Sommen kuusitoista puuta

Suomessa on puhuttu sisällis-, talvi- ja jatkosodasta niin paljon, että toisinaan uhkaa unohtua, että muuallakin on sodittu. Maailmansodat vaikuttivat kenties jopa kaikkien eurooppalaisten sukujen elämään. Onneksi käännöskirjallisuus puhuu myös muun maailman sodista.

Lars Myttingin Sommen kuusitoista puuta (2016, Svøm med dem som drukner, suom. Saku-Petteri Urpo, 2020) kertoo eurooppalaisesta suvusta. Romaani alkaa Norjasta, missä isoisänsä Sverren huomassa varttunut nuori mies Edvard Hirifjell alkaa tutkia vanhempiensa hämäräksi jäänyttä kuolinsyytä. Isoisällä on ollut Einar-niminen veli, josta ei ole puhuttu. Kuka hän oli, ja miksi veljekset eivät pitäneet yhteyttä? Edvard päätyy selvittelemään lähisukunsa arvoituksia Shetlantiin ja Ranskaan.

Sommen kuusitoista puuta on Saku-Petteri Urpon ensimmäinen romaanisuomennos. Urpo näyttää kehittyvän kääntäjänä jo teoksen aikana. Alkupuolella tuntuu alkukielen vaikutus, kuten suomelle vieraissa ilmauksissa: maisemaan kuuluvat ”marjoista tiheät punaherukkapensaat” (s. 68), hautaustoimisto ”sattui omaamaan monopolin seudun vainajista” (s. 87) ja Edvard ”solmii sopimuksen surunsa kanssa” (s. 123). Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen teksti alkaa kuitenkin sujua, eikä lukeminen enää takeltele. Suomalaislukijat taas tuntevat Myttingin tämän aiemmasta tietokirjasta Täyttä puuta (2012, suom. Seppo Hovila). Siinä hän ylistää halonhakkuuta ja puulämmitystä.

Jännittävät salaisuudet ratkeavat pala palalta. Mytting ei tosin ole trillerijuonen kuljettamisessa mikään mestari, sillä palaset tuntuvat hypähtelevän Edvardille eteen kuin tarjottimella ojennettuina. Sattumalta löytyy kirjeitä, ja yhtä lailla sattumalta kampaaja kertoo lisätietoja. Kun Edvard haluaa olla mies, ”johon kuolleet voisivat luottaa”, teos saa pateettisen mahtipontista sävyä. Aallot pauhaavat luodoilla ja sydämiä särkyy.

Merkitysten paikat

Sommen kuusitoista puuta on vauhdikas lukuromaani, mutta vaikuttavinta siinä on se, miten Mytting rakentaa paikoille merkityksiä. Henkilön ja paikan vuorovaikutusta pohditaan usein siltä kannalta, miten paikka vaikuttaa henkilöön. Ville-Juhani Sutinen pohtii esseekirjassaan Sivupolkuja (2020) asiaa kuitenkin siltä kantilta, miten taideteos luo paikkaa uudelleen. Myttingin romaanissa henkilöhistorioiden peilaaminen ympäristöstä tekee paikoista suuria, mahtavia ja ainutlaatuisia. Paikat suorastaan syntyvät henkilöiden perusteella.

Itse asiassa Sutinen tekee esseissään samanlaista luomistyötä. Hän luo paikoille uusia merkityksiä lukemalla ja kokemalla niitä samaan aikaan, omista lähtökohdistaan ja omien matkakokemustensa perusteella. ”[K]irja ja paikka avaavat toinen toisiaan, kun niiden läpi kulkee samaan aikaan”, Sutinen kirjoittaa.

Romaanin paikat suorastaan hengittävät henkilö- ja sukuhistorioita. Edvardin kotitilalla Saksumissa sijaitseva visakoivumetsä on yksi keskeisiä paikkoja. Visakoivumetsän kehityskin on seurausta suvun miesten suhteista. Perunanviljely kiinnittää suvun tiukasti ja konkreettisesti Saksumin maaperään. Karjaritilän tärähtelyn autonrenkaiden alla voi kuulla ja mutaisen tien nähdä silmissään. Mytting on itse kotoisin samalta seudulta, Lillehammerin lähistöltä. Itselleen tutun maiseman lisäksi Mytting saa elämään myös Shetlannin karut saaret ja Pohjois-Ranskan maaston.

Shetlantiin!

Kertoja kuvaa Shetlannin saaristoa lukijalle turistin silmin. Unstin saarella on Iso-Britannian pohjoisin fish & chips -ravintola ja paljon muutakin pohjoisinta. Maisema on karu, sillä puita ei ole lainkaan. Myrsky voi nousta hetkessä, ja sen vaistoamiseen tarvitaan paikallistuntemusta. Edvard on yllättynyt norjan kielen vahvasta vaikutuksesta Shetlannin nimistöön.

Edvard löytää Einarin mökin syrjäiseltä pikkusaarelta, joka ensisilmäyksellä näyttää asumattomalta. Erakkomaisempaa paikkaa on vaikea kuvitella. Saarelle on kuitenkin rakentanut talon myös skotlantilainen Winterfinchin suku, jonka nuorimpaan polveen kuuluvan Gwendolynin Edvard kohtaa saarella.

Gwendolyn on erittäin taitava veneilijä. Hän auttaa Edvardia eteenpäin sukuhistorian tutkimisessa, mutta ei aivan pyyteettä. Winterfinchit ovat kiinnostuneet käsittämättömän arvokkaasta pähkinäpuulastista, jonka Einarin arvellaan piilottaneen.

Maisemat ovat täynnä historian jälkiä, mutta niiden huomaamiseen tarvitaan tietoa.

Piste Ranskassa

Ranskassa Edvardin tutkimukset keskittyvät Authuillen kylän seudulle. Hänen vanhempansa olivat kuolleet vuonna 1971 metsässä. Siellä oli ollut ensimmäisen maailmansodan taisteluiden jäljiltä räjähtämättömiä kranaatteja ja myrkyllisiä kaasupanoksia. Miksi Edvardin vanhemmat olivat menneet metsään, jää epäselväksi. Edvard oli heidän kuollessaan kolmevuotias.

Authuillessa Edvard näkee sotilashautausmaan ja suuren muistomerkin. Ne ovat suosittuja turistikohteita. Kuten Shetlanninkin kohdalla, Mytting huomioi Ranskan osiossa erilaiset paikan tuntemisen tasot. Hän aloittaa esittelevillä havainnoilla, mutta syventää vähitellen paikkakuvausta henkisempään ulottuvuuteen.

Ranskan matkan osiossa tarkastellaan hienovaraisesti paikan näkemisen herättämiä mielleyhtymiä ja muistamista. Tavallaan ne ovat sattumanvaraisia, kirjailijahan voi panna Edvardin päähän millaisia muistumia tahansa. Silti ne tuntuvat uskottavammilta kuin sattumalta löytyvät ruumisarkut ja avaimet. Paikan henki on romaanissa voimakas tekijä.

Ranskan kuvauksessa keskeistä ovat sodan jättämät jäljet. Ranskassa on edelleen paikkoja, joihin on piikkilankojen ja räjähtämättömien kranaattien vuoksi vaarallista ja siksi kiellettyä mennä. Maisemat ovat täynnä historian jälkiä, mutta niiden huomaamiseen tarvitaan tietoa.

Pohjois-Ranskan pikkukylää ja sen ympäristöä lukuun ottamatta Ranskan muut osat jäävät romaanissa tuntemattomiksi, aivan kuten äitikin Edvardille.

Paikan, tekstin ja todellisuuden suhteet jäävät tässä pohdiskelussa luettelomaiselle tasolle, mutta havainnot osoittavat, miten moninaisista lähtökohdista kirjallisuuden ja paikan suhdetta voi ylipäätään lähteä tarkastelemaan. Oikeastaan Myttingin romaania lukiessa voi jopa kyseenalaistaa, mitä ”paikka” ylipäätään tarkoittaa, sillä jokainen paikka on jokaiselle, kirjan henkilölle tai ylipäätään kenelle tahansa kokijalle, erilainen omista lähtökohdista, tavoitteista, tiedoista ja taustasta riippuen.