Kuningatar K

Laura Ruohosen palkittu ja kolmelle kielelle käännetty näytelmä Kuningatar K jatkaa antiikin ja renessanssin suurten draamojen perintöä kuvaamalla niitä jännitteitä, joita vapauden tavoittelu, valta ja vallan keskuksessa sikiävä hulluus lietsovat. Väljästi historian suuria linjoja myötäilevä, mutta oman todellisuutensa luova teos kuvaa Ruotsia vuosina 1632–1654 hallinnutta Kristiinaa modernina kapinoitsijana, joka ei hyväksy hänelle tarjottua naisen, vaimon ja äidin roolia.

Kristiina syntyi kruununprinssinä, hallitsi kuningattarena ja luopui kruunusta katolilaisuuteen kääntymisen vuoksi, joten ainesta draamaan riittää. Ruohonen jättää kuitenkin elämäkerralliset vaiheet taustalle ja keskittyy Kristiinan hahmon kautta tutkimaan sukupuolikäsityksiä rikkovaa identiteettiä sekä vallan ja vapauden vaikeaa suhdetta. Näytelmä ei siis etene juonellisten käänteiden ja huipennusten varassa vaan toisiinsa kietoutuvien ja kerroksellisten metaforien logiikalla. Vallan salien sijaan Kristiina näytetään pihalla heittämässä palloa, onkimassa kaloja kaivosta tai läksyttämässä filosofi Descartesia, joka ei turhamaisuuttaan pue päälleen kuningattaren lahjoittamia huopatohveleita. Tuloksena on tiheätunnelmaista ja groteskeja sävyjä kaihtelematonta draamaa, joka osoittaa jälleen kerran sen, miten tärkeää on saattaa näytelmätekstejä laajemman yleisön luettaviksi.

Toisin kuin sadussa, jossa prinsessa löytää kohtalonsa ja elämäntehtävänsä suutelemalla sammakoksi taiottua prinssiä, Kuningatar K:ssa Kristiina katsoo linnan kaivossa asustavaa naarasankeriasta silmiin, eikä mikään ole sen jälkeen enää ennallaan. Tuo salaperäinen niljakas vedenelävä, joka elää vuosikausia makeassa vedessä ja vaeltaa sitten tuhansia kilometrejä osallistuakseen häämenoihin Sargassomeren syvyyksissä, saa näytelmässä lukuisia merkityksiä. Se näyttäytyy niin pelastavana köytenä kuin petollisena käärmeenä, mutta ennen kaikkea se on vertauskuva heikkojen koiraiden ympäröimästä Kristiinasta, ankeriaskuningattaresta.

Omasta tahdostaan naimaton ja lapseton Kristiina ei suostu uskomaan, että lisääntyminen olisi hänen tai ankeriaan elämän tarkoitus. Kun hän kruunusta luovuttuaan vaeltaa kohden omaa Sargassomertaan, Roomaa, vihkiytyminen paavinkirkkoon merkitsee uutta alkua, ei loppua tai päämäärää. Kyse ei ole nöyrtymisestä, vaan itsevaltiuden huipennuksesta, kuten Kristiina ironisesti julistaa: ’Kun minä saavun Roomaan ja istun korkealla kukkulalla paavin ja jumalan välissä, minä annan lyödä mitalin, jossa toisella puolella on maapallo, toisella minun kuvani ja siihen ympärille roiskaisen paksuilla kirjaimilla: Ei riitä minulle! (Nauraa)’

Ankerias symboloi Kristiinalle vapautta, mutta sitä tavoitellessaan hän tulee myös kirvoittaneeksi ystävyyden siteet. Avioliitosta kieltäytynyt, joskin lihan iloista nauttiva kuningatar ei pysty hyväksymään läheisimmän ystävänsä rakkausliittoa ja siitä seuraavaa äitiyttä. Ystävän arvio Kristiinasta, ’sillä on aina ollut elämässään mittakaavavirhe ja jossain vaiheessa asteikko kääntyi kokonaan nurin’, osoittautuu todeksi näytelmän lopussa, jossa maansa hylkäävä Kristiina alkaa pitää itseään yli-ihmisenä. Tähän apoteoosiin viittaa myös Kuningatar K:n päättävä monimielinen Sapfo-fragmentti, jossa kuvataan pelättyä ja kunnioitettua neitsytjumalatar Artemista: ’häät eivät / koskaan / lähene häntä ei rakkaus / pelko’. Sitaatti on myös viittaus todellisen Kristiinan elämään: monilahjakas monarkki esitti hovibaletissa Artemiin roomalaisen vastineen Dianan roolia.

Kuningatar K:n loppu on hyvä esimerkki siitä, miten Ruohosen teksti rakentuu haaroville assosiaatioille ja monikerroksisille viittauksille. Yhteyksiä ei osoitella, mutta teksti ei myöskään temppuile itsetarkoituksellisesti merkityksen hämäryydellä. Kerroksisuus on pikemminkin kestävyyden merkki – joka lukukerralla näytelmä tarjoaa mahdollisuuden uusiin oivalluksiin. Se herättää enemmän kysymyksiä, kuin mihin se vastaa, ja tekee siten oikeutta kohteelleen, kysyvälle ja kyseenalaistavalle Kristiinalle. Näytelmässä Kristiina pommittaa Descartesia kysymyksillä, mutta maailmankuulun filosofin sovinnaiset ja jopa sovinistiset vastaukset eivät miellytä kuningatarta, jonka elämässä tiedonjano ja vapaudentahto ovat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa ja joka on valmis maksamaan kalliisti uteliaisuutensa tyydyttämisestä.

Ainut häiritsevä piirre tässä vaikuttavassa kokonaisuudessa on paikoin onnahteleva kieliasu. Pyrkimyksenä on ilmeisesti ollut luoda kieltä, joka ei puhuttuna kuulostaisi Suomi-filmiltä, mutta tulosta ei voi pitää kaikilta osin onnistuneena. Kirkkaasti soljuvaan yleiskieliseen tekstiin sekoittuu välillä kieliopillisesti puhekielisempiä jaksoja, jotka tekevät siitä väkinäisen ja teennäisen oloista: ’Mutta paljon tärkeämpää kuin sinun muuttuminen on se, kuinka minä olen muuttunut, kaikki tämä uusi minun ympärillä. Minun rajat eivät lopu näihin käsiin ja jalkoihin, ei jokaista minun liikettä kannattele rakkaus, minulla on nyt uusia silmiä, jotka menee maailmaan ja tekee siitä uudesti ja kirkkaasti minun samalla kuin ne tekee siitä omansa.’ Yksittäisten sanojen tai ilmausten lainaaminen puhekielestä toimii paremmin, esimerkiksi silloin kun Kristiina puhuu ’vipstaakista’ tai hullu kuningataräiti ’virnistää päin pläsiä kaikilla mustilla hampaillaan pus pus rakkaalle tyttärelleen’.

Jos ei anna ajoittaisten kielellisten takkujen häiritä, Kuningatar K on rikastavaa, ajatuksia herättävää ja välillä myös hykerryttävän hauskaa luettavaa. Historiankirjojen pölyisiltä sivuilta nousee verevä kuningatar, joka suunnittelee vatsastapuhumisen yliopistoa Helsinkiin ja hyppää kaivoon kalan perässä.