Huoneet synnyttävät huoneita

Kristian Huuhtasen esikoiskokoelma on vasta ilmestynyt Sanasadolta, mutta runoilijana hän ei ole noviisi. Huuhtanen on toiminut Nihil Interit -runoyhdistyksessä ja pitänyt vuosia Raportteja verenkierrosta -runoblogia.

Huoneet synnyttävät huoneita on runsas kokoelma, hyvässä ja pahassa. Hyvässä, koska sen sanavirta ja rytmi on luontevaa kuvien kehimistä ja kertausta. Kuten jo kirjan nimikin ilmoittaa, toistoa ja yhä uudestaan jo sanotun ääreen palaamista pienin muunnelmin ja katselukulman vaihdoksin käytetään tehokeinona.

Runsaus on kuitenkin pahasta silloin, kun sanarunsaus uhkaa huljuttaa ajatuksen mennessään. Tai kun olisi – vaikken minimalismin ystävä olekaan – parempi sanoa yhdellä sanalla kuin koko ryppäällä. Kun Huuhtanen kirjoittaa: ”Niin, sokea yö leikkaa uhreiltaan kaiken/ paitsi surun// leikkaa sarvet ja kotilon ja hapen/ leikkaa paperin ja peilin ja ovet”, voisi muutaman sanan leikata pois.

Huuhtanen viljelee runojen arkkityyppistä kuvastoa rennolla kädellä.

Huuhtanen viljelee runojen arkkityyppistä kuvastoa rennolla kädellä: huoneet, peilit, valo, tuuli, kivet, lukot ja hiljaisuus – sanasto virtaa lyyrisenä ja luo yhteyksiä perinteeseen, luettu kajahtelee siellä täällä. Välistä runon lauseitten virtaan pääsee juuri tämän tuttuuden takia herkästi uimaan: ”lasin läpi päästäkseen tarvitsee vain sulkea silmät”, Huuhtanen kirjoittaa ja vapauttaa lukijansa tulkintojen pakkopaidasta.

Rytmi on luontevaa koko ajan, soinnillistakin: ”Suo minun mieleni/ maisema, istutettua metsää ajatukset täynnä./ Luo sinun kielesi / kaipaan, en kadu mitään (—)”. Mutta välistä sanasto kaikessa vesikasvimaisessa huojuvuudessaan uhkaa unettaa – herää toive, että runoilija iskisi väliin jotain raikasta ja terävää.

Todellisempi todellisuus

Kirjan läpikäyvänä teemana on ajatus toisen, silmille näkymättömän todellisuuden olemassaolosta ja siitä, miten se on tätä arkielämää todellisempi, vaikka ihmiset laiminlyövät sitä jatkuvasti: ”Miksi uskot enemmän tähän päivittäiseen vankeuteen/ pakollisten tapahtumien ketjuun/ joka leijuu ja kolisee// eilisestä huomiseen.”

Toinen todellisuus vie yhtä lailla menneisyyden muistoihin, historiaan kuin henkiseen sfääriinkin: uskonnollisia, jopa raamatullisia viittauksia viljellään. ”Kolmantena päivänä” -runossa huoneeseen alkaa kasvaa metsä kuin luomiskertomuksessa. Runon rakastavaiset ovat toisistaan erillään kuin maa ja vesi: ”Sinulle vain oli minulla asiaa/ ja nyt kun olet läsnä, en tiedä mitä sanoisin.”

Parhaimmillaan Huuhtanen on, kun hän heittäytyy täysillä kielen virtaan, kuten kirjan neljännen ”ajattomassa meressä” -osaston kaksirivisistä säkeistöistä koostuvissa, aaltomaisesti sivuille vyöryvissä runoissa joissa kuvat kehivät esiin yhä uusia muunnelmia. ”(—) pidät kiinni/ myrskypurjeiden virrasta etäisten hylkylaivojen reelingeistä pidät kiinni pohjasta/ tynnyristä köydestä sen hartaassa sen ontossa/ kokoon kuristuneesta katseesta pidät kiinni (–)”. Rivit saavat kasvaa pitkiksi, lauseet hajota omaan mahdottomuuteensa.

Lyhyissä ajatusrunoissa, kuten ”groteesi”-osaston aforistista sävyä tavoittelevissa kiteissä Huuhtanen ei ole omimmillaan. En saa kiinni oivalluksen kärjestä, koko runo tuntuu harittavan moneen suuntaan sellaisella tavalla, joka ei pariin riviin mahdu. Sama koskee niitä kokoelman alkupuolen runoja, joissa runon viesti hajoaa turhan moneen ilmansuuntaan.

Huoneet synnyttävät huoneita -kirjassa on kuitenkin paljon sellaista hyvässä välitilassa, siirtymisen tai tulemisen kohdassa olevaa runoa jossa ravistaudutaan irti merkitysten lukkoonlyömisestä ja antaudutaan niiden horjuvuudelle. Lukija on heikoilla jäillä, ihan terveellisessä epävarmuuden tilassa, kun käteen ”jää vain pimeyttä aistia valoa”.