Luonto

Luonto on Laskennallisen kirjallisuuden ystävät -nimisen ryhmän digitaalisen kirjallisuuden lajiin kuuluva teos, joka on nähtävillä Helsingin Keskustakirjasto Oodin 2. kerroksen Kuutio-näyttelytilassa 10.5.–22.5.2022. Luonnossa lukija pohtii lukuotettaan – ja luonnollisuuttaan.

Laskennallisen kirjallisuuden ystävät -ryhmän muodostavat animaatiotaiteilija Tatu Pohjavirta, ohjelmoija Pekka Uronen sekä kirjailija Eino Santanen. Temaattisesti teos käsittelee luontoa ja urbaania luontosuhdetta, joka on monella tapaa digitaalisen läpäisemä, välittämä ja värittämä.

Fyysisesti teos rakentuu näyttelytilaan huoneen kaksi seinää käsittävästä kosketusseinästä, joihin 7 videoprojektoria teosta heijastavat, 4-kanavaisesta äänestä, tehokkaasta tietokoneesta ja Unity- pelimoottorista. Teos pitää sisällään 6 erilaista moduulia ja 6 väliosaa, jotka lukija saa luuppina katseltavakseen ja koeteltavakseen.

Teoksen tekstien taustalla on viisi Helsingissä toteutettua haastattelua, jotka liittyvät luontoon, luonnon kokemiseen ja luontosuhteeseen sekä luontoon liittyviin muistoihin. Lisäksi mukana on Santasen itsensä kirjoittamia tekstejä. Katkelmia haastatteluista myös kuullaan teoksessa, ja niiden litteraatteja virtaa seinille vaihtuvin tavoin.

Kaikki moduulit, kuten myös väliosat, reagoivat lukijan kosketukseen tuottaen erilaisia visuaalisia ja äänellisiä vaikutuksia. Haptisia vasteita kosketusseinässä ei ole, mutta kuvan ja äänen yhdistelmä on niin taidokas, että lukija on melkein tuntevinaan ruudun värähtävän kosketuksesta. Kokonaisuudessaan teoksen kaikkien moduulien ja väliosioiden läpikäyminen kestää noin puoli tuntia. Teoksen synnystä ja taustasta kiinnostuneille voi lämpimästi suositella viime syksynä ilmestynyttä podcastia, jossa kirjailija ja digitaalisen kirjallisuuden tutkija Matti Kangaskoski haastattelee Eino Santasta.

Skriptonien virtaa patoamassa

Lukija kohtaa teoksen jo ennen astumistaan näyttelytilaan. Opaalilasin kaltaisten kosketusseinien lävitse kuultaa valoa ja seinille heijastettuja sanoja, jotka kertautuvat tilan ulkopuolella lattioihin ja lähiseiniin. Näin teos ehdottaa Luonnon ja luonnon sekoittumiseen tarkentavaa lukutapaa jo ennen näyttelytilaan astumista. Leikittelin Kuutiota lähestyessäni myös ajatuksella, että lukija löytää – kuin vahingossa – Luonnon luo vastaamalla ”luonnon kutsuun”, sillä näyttelytila sijaitsee lähellä toisen kerroksen WC-tiloja.

Jokainen moduuli liikuttaa tekstiä ja luo siitä visuaalista pintaa eri tavalla. Visuaalisen runouden tapaan teksti ja kirjaimet eivät välitä ainoastaan semanttisia merkityksiä, vaan niistä muodostuu pinnalle erilaisia kuvioita, kuvia ja liikettä. Se millaiseksi tämä visuaalinen pinta muodostuu, riippuu lukijan kosketuksesta.

Kybertekstien tutkimus mieltää lukijan tekstin käyttäjäksi. Tekstonit tarkoittavat kaikkea teokseen sisältyvää tekstiä sellaisenaan, ja ne muodostavat teksti syvätason. Skriptonit taas ovat niitä tekstikatkelmia, jotka tekstiin kolmantena elenettinä sisältyvä toimintaohje (tässä tapauksessa ohjelmoitu liike ja lukija kosketuksen vaikutus siihen) tuo näytölle käyttäjän luettavaksi. Lukija voi siis Luonnossa kybertekstien tutkimuksen termein kajota teoksen skriptoneihin muttei sen tekstoneihin. Toisin sanoen he voivat muokata näkyvää ja oletettavasti vaikuttaa myös siihen, millaisia merkkejä taustalla olevasta tekstivarannosta ruuduille tuottuu muttei tuottaa uutta tekstimateriaalia jonkun toisen myöhemmin muokattavaksi.

Tökkiessäni ruutua Luonto todella häiriintyy kosketuksestani.

