Lauri Otonkosken esseekokoelma tuli lukemistooni pari viikkoa sitten tilanteessa, jossa yritin miettiä, miksi Thomas Mannin 125-vuotissyntymäpäivä 6.6.2000 sivuutettiin suomalaisessa kulttuurielämässä vähin äänin. Otonkosken essee Tohtori Faustuksesta vuodelta 1995 sai miltei terapeuttisen merkityksen pettymyksen sietämisessä. Olen lukenut esseen päivittäin ja siten yksityisesti juhlinut Thomas Mannin syntymäpäivää. – Otonkosken näkemys ajansäästämisteknologian kehittämiseen keskittyvän kulttuurin korkoa kasvamattomuudesta jäsentyy kokoelman yhteiskuntakritiikin syvärakenteeksi. Voisiko tässä kulttuurissa tehdä mitään ajankäytöllisesti epäviisaampaa kuin lukea Thomas Mannin romaaneja, kuunnella Mahlerin sinfonioita ja käydä nykymusiikkikonserteissa? Alleviivaamattomasti mutta ehdottoman sinnikkäästi Otonkoski yllyttää lukijaansa niin sanotusti tuhlaamaan aikaa taiteen äärellä.

Otonkoski on jakanut esseensä kolmeen osaan, joista kaksi ensimmäistä koskettelee säveliä ja viimeinen kokonaisuus sanoja. Kirjoitusten ryhmittely ei olisi ollut välttämätöntä. Otonkoski on esseistinä niin taidokas, että hänen kirjoituksensa hakeutuvat lukijan mieleen sisäisen rytminsä voimalla missä tahansa järjestyksessä. Esseet ovat kohtaamisia, joissa on läsnä tyylistään tietoinen kirjoittaja. Otonkoski osaa tasapainotella hienotunteisen etäisyyden ja yhteiseen keskusteluun virittävän läheisyyden jännitteessä. Asenteessa on samaa juurta kuin hänen sukupolvensa luomassa musiikissa. Jännittävää, kiinnostavaa – ei mitään pelottavaa silloinkaan, kun teosta ei ensi kuulemalta ymmärrä.

Otonkoski lausuu ystävästään Esa-Pekka Salosesta, että säveltäjänä tämä ei ole koskaan synkeä formalisti eikä pateettinen. Saman haluan todeta Lauri Otonkoskesta esseistinä. Omana täydennyksenäni jatkan vielä, että E-P Salonen ei ole mielestäni kapellimestarinakaan millään tavalla muodon palvoja eikä hän milloinkaan tee ilmoille loihtimastaan sointipatsaasta sentimentaalista valumaa vaan aina kuultavaa musiikkia, sanayhdistelmän molemmissa merkityksissä. On tarkoitus esittää ainoastaan sitä musiikkia, mitä säveltäjä on kuultavaksi kirjoittanut.

Esitellessään nykymusiikin ja nykyrunouden taustoja, sisältöjä ja keskinäisiä yhteyksiä Otonkoski on epäilemättä myös pedagogi. Esseistä saa runsaasti tietoa, enkä näe mitään aihetta pitää sitä kielteisenä. Kunpa näin epädogmaattista ja kokijaansa suvaitsevaa taidekasvatusta olisi tarjolla enemmän. Otonkoski ei myöskään tarvitse sellaista jokapaikanhöyläkäsitettä kuin intertekstuaalisuus, mikä seikka melkein yksistään riittää perusteluksi suositella tätä kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneita aikalaistaiteesta ja haluavat muodostaa siitä kokemuksen kautta oman käsityksensä.

Kiinnostavinta Otonkosken teksteissä ovat havainnot ja pohdinnat taiteen tekemisen prosessista, joka ei taiteesta nauttivalle ei näy ja jonka ei tarvitsekaan näkyä. On riemastuttavaa löytää Otonkosken arvio Paavo Heinisestä sävellyksen opettajana, joka pitää tärkeänä myös pakahduttavista rutiineista innostumista. Tämä on klassinen ajatus, silti kohdalle sattuessaan tuore ja uusi: mitä helpommin taiteellinen tekeminen näyttää sujuvan, sitä innostuneempi taiteilija on ollut toistuvista jokapäiväisen harjoittelun ja harjoittamisen hetkistä. Niissä on taiteen syvin olemus. Vastaanottajan kannalta jotakin vastaavaa voisi olla se, että ennen nyrpeän kritiikin esittämistä edes yritettäisiin (uuden) taideteoksen hyväksymistä.

Arvostava suhtautuminen eri aikojen taiteeseen, aikalaistaiteeseen, taiteen tekijöihin ja sen kokijoihin on Lauri Otonkosken eettinen valinta. Suvaitsevuus antaa enemmän tilaa hänen omille näkemyksilleen ja tuo esiin viehättävän itseironista kirjoittamisen tapaa. Tämän kirjan äärellä ja sen virittämien kuuntelu- ja lukemisyllykkeiden viemänä en säästä aikaa vaan viivyn mielelläni.

Dela artikeln:

 

Mer information på nätet

Kaskas: Lauri Otonkoski WSOY