Kohti uutta arkkitehtuuria

Arkkitehtuurin kansainvälisen tyylin isän Le Corbusierin manifesti Kohti uutta arkkitehtuuria valottaa modernistisen arkkitehtuurin ristiriitaisia lähtökohtia; rakennusta luonnehditaan asumiskoneeksi, mutta itse asuminen unohtuu. Arkkitehtien esikuvaksi nostetaan luonnonlakien sisäistä harmoniaa noudattava insinööri.

Arkkitehtuuria käsittelevää käännöskirjallisuutta ilmestyy Suomessa suhteellisen harvoin, minkä vuoksi sellaisen kohdatessaan on vaikeaa olla kovin ankara. Ainakaan tällä kertaa ankaruus ei ole tarpeen: sveitsiläissyntyisen arkkitehdin ja arkkimodernistin Le Corbusierin vuonna 1923 ilmestynyt teos Vers une architecture on saanut kustannusosakeyhtiö Avaimen toimittamana arvoisensa asun. Aikaisempi, tutkijoiden ja arkkitehtien käsissä kulunut, Otaniemen teknisen korkeakoulun 1979 julkaisema laitos oli kuvaton, mikä karsi Corbun kirjoitusten voimasta ainakin puolet. Nyt julkaistussa käännöksessä svengaavan 1920-lukulaiset mustavalkokuvat valtavista viljasiiloista, kaksitasolentokoneista ja antiikin temppeleistä ovat paikallaan.

Arkkitehti Esa Piirosen esipuhe on varsin niukka. Laajempaa johdatusta Le Corbusierin tuotantoon ja kirjassa esitettyihin ideoihin olisi kaivannut jo yksin sen vuoksi, ettei sellaista suomen kielellä vielä ole. Laajempaa esipuhetta olisi kaivattu myös siksi, että Le Corbusierin omaperäisyys, Vers une architecturissaa esitetty hyvän arkkitehtuurin yhtälö, kätkeytyy varsin iskulauseenomaisen retoriikan taakse.

Kohti uutta arkkitehtuuria on koottu pääasiallisesti Le Corbusierin (tuolloin vielä Èdouard Jeanneret) ja tämän taidemaalariystävän Amédée Ozenfant’n vuonna 1920 perustaman L’Esprit Nouveau -lehden artikkeleista. Artikkeleiden taustalta löytyivät molempien nimet, mutta kirja julkaistiin vuonna 1923 vain Le Corbusierin nimellä. Julistuksen taustalta löytyy siis myös ideoiden kokeilua ja alustavaa formulointia, mikä tekee kirjasta hieman ristiriitaisen ja siten myös kiinnostavan.

Le Corbusierin perusongelma oli sama, jolle jo Adolf Loos oli ornamenttejä arvostellessaan avannut silmiä: 1800-luvun mittaan rakennustekniikan ja uusien materiaalien kehittyessä vanhat muodot, pylväät ja arkkitraavit, olivat jääneet motivoimattomiksi ulkokohtaisiksi koristeiksi, ja insinöörien suunnitellessa talon toimivat sisukset arkkitehti oli jäänyt ulkokohtaisten muotojen ja fasadien koristelijaksi. Kohti uutta arkkitehtuuria -kirjan oivallus on nostaa arkkitehtien esikuvaksi insinööri.

Le Corbusierin teesi on, ettei asuinrakentamisen ongelmaa ole vielä asetettu. Talo on asumiskone, ja arkkitehdin on insinöörin tavoin asetettava ongelma ja ratkaistava se rationaalisesti ja matemaattisesti. Standardit ja massatuotanto ovat asiaankuuluvia menetelmiä. Insinööri ei kuitenkaan ole pelkkä ongelmanratkaisija, hänen työnsä etenevät kohti luonnollista harmoniaa, kun hän noudattaa luonnonlakeja.

Looginen ongelmanratkaisija on Le Corbusierille tosin vain toinen puoli, vai tulisiko sanoa, ruumis. Arkkitehti antaa rakennuksille hengen. Tämä taiteilijan ja insinöörin kiasma on arkkitehtuurin peruskysymys. Kirjassa Le Corbusier kuvaa ongelmaa ja ratkaisuaan useilla eri tavoilla. Rakentaminen on arkkitehdin kielioppi, mutta hän ei saisi jumiutua rakentamiseen. Arkkitehdin on kohottava rakentamisen yläpuolelle, rakennettava puhtaan hengen luomuksia. Puhdas henki ja kauneus löytyvät luonnon sisäisistä syistä ja harmoniasta. Asian todistamiseksi Le Corbusier esittelee lukuisia rakennustaiteen klassikoita Parthenonista Pietarinkirkkoon ja pyrkii osoittamaan, miten ne kukoistavat noudattaessaan geometristä harmoniaa – tai epäonnistuvat sitä rikkoessaan.

Tämä tekniikan, matematiikan ja hengen kolmiyhteys on nuoren arkkitehdin ratkaisu, ja se on nerokas niiltä osin, joissa se pystyy luomaan synteesin, jossa kauneus syntyy luonnollisesti hyvän suunnittelun ja tilallisten suhteiden harmonian kautta. Tähän sisältyy kuitenkin syvä sisäinen jännite: kuinka usein arkkitehdilla todella on mahdollisuus – olettaen että kaikki osat ovat massatuotettuja ja standardoituja – noudattaa tarkkaa lukusuhteiden luomaa harmoniaa? Monet viehättävimmistä varhaisen modernismin mestariteoksista ovat saaneet harmonisen muotonsa käsityöläismäisin menetelmin.

Kohti uutta arkkitehtuuria on tervetullut teos osaksi modernismin uudelleenarviointia: se osoittaa millaisille ratkaisuille lähes koko 1900-lukua leimannut rakennusajattelu rakentuu, mutta myös paljastaa sen nyansseja. Arkkitehtuurin oppikirjaksi sitä voi suosittaa ainoastaan, jos radikalisoidaan Le Corbusierin esittämää ajatusta asumiskoneesta. Silloin on esitettävä kysymys, jonka Le Corbusier unohtaa: mitä on asuminen? Ilman asumista modernismi on vain ornamentin radikalisoimista, fasadin ulottamista sisätiloihin.