Ensimmäisessä moduulissa skriptonit muodostavat sekä virtaavan joen että sitä patoavia ja virran voimaa vastustavia elementtejä. Kuin lohijoessa, ajattelen kuunnellessani kalastukseen liittyvää muistelua. Lukija voi pilkkoa virrassa kulkevia tekstikappaleita ja siirrellä esteistä sen tieltä ja tielle. Esteet koostuvat esimerkiksi sadusta sekä ruokakaupan verkkosivujen evästeasetuksista ja kalatuotteiden kilohinnoista. Toisessa moduulissa tekstistä muodostuu eräänlaisia tiiliharkkoja sekä seinäpinnalle sen ylänurkista ryöppyäviä pitkulaisia tekstikappaleita. Tässä moduulissa korostuu painovoiman vaikutuksia jäljittelevä liike ja painon tuntua lisäävä äänimaailma.

Kolmannessa moduulissa teksti muodostaa muurahaispesän tai kaupungin karttakuvan lailla kuhisevan ja liikkuvan kirjainten verkoston, jonka kuhinaa lukija voi kosketuksellaan vihreitä keitaita luomalla rauhoittaa. Neljännessä moduulissa lukija seuraa tilassa hyppelevää kissaa merkitseviä kissa-sanoja, jotka seikkailevat eräänlaisessa kaksiulotteisessa tasohyppelyssä. Tässä moduulissa tekstin liike ja visuaalinen ilme tuo mieleen vanhan Alley Cat -pelin (1984), tosin nyt ohjataan kissan sijaan sen olosuhteita.

Viidennessä moduulissa lukijan kosketuksesta aktivoituva kameran laukaisin paljastaa luonnosta erilaisia eläimiä, joiden nimien generoidun tuntuinen yhdyssanaluonne tuo mieleen Karri Kokon runoteoksen Avokyyhky, lattiaheroiini (2007). Samaan aikaan tilan täyttävät sanat, kuten ”helsinkiläiset”, ”Vuosaari” ja ”pakastearkut”. Kuudennessa ja viimeisessä moduulissa tekstikatkelmien liike muistuttaa lainehtivaa ulappaa, jonka keskelle on muodostunut tekstisaari. Laineilla kelluu valmiiksi muutamia sanayhdistelmiä, kuten ”HENGITYSLIIKENTEENI OLI YHTEYDESSÄ RAHALIIKENTEESEENI” ja ”KUVALIIKENTEENI OLI YHTEYDESSÄ JULKAISULIIKENTEESEENI” ja lisää lastuja laineille lukijan pilkottavaksi tipahtelee ruudun ulkopuolelta jälleen kerran suoraan nauhalta kuuluvasta puheesta – kuin Juhani Aholta (1891) konsanaan.

Rajoitettua vapautta

Nauhalta kuultavat haastattelukatkelmat muistelevat esimerkiksi kohtaamista merikotkan kanssa keskellä helsinkiläistä asumalähiötä, omaa kissaa, mieleen painunutta kalastusretkeä ja siihen liittyviä tunteita, luontokuvausharrastusta sekä pyrkimystä olla enemmän läsnä läheisilleen jättämällä tietoliikenneyhteydet rannalle saareen matkustettaessa – mikä voi myös muodostua suoritteeksi itsessään.

Äänellä on teoksessa keskeinen rooli. Inhimilliseksi tunnistettavan äänen sävyt, värit ja painotukset luovan tunnun henkilöhahmosta, puhujasta. Luonnossa emme ole koskaan yksin. Ne myös tuovat näyttelytilaan jotain orgaanista laskennallisesti tuotetun sijaan. Nurinkurisesti lukija voi Luonnossa huomata olevansa tässä mielessä ”luonnollisempi” kuin kosketusseinille rakentuva luonto.

Tällaista moniaineksisista ja monialaista teosta lukiessaan huomaa vääjäämättä kiinnittävänsä huomion kysymykseen siitä, mihin huomio oikeastaan kiinnittyy. Tulisiko ensisijaisesti lukea tekstin muodostamia pintoja ja semanttisia merkityksiä, taustalla pyörivän pelimoottorin tuottamaan liikettä, nauhalta kuuluvaa puhetta, vai lukijan toimintaa tilassa ja tekstin parissa? Vastaus tähän kysymykseen on varmasti lukijakohtainen, sillä se riippuu paljon siitä tavasta, jolla kukin lukija teoista käyttää.

Seinäpintoja voi katsella kauempaa tilaan sijoitetuilta mukavilta jakkaroilta, ehkä samalla kuunnellen haastattelukatkelmia. Toinen lukija taas saattaa pyrkiä, ehkä leikin hengessä selvittämään, millä kaikilla (toivotuilla ja ei-tuhoavilla) tavoilla teokseen voi vaikuttaa. Itse huomaan luonto-sanan kirjaimista muodostetun suuremman LUONTO-sanan ilmestyessä ruudulle etsiväni siitä anagrammeja ja piilosanoja, menetelmällisen kirjallisuuden perinteitä nekin. Samalla ihastelen lukuisia teokseen konkretisoituvia metaforia. Tökkiessäni ruutua Luonto todella häiriintyy kosketuksestani.

Jossain määrin teos myös vastaa tähän kysymykseen itse aihevalintansa kautta: myös luonnon katsominen ja kokeminen on aina jollain tavalla rajoittunutta, jonkin näkökulman kaventamaa tai johonkin tiettyyn osaalueeseen tai tuntemukseen keskittyvää. Samanaikaisesti tällainen katsomisen ja kokemisen tapahtuma on luonnon ympäröimä, välittämä ja mahdollistama. Näin Luonto käsittelee sekä aiheen että muodon tasolla, sitä millä tavoin digitaalinen, tekstuaalinen (ajatelkaa vaikka kaikkia luontoa määrittäviä asetuksia ja sertifikaatteja) ja kielellinen limittyvät luonnon kanssa, unohtamatta ihmislajia edustajineen osana luontoa.

Tämä limittyminen ei suinkaan ole puhtaasti yksi sulautuva ja kitkatonta. Tekstikissat saavat leikkiä kaksiluotteisessa tilassaan vapaasti, mutta kuitenkin pääsemättä pois ihmisen asettaminen telineiden ja reunaehtojen piiristä. Samaan aikaan nauhalta kuuluva pohdinta kissojen vapaudesta kulkea tai olla kulkematta ulkotilassa, jota halkovat vaaralliset risteykset ja autotiet, asettaa kysymyksen, missä määrin ihmisen muovaamassa ympäristössä on ylipäänsä mahdollista liikkua vapaasti – lajista riippumatta.

Lukuote luontoon

Lukija voi arvioida kriittisesti myös omia edesottamuksiaan ja niiden syitä: antaako joen virrata mahdollisimman vapaasti vai kootako sen tielle esteitä nähdäkseen miten sanat kasautuvat hauskasti ja sitten purkautuvat vapauteen? Kasatako tiiliharkkoja muuriksi vai pyrkiä luomaan kosketusseinälle mahdollisimman paljon tilaa puheelle konkretisoitua? Miten toiset lukijat tekstin kanssa toimivat? Pohtia voi myös, ohjaavatko näitä valintoja missä suhteessa halu leikkiä ja kokeilla sekä toisaalta laajemmat ja syvemmät käsitykset siitä, miten ihminen luontoon nähden asettuu.

Teos nostaa muodossaan esiin myös niin luonnon merkitysten kuin lukemisenkin yhteisöllisyyden. Näyttelytilaan saattaa päätyä yksin mutta usein siellä on läsnä myös joku toinen ihminen. Jonkin aikaa teosta ja sen lukemista seurattuani panin merkille, että usein teoksen fyysiseen koskettamiseen rohkaistutaan toisen lukijan esimerkin kautta. Tähän varmasti vaikuttaa museo- ja näyttelytilaperinne, jossa sen paremmin tilassa oleviin teoksiin kuin sitä rajaaviin seiniin ei ole suotavaa koskea.

Nurinkurisesti lukija voi Luonnossa huomata olevansa tässä mielessä ”luonnollisempi” kuin kosketusseinille rakentuva luonto.

Ajatus digivälitteisestä luontokokemuksesta tematisoituu hyvin konkreettisesti, kun luontokuvausta jäljittelevän moduulin kameransulkijan räpse tuottaa yhä hupaisampia eläinlajien nimiä, mutta samalla karkottaa ruudulle aiemmin ilmestyneitä. Seuraavan askeleen ajatus ottaa, kun huomaan muistiinpanoja tehdäkseni kaivavani taskustani kamerasovelluksella varustetun älypuhelimen. Luonto on oikeastaan vain yksi variaatio jo muutenkin käynnissä olevista tapahtumista ja toimintamalleista: ”Kuvaaja menee hämärään / metsään ja sytyttää valot.”

Teos vaatii lukuotetta, joka on samaan aikaan sekä kauko- että likinäköinen, sillä Luonto on täynnä erilaisia risteileviä ja päällekkäisiä muotoja ja jäsentäviä periaatteita. Teos muistuttaa käsinkosketeltavasti siitä, miten syvälle ja peruuttamattomasti toisiinsa limittyneitä inhimillinen ja ei-inhimillinen luonto, orgaaninen ja teknologinen sekä analoginen ja digitaalinen urbaanissa kokemuksessa ja luontosuhteessa ovat. Luonnon mukaan tuo suhde on sekä yksityiskohtainen, kokonaisvaltainen että kokonaisuutena tavoittamattomissa.

Kuvaaja menee metsään
ja muuttuu metsäksi,
jotta näkisi ketun oikein,
jotta me näkisimme.