuitenkin niin tyylinsä kuin sisältönsä puolesta kaukana banaalista, ja kuuluu kiistatta niihin kertomuksiin, joita ei ole mahdollista tehdä tarpeettomaksi. Se on itsenäinen ja omaääninen romaani. Teoksessa on eloa, paloa ja sellaista itsevarmaa rosoisuutta, johon ei jokaisessa esikoisromaanissa törmää